Hän vihdoin virkahti: "Ystäväin!
Sa voinetko anteeks antaa,
kun saata en koskaan kihlojas
ma kirkkotiellä kantaa?
Näät minussa vaiva on sellainen
tään alla sydänpolon,
se että mun hiiltää hiljakseen,
pois ottaa elon ja olon.
Minä rakastan raukkaa uhrikuusta,
mi seisoo kukkulalla,
joll' on niin onneton haltia,
sydän hallainen haltialla.
Ei häntä ymmärrä yksikään,
minä vain hänet ymmärtäisin,
ja jos minusta huolis hän hiukankaan
hänen luokseen ma ijäksi jäisin.
Hän sais minut täysin, tällaisna
kuin Jumala on minut luonut;
lie monta hän saanut saalista,
ei mointa kukaan tuonut.
Hänen kanssaan kuulla tahtoisin
ma Turjan tuulet hyiset,
hänen kanssaan tuntea sydämen syyt
ja synnin käärmehyiset.
Hänen kanssaan vaihtaa tahtoisin
ma valtimot kahden luonteen:
joka liikkeen, piirteen, pienimmän
verenpisaran, eleen ja juonteen.
Ja sydämensä kun synkkä näin
mun syöksisi sydämeeni,
ja kun syyllinen oisin, mut syytön hän —
minä kuolisin autuuteen!"
Näin neitsyt haasteli harvakseen;
ma hiljaa häntä kuulin,
tuon kaiken vaikka ma kaihoiksi
vain neien nuoren luulin.
Yö uurtui. Huurtui helluntain.
Tuli kierteli kiukahassa.
Sen liekkeihin kauan me katsoimme
kuin usein ennen lassa.
Hänen huulensa ruusuina ruskotti,
hänen poskensa pyöreät hohti
kuin kupari, koska hän kurkotti
ne kiukahan lieskaa kohti.
Koin katsoa häntä ma silmihin,
ne niinkuin pilvyet piintyi;
sill' aikaa liekit punaiset
jo sinisiksi siintyi.
Hänet vetää tahdoin ma polvellein,
hän kädellään mun kiersi,
mut muuten hän roihut rakkauteen
kuin kaskenviertäjä viersi.
Kuin rannan ruoko ma vavahtelin
meren saartuen myrskyn uhkaan,
hän istui tyynnä kuin rannan paas;
pian tuijotimme me tuhkaan.