Hän kuivasi kyyneleensä, hän nous;
niin kuuli hän huudon kumman,
kuin vaivan vaikean, ijäisen,
kuin itkun ja tuskan tumman.
Yli aavojen yöllisten, vaikenevain
huus haltia korven hyinen;
puut vapisi, kukkaset painoi pään,
kun virsi se soi sydän-syinen:
"Mitä tiedätte, ihmiset, murheesta,
joka haltian rintaa raastaa,
kun kalpeat saapuvi kauhun yöt
ja haavehet yksin haastaa?
Suli järvet ja jäät, suli metsät ja maat,
tuli lämpö ja päivä ja pouta,
ei sulanut suo minun mielessäin,
ei lähtenyt rintani routa.
Sata sammalta tuskaani sammuttaa,
tuhat turvetta painaa sen umpeen,
vain joskus se lampena laikahtaa
tai kukkana lammen lumpeen.
Tai kuusessa joskus se kurkottaa
ylös kauneuden kirjokaariin,
yön yksinvallasta vapauteen
ja vahvuuden valosaariin.
Mut muuten se virvoina vilkuttaa
vain aarnihautojen päällä,
monen etsijän mielen näin eksyttäin,
min valmis jo hauta on täällä.
Ja kuitenkin sieluni kuilut nuo
ovat arkkuja aarteen ja kullan,
vaikk'eivät ne kelvata taitaisi
maan laaksoihin, lapsille mullan.
Eik' olle ne alhoihin aiottukaan,
ne kuuluvat kukkuloille,
yön tuskan ja hallan tunteille,
suvun suuremman hallitsijoille.
Ne kuuluvat heidän heimolleen,
jotk' elämän rastivat rataa,
vaikk' ympäri paukkuu pakkas-yö
ja noidannuolia sataa.
Ja hänen on henkeä hengessäin,
ken käy Manan mahteja vasten,
pyhän pyyteen on lempeä, leimuntaa
ja laulua aurinkolasten.
Minä tahtoisin nurmena nousta, kuin
povi paisuvi sankarin urheen,
minä tahtoisin täyttyä tähkäpäin
kuin miettehet mielenmurheen.
Elon tahtoisin teitä ma temmeltää
kuin rakkaus, kuin rajumyrsky,
vihan virtana, koskena kohista pois,
miss' ankarin aallon on hyrsky.
Mut ah, minun aaltoni kattaa hyy,
mun itseytein ikirouta,
jota sulata ei suven suloisuus,
ei päivänpaiste, ei pouta.
Vain jos joku vois mua armastaa
mun suuren tuskani tautta,
kivi kimmahtaa vois harteiltain,
kiro kaipuultain sen kautta.
Valovuosia vuottanut, onneton,
olen vaivani vapauttajaa.
Mut turhaan! Siksi ei tuskallain,
ei raivollain ole rajaa.
Ja siksi kun hehkuna haaveiden
en saanut mä päästä päivään,
minä nousen hallana, usmana yön
maat kattaen Manalan häivään.
Tulen milloin ma iltana toukokuun
tai heljällä heinäkuulla,
kun tuuli on tyyni ja taivas sees,
viri vieri ei salmen suulla.
Minä saavun kuin syksyn henkäys
yli täysien tähkäpäiden
tai Surman sulho, mi noutamaan
tuli morsianta häiden.
Hänet huolin ma hunnuin hopeisin,
helokruunuin, helmin ja härmin;
kas, kuinka ne aamulla kimmeltää
sädekirkkahin kristallisärmin!"
Soi virsi. Kauan on impi vait;
käden parmahilleen painaa.
Mut kun kodin portaita nousee hän,
hän valkea on kuin vainaa.