Heräs hän kera kesäisen auringon,
kera auringon maata meni,
kuin aurinko silmäni häikäisi hän,
vei nuoren hän sydämeni.
Me kaksin yhtehen kasvoimme
kuin raidat rannan kahden,
me vierimme venheissä vetten päällä
kuin lumpehet Lemmenlahden.
Laps-aikamme armaimman, hellimmän
me leikimme lehdoissa, puissa,
hän mun oli ainoo ystäväin,
ylin auvoni haaveiluissa.
Vilu maailma sitten vieroitti
tiet meidän, vaan ei meitä.
Lens lemmenkyyhkyset kuitenkin,
vaikk' kuljettiin eri teitä.
Näät maailman matkoja taivaltain
vain häntä, häntä ma muistin
kuin muistin ma kotini koivut ja haat
ja portinpielet ja kuistin.
Ja kun kylän kylmihin vuoteisiin
menin maata ma päivän työstä,
kuin kuudan lempeä kangastui
hänen katsantonsa yöstä.
Näin miestyin mieheksi. Kuulla sain
ma kuolosta taaton harmaan,
miten maammokin murtui multahan maan;
talo tarvitsi tukea varmaan.
Tuli kiire kimpsuja, kampsujain
kotimatkalle kokoon luomaan;
minun sieluni silmissä vilkkuivat
vain virvat ja sainiot suo-maan.
Mut aikaan pahaan ma palailin:
kevät saapui, satoi räntää,
tiet pursui, kasvoi kahdenpuolen
vain metsää lyhvenläntää.
Näin minä kotini kaivonvintin;
silloin mun silmäni kastui,
elämä uusi ja autuaampi
sieltä mun sieluuni astui.
Kuulin ma kujalta Hallin haukun,
huuleni hyrähti hymyyn,
joka paatunut aatos mun aivoissani
kuin painui ja pakeni lymyyn.
Tunsin ma lämmön liekkuvaksi
kotini orsien alla,
ihmettelin, miks itseksein
olin matkaillut maailmalla.
Istuin ma illan siskojen kanssa;
aamulla noustessani
näin, miten paistoi pilvetön päivä,
aukaisin akkunani.
Kaikk' oli muuttunut. Laineilla lahden
kuulteli hopea, kulta,
koivujen urvut uneksi kesää,
tuoksui tuores multa.
Vajat vanhat, aitat siintyneet
ja ruostunut tuuliviiri,
tuo kaikki niin oli tuttavaa,
oli entisen eloni piiri.
Eikä nyt haukkunut Hallikaan,
hän istui ja ajatteli;
takapihalla kukko kiekahti,
kana pahoin pajatteli.
Mut Mirri ei ollut milläänkään,
vain mielissänsä loikoi,
tuvan portailla päivää paistatti
ja jäseniään oikoi.
Hänen vierellään joku pellavahaps
jo kaarnasta laivaa laittoi,
punatilkusta siihen purjeen sai
ja mastoksi tikun hän taittoi.
Soi solina pirtin seinältä,
myös laaksosta myllypuron,
veräjällä väkkärä laklatti
kuin mieliksi miehen juron.
Minä tunsin tuskaa ja auvoa,
minun silmäni menivät vesiin.
Sydän sylkähti. Ammahti aatoksein
pois autuaampiin kesiin.