Siirsin ma silmäni loitommalle,
missä mun armaani asui,
kussa kummulla, välillä vetten,
mun kaunokutrini kasui.
Näin minä vain katonharjat sieltä,
metsänpuiden päältä,
mutta mun sieluni sinne meni
kuin punatulkku täältä.
Veti tuonne mun vereni, hurmani
kuin kosken pyörre huima,
kuin Pallastunturin tuulispää
tai Turjan loihtu tuima.
Mitä tehnee hän nyt? Mitä miettinee?
Hän muistaako enää mua?
Käsin valkein käykö hän vastahain,
mua mustaksi murjottua?
Kohos korkeammalle päivänkoi.
En enempi kestänyt tuota.
Jo veräjän suulle ma suikahdin
pois veljien, siskojen luota.
Mut kun minä pääsin piennartielle,
vasta ma juosta aloin,
vaikka en kaihoni kanssa kilvan
joutua jaksanut jaloin.
Sentään kuin peura ma piipersin,
yli pyrisin pystyjen aitain,
vesiojien, purojen, viemärien
ja kaahlamoiden kaitain.
Tulin taloon vanhaan, tuttavaan;
isä, äiti kiirehti vastaan,
mua tervehtäin, mua kuulustain
kuin heimolaista, kuin lastaan.
Minut vietihin vieraskammioon;
isä istui piippu suussa,
emon kieli kilkatti yhtenään —
mut mun oli mieleni muussa.
Ovi aukeni. Sisään astahti
kodin kukka se kultahapsi,
tuo ainoa, armas, ijäinen
ilon, lemmen ja Jumalan lapsi.
Tuli mulle kuin tuomionpäivä tuo;
oli niinkuin ensi kerran
mun eessäni seisonut seesteinen
ois enkeli elämän Herran.
Ja tutkinut: "Minne mierolle
liet tuhlannut itsesi parhaan?
Sua voinenko saattaa milloinkaan
ma enää Eedenin tarhaan?"
Ma katsoin häntä, hän katsoi mua,
kuin ahjossa aivoni paloi,
läpi henkeni, sieluni, ruumiini
kuin kuumaa kultaa hän valoi.
Oli paljon hän varttunut varreltaan,
mut vyöltä hän oli kuin olki,
helohelmet häll' oli kaulallaan
ja rinnalla hopeasolki.
Hän tarjosi kahvia kauniisti,
oli hänen jo huolena talous.
Mikä soreus häll' oli sormissaan
ja ryhdissään mikä jalous!
Ma tuskinhan tohdin hengittää;
hän nakkasi naljan mulle:
"Kaks sokerinpalaa riittää saa —
jos mikään riittävi sulle!"
Hän keikahti kengänkannoillaan
ja nauraen pois hän vieri.
Mut poimuissa helmainsa hulmuavain
tulikerinä tunteeni kieri.
Meni multa hän kuin kevätpäivä pois,
kuin kauneus ja sulo,
ja jälleen sylkytti sydämessäin
vain syksyn ja talven tulo.
Meni pois, mut jätti hän jälkeensä
mun sieluuni kuuman kullan,
jota jäähdä ei jää, ei halla, ei hyy,
joka vie minut alle mullan.