Hänet löysin ma Kuikkalammelta,
sen rannalta rahkaiselta,
joka tuoksui kurjenmarjoilta
ja tuoreelta sammalelta.
Yli tuoksujen uhrin leyhyi tuon
suopursun ja kanervan lemut,
kuin kertoen, ett' oli maassa jään,
maan allakin kevään kemut.
Kun saavuin ma sydämin sykkivin,
hän vitkaan päänsä käänsi,
mua viittasi visusti vaikenemaan
ja hiljaa haastaen äänsi:
"Sa hänt' älä häiritse! Herkin on
hän lammen lintu ja arin,
siks uinuvan näät hänet useimmin
vain kaarteessa aution karin."
Minä koetin katsoa sinnepäin,
käsi kunne viittasi vieno,
kuin kissa koetin ma hiipiä,
kuin lintukoira hieno.
Lie sentään leyhynyt lehtipuu,
risu rauskunut alla kannan,
kun kohta ma kuikan kaartavan pois
näin hiljaa ruohoista rannan.
Kuin unissakäyjä se vitkaan ui,
virin heleän heitti veteen,
yli lammen ui kalasaunan luo,
sen seisahtui se eteen.
Tuon takana saunanpa salaisen
oli luhtaniitty laaka,
min hettehistä jo huuru nous
ja roudan henkäys raaka.
Tie tuonne kangasta kuivempaa
kävi kuusipuiden alta,
kihos pihka puista, ja hyttysten
soi hyrinä korkealta.
Ma katsoin, hän päätään nyökkäsi;
hän kävi kuin ystävän käteen.
Ah, muistanen tuonelan matkallai
tuon silmiensä säteen.
Me kuljimme vitkaan, vierekkäin
nyt kuusipuista kujaa;
joka sormen päin, joka hermon päin
sain luottamusta ma lujaa.
Puron paisuvan poikk' oli porraspuu,
mut siitä kun siirryimme yli,
kuin luonnostaan, kuin lemmestään
meilt' yhtyi suu ja syli.
Hänet kannoin kuin lippahan kallihin
yli rannan liejun ja lietteen,
mut rakkaus myrskysi mielessäin
yli kaiken järjen ja mietteen.
Käsivartensa kiinteät, kimmoisat
mua kietoi kuin käädyt sorjat,
minä tunsin muotonsa tuoreuden
ja jäsenensä norjat.
Teki mieleni murskata muodot nuo,
hänen suutaan suudella veriin,
mut pelkäsin: särkyisi sielunsa myös,
menis iäisyyden meriin.
Hänet maan sekä taivaan äärihin
näin tahtonut oisin kantaa,
ja tässä mun täytyi astella
vain vaaksan verran rantaa.
Näin saavuimme saunahan. Kastuneet
oli kenkämme, sukkamme suossa.
Tulen tehdyks sain. Hyvä kuivata
oli niitä sen paisteessa tuossa.
Mut kun käden laskin ma kaulalleen,
hän siitä sen hiljaa siirsi;
lies varjonsa liikkumattoman,
mykän, selkeän seinään piirsi.
En sanaa virkkanut. Varroin vain.
Kevät-yön oli hetki herkin.
Se ovesta kurkisti kukkasin,
punapilvin ja kuusenkerkin.
Mut enimmän pilkisti pirttiimme
se kaislojen kaukomielin,
yökaipuuna lammen kalpean,
yhä huurtuvin pihtipielin.