Oli hän kodin ainoa, armas kukka,
auennut akkunalla,
minne ei tuntunut maailman tuuli
eikä elämän halla.
Oli hän talon ainoa, armas tyttö,
taaton ja maammon lempi,
heilinyt koskaan Suomenmaassa
heili ei herttaisempi.
Eikä se kukka kukkinutkaan
joka akkunalla,
eikä sitä heiliä heilimöity
joka orren alla.
Näät hän oli siveä sielultaan,
oli varrelta valkeuinen
kuin koivu vierellä virran veen
tai taivas toukokuinen.
Hän puhdas oli kuin puola maan
tai mansikkamarja, mi maistaa,
hän puunteli kuin punapilvyinen,
johon aamun aurinko paistaa.
Pyhä hän oli haaveilta, pyyteiltään,
jalo jalkansa nousennalta,
hänen vaikka hengessä, hurmeessaan
jo keimaili kevään valta.
Siks aamusta iltaan lauloi hän,
ja illalla, mennen maata,
ei tahtonut, vallaton, vieläkään
hän laulustansa laata.
Ja kun hänen kulisi kurkkunsa,
ois tullehen luullut kesän,
kuin tehnyt ois hänen kielensä taa
satakieli ja kiuru pesän.
Mut kun hänen helisi naurunsa,
niin helisi kaikki heinät,
ahot, metsät ja puut, pihat, tanhuat, maat,
talon vanhan suojat ja seinät.
Myös saattoi hän itkuhun purskahtaa,
yön istua ikkunalla,
puutarhaa katsella kalpeaa
sydänhaaveella haikealla.
Taas aamulla poiaksi pukeutui,
kuin upseeri saliin astui;
emo ollut ei uskoa silmiään,
isän katse naurusta kastui.
Hän ratsasti niinkuin rakuuna,
kujateitä kuin nuoli hän kiiti,
hänen jäljissään moni huokaus hellä
ja lemmen liekki liiti.
Myös tahtoi hän oppia lypsämään,
mut syttyikin syvään vihaan,
kun lehmät niin kummasti katsoivat —
meni maitokin puseron hihaan.
Ei oppinut koskaan hän taitoa tuota,
mutta hän oppi uimaan,
kuin vellamo veen syvän välkyntään,
myös myrskyn huutohon huimaan.
Kuin sotka hän souteli vilua vettä,
kuin alli hän päivässä päilyi,
aalloilla silloin kuin ahvenruoho
tukkansa tuuhea häilyi.
Mut muuten hän autteli maammoaan,
talon toimissa askarteli,
piparkakkuja paistoi ja kahvia kaas —
ja unelmissaan eli.