Tuo kuiskutti tyttönen kuumeinen:
"Lie haltian vaiva niin vaikee.
Mut eikö siis erkane milloinkaan
hänen mielensä haave haikee?
Se seuraako häntä kuin varjo siis,
iankaikkisuudesta tullen,
iankaikkisuutehen mennen, kuin
tie tuonen on tuomitullen?
Minä vain olen tyhjä tyttölaps,
toki tuosta on mulla selko:
jos minua missä kaivataan,
mua estä ei silloin pelko.
Mut mua ei muualla kaivatakaan,
ei tarvita elossa täällä,
kuin kenties vuorella Vuokatin,
sen korkeimman kukkulan päällä.
Mua kenties kaipaa haltia,
mun rintani rikkautta,
mun varttani nuorta ja valkeaa,
sen raikasta rakkautta.
Hän seisoo niin yksin. Hän haaveksii.
Hänen häiritsee iki-untaan
vain kunnioittajat, kumartajat
sukukunnasta niin sukukuntaan.
Hän on niin suuri ja summaton,
minä vain sinipiika pieni,
mut kuitenkin hänen juurelleen
on kulkeva jumalan-tieni.
Pyhä puu hän kansan kaiken lie,
lie Luojan kukkakuusi,
siks varmaan on hän minut vallannut
kuin uskonvimma uusi.
Ei mull' ole kultia, hopeita,
ei aarteita hälle muita
kuin henkeni haaveita, aaveita
ja sieluni seikkailuita.
Viis aaveistain, viis haaveistain!
On vereni lämmin ja nuori.
Jos huoli ei haltia hallainen,
sen saakoon Vuokatin vuori.
Mut hälle sen tarjota tahtoisin
kuin tuorehen tuomentertun,
tään rintani raisun rakkauden,
tään lempeni leppätertun.
Hänet hurmata huulin ma punaisin,
käsivarsin tahtoisin valkein,
hänet lietsoa liekkihin, armauteen
poven polttavan aurinkopalkein.
Hänet tahtoisin nuoria parmaitain
ma painaltaa niin liki,
hän ettei koskaan pyrkisi pois,
vaan ois minun omani iki.
Mun vaikka hän kuutamon-kelmeäks
imis huulilla hurmeettomilla,
minä vannon, että ma vastaisin
vain sieluni siunauksilla.
Jos itse hän lämminnä läikkyis vaan
kuin kalpean immen kaipuu,
minä menisin kuin kesäpilvi pois,
kuin kastehelmi, mi haipuu."
Taa hattaran kuuhut jo harsoutuu
kodin kukkaa kuuntelemasta;
salon äänetön yö vain saattelee
isän marjaa, maammon lasta.