Mut ah, heti aamulla herättyään,
luo äidin hän rientää, haastaa:
"Mikä on tää rintani rauhattomuus,
joka niinkuin rakkaus raastaa?"
Emo häntä vaativi vaikenemaan;
hän rantahan menee meren,
hän huutaa aalloille huolensa
ja vellomukset veren.
Mut veen ei vellamot kuulekaan,
heit' Ahdin poiat ajaa,
he sukeltaenkin suloineen
vain vartovat — sukeltajaa.
Hän kulkee korpehen korkeaan,
hän pensailta, puilta kysyy,
mut Luojan luonto mykkä on,
puut Jumalan vaiti pysyy.
Hän tutkivi taivaan pilviltä:
"Mikä on tää unelma uusi?
Mikä itseuhrin on salaisuus
ja missä on uhrikuusi?"
Mut pilvet ne tietään piirtelevät,
ei vastaa tanhuat taivaan;
tarun kertoo vain yön kalvas kuu,
mi katsovi ihmisvaivaan.
Yli puiden latvojen lausuu se:
"Ei taida, tyttönen, täältä
sun löytyä untesi uhrikuus,
vaan vuoren Vuokatin päältä.
Sen keskellä pohjaton lampi on
kuin kyynelkaivo viilee,
suon saartama sankan, miss' usmaiset
kohut korven ja pillat piilee.
Mut kuilusta tuostapa kuolon ja yön
puu nousee pysty ja pyhä,
yli yltäen kallion korkeimman,
päin pilviä pyrkien yhä.
Se juurensa juuttanut syvyyteen
on korven tuskan ja tiedon,
sen latvassa käy säde päivän ja kuun,
sävel lintujen laulun liedon.
Se ruhtinas Rutimon raitojen lie,
maan valtain ja maahisen maja,
tupa tuulinen turjan talven ja jään,
revontulten roihuva paja.
Siin' asuu haltia hallainen,
se vartija vanha ja inha,
min mielessä taukoa taisto ei,
ei syntymäviima vinha.
Syysmyrskyssä näät hän on syntynyt,
moni honka ja kuusi kun kaatuu,
kun toinen hyötyvi hyvään päin
ja toinen pahaksi paatuu.
Näin käynyt ei haltian hallaisen,
hänen kahtia katkesi mieli,
kun latvansa lautui aurinkoon,
sydänjuuria syvyys nieli.
Siks lepää hän, joskus kuin leikillään,
läpi lehväinsä lämpimän päästää
suvipäivän tai yötuulosen,
mi maamiehen viljat säästää.
Mut muuten hän murheessa seisoo vaan,
sydän-yössään synkkenevässä;
kun silloin laulunsa liikahtaa,
on kuolo ja kadotus lässä.
Esitaatot jo havaitsi turmion tuon,
siks haltian hellyttimeksi
ja lepyttimeksi sen leuan ja suun
he keinon vanhan keksi.
Kävi kaikki he vuorelle uhraamaan
hyviks haltian kallehintaan:
kuka kullat toi kuka hopeat soi,
kuka helmet heitti sen rintaan.
Ja karhu kun hangelle kaadettiin
sen kallo kuusehen tuotiin,
tai ukon malja kun maistettiin,
sen tienoille tilkat suotiin.
Noin yleni Vuokatin vuoren kuus,
jota kaikki kansa palvoo;
ei leppynyt haltia hallainen,
yöt pitkät ulvoo ja valvoo."