Enin sentään hän istui itsekseen,
kun päiv' oli mennyt mereen,
kun ilmojen varjoton valkeus
nous sydämeen ja vereen.
Näät perällä laajan lahdelman,
sen päässä sinisen sillan,
niin usein itki ja uneksi hän
läpi lämpöisen suvi-illan.
Polo istui hän käsi poskellaan,
näki veestä hän toisen taivaan,
ja lauloi: "Ah, josp' aikani ois,
jo astuisin Tuonen laivaan!
Pois vierisin virtaa himmeää
kuin varjon valkean häily,
pois hämyhyn hiljaa häipyisin
kuin kuolevan päivän päily.
Veli ei mua kaipais, sisko ei,
vain hieman maammo ja taatto,
ei itkisi ystävä yksikään,
kun kulkisi kuolinsaatto.
Tai pursipa jos punapurjehin
nyt salmen suulta soutais
ja laivassa kolme jos kreiviä ois,
en tässä mä joikua joutais.
Minä juoksisin vuorta viettävää,
alas rantaan he astahtaisi,
mut viidassa laakson viheriän
mua vastaan he tulla saisi.
Tuo virkkaisi vanhin kreiveistä:
'Tähän katso'os kultakäätyyn!
Oma jos olet mun, sun koroitan
maan korkeimpaan säätyyn.'
Minä vastaisin hälle, valju laps:
'On kylmä kumppani kulta;
suvun suuruutta en kysy sulholtain,
vain mielen ja tunteen tulta.'
'Sep' oikein!' nuorempi huudahtais.
'Tään ottanet otsalehden,
niin maailman valloitan miekallain,
sinut valtian vaimoksi tehden.'
Minä haastaisin hiljaa, laiha laps:
'En otsalehteäs ota.
Mun kammoni kalpa on hurmeinen
ja kuningaskruunut ja sota.'
Mut nuorin ja kaunein kreiveistä
hän nyt mua kävisi käteen,
hän painaisi sormuksen sormeeni
kuin kultaisen aamunsäteen.
Hän kuumasti kuiskisi korvaani:
'Sua rakastan ijästä ikään,
sua rakastin ennen kuin sun näin,
ei erota meitä nyt mikään.'
Hän kitaran kieliä koskettais,
hän laulais laulun liedon,
min hurma sois, kuin huminois
puu hyvän ja pahan tiedon.
'En ota minä oudolta sormusta!'
minä huutaisin, hurja lapsi.
'Vois siitä vettyä maammon silmä
ja taaton harmeta hapsi.'
Mut ei tule Tuoni, ei kreivitkään,
suot suuret vain usmaa uhoo,
mi kylmää mun onneni oraat pois,
kevättunteeni kerkeät tuhoo.
Jos mulla ois ystävä, yksikään,
minut täältä hän kauas kantais,
mua katsoisi kauan silmihin
ja sitten suuta antais.
Käsivarsin vahvoin hän kiertäis mun
kuin kahlehin taikka köysin,
ja virkkais hiljaa: 'Vihdoin sun,
sun, aarteeni ainoa, löysin!'
Yötuuli vain korvaani kuiskii nyt:
'Mene maata jo tyttörukka,
eipä se sinulle elämän tiellä
auenne aamun kukka.'
Siks nousen ja lähden ja huokaan kuin
yötuulonen korven jäisen;
tuta äiti ei saa, isä ei, ei muut,
mikä mieli on yksinäisen."