Emon kohtasi kynnyksellä hän:
"Polo tyttöni, mistä tulet?
Pidä siitä mä en, että pitkät yöt
näin kuutamon polkuja kulet."
Hän kavahti kaulahan maammolleen:
"Ah, äitini, ällös suutu!
Olen oppinut itkun ijäisen
ja murheen, joka ei muutu."
Emo kauhuin jo katsovi ainuttaan:
"Miss' oot, oma tyttöni, käynyt?
Miks silmies hiili on himmennyt,
puna poskies kelmentäynyt?"
Tytär tyrskivi äitinsä rinnoilla:
"Minä laulelin laiturilla,
minä leikin mieleni leluilla
ja kuplilla kultaisilla.
Niin äkkiä korpien kuiluista
minä äänen ähkyvän kuulin,
vaikk' ensin sen leppien leyhkeeksi
tai haapojen helkkeeksi luulin.
Mut ääni se kasvoi ja paisui kuin
yön kuoro tai kuoleman kauhu;
pian itsekin peityin pimeyteen,
ylt'ympäri usma ja sauhu.
Sanat sauhusta kumeat kuuluivat,
sävel usmien notkosta nousi,
mi kohta kuin kiertävä, kylmä kyy
läpi hurmeen lämpimän nousi.
Ja oli kuin sieluni onkalot
ois soinehet laulua samaa,
vain murheen lapsien muistamaa,
ilon lapsien unhoittamaa.
Oli kuin kukat kaikki ois kuihtuneet,
maat saartanut sankea halla,
ja lehdet keltaiset lennelleet
syystaivahan ankean alla.
Ja sitten ma kuulin kuin: 'Morsian!' —
Mua varmaan vartoi hääni. —
Ah, äitini, mik' oli laulu tuo,
tuo mistä ähkyvä ääni?"
Emo itkien painoi parmailleen
surun lapsosen, muinoin ilon,
kunis soi sanat vitkaan vaikertain
näin keskeltä kyynelkilon:
"Ah, armas ainoa tyttärein,
olet haltian äänen kuullut,
liet vaikka sen leppien leyhkeeksi
tai haapojen helkkeeksi luullut!
Olet kuunnellut hallan haltiaa,
joka uhrikuusesta kuiskii,
kukat kuihduttaa, kesäviljat vie,
taas talven tuulena tuiskii.
Mut jos läpi sydämen lämpimän
sävelhyrskynsä hyytävä kulkee,
sen ei kuki kukkaset milloinkaan,
sen varhain hauta jo sulkee."
Tytär katseli poskin kalvennein
yön pohjoisen, punakeltaan,
hämy siirtynyt ei hänen silmiltään,
ei kaihtimet katseheltaan.
Hän virkahti vihdoin: "Äitini!
Jos muutankin multaan varhain,
kesäperhona kautta ma karkelen pois
yön valkean yrttitarhain.
Jos kuuntelin hallan haltiaa,
salat sain minä haltian suusta;
elon syntyjä syviä etsiä ei
mun tarvis nyt enää muusta.
Ne omassa sykkivät sydämessäin,
ne pohjalla poveni kiiluu,
kuin syksyn korkeat tähtöset
veen himmeän kalvossa hiiluu.
Nyt selvään mä sulhoni suuren nään:
hänen henkensä huokuu hallaa,
mut kylmyyttään hän kyynelöi,
kun kesän hän kukkia tallaa."
Hän haasteli haavein haikein noin,
hän astahti askelen, kaksi:
"Emo auta, nyt kaikki maailma
käy silmissäin sumeaksi!"
Emo sairahan saattoi vuoteeseen,
sen laidalla yönsä vietti,
tytär kuumeessa houraili, houreissaan
yhä ylkäänsä outoa mietti.