Charles de la Noue, Sainte Marie'n lääniherra, oli karaistunut ja
hillitty mies, mutta häneltä pääsi syvä huokaus ja katkera kirous,
nähdessään intiaanivaimonsa omien heimolaistensa käsissä, sillä heiltä
hän ei voinut odottaakaan armoa.
Siitä huolimatta voitti hänessä taas vanha hovimies ja hän kääntyi de
Catinat'n puoleen, lausuakseen jonkin osaaottavan sanan, kun hän
akkunassa näki jonkun varjontapaisen vilahtavan ja samassa oli kapteeni
hävinnyt näkyvistä. Sanaakaan lausumatta oli tämä laskenut raput alas
ja laskeutui kuumeisella kiireellä maahan. Päästyään alas viittasi hän
tovereilleen, että he vetäisivät raput takaisin ja heittäytyen virtaan,
lähti uimaan kanoottia kohti. Aseettomana ja ilman minkäänlaista
suunnitelmaa valtasi hänet ainoastaan tunne, että hänen täytyi olla
vaimonsa rinnalla nyt, vaaran hetkellä. Johtakoon kohtalo heidät
elämään tai kuolemaan, mutta yhdessä vaimonsa kanssa tahtoi hän sen
kestää, vannoi hän itselleen, halkoessaan vahvoilla käsivarsillaan
laineita.
Mutta oli eräs toinenkin, jonka velvollisuuden tunto ajoi turvasta
surman suuhun. Koko yön oli munkki vartioinut de Catinat'ta kuin
saituri aarrettaan, ajatellen, että tuo kerettiläinen oli se
rikkaruohon siemen, joka itäisi ja leviäisi kunnes se tukehuttaisi
pyhän kirkon valitun yrttitarhan Kanadassa. Nähdessään hänen nyt
rientävän tikarappuja alas, pelkäsi hän kadottavansa kalliin saaliinsa
ja huomaamatta innoltaan vaaraa, kiiruhti hän vartioitavansa
kintereillä maahan ja heittäytyi virtaan kymmenkunta jalkaa hänen
jälessään.
Akkunassa seisoville katselijoille tarjoutui joella harvinainen näky.
Keskivirrassa oli intiaanien kanootti, täynnä tummia sotilaita ja
heidän keskellään kyyristyneinä molemmat naiset. Heitä kohti ui de
Catinat mieletöntä vauhtia, nousten vahvat hartiat joka vedolla veden
yläpuolelle ja hänen takanaan ponnisti munkki ruskeassa hiipassaan ja
laaja viitta veden pintaa viistäen. Hän oli kuitenkin laskenut voimansa
liian suuriksi. Hän oli tosin hyvä uimari, mutta hänen vaatteensa
estivät hänen liikkeitään ja painoivat häntä veden alle. Hänen vetonsa
kävivät yhä hitaammiksi ja päänsä painui yhä alemma, kunnes hän lopulta
kohotti kätensä taivasta kohti ja huutaen kovalla äänellä "In manus
tuas, Domine", katosi virran pyörteisiin. Pari minuuttia senjälkeen
näkivät he intiaanien nostavan de Catinat'n kanoottiinsa, joka heti
kääntyi ja jatkoi matkaansa tulisella kiireellä.
"Jumalani!" huudahti Amos Green. "Nyt hän on mennyttä miestä."
"Olen neljänkymmenen vuoden kuluessa nähnyt yhtä ja toista, mutta
tällaista en koskaan."
Lääniherra otti hyppysellisen nuuskaa kultarasiastaan ja
pyhkäisi takkinsa etumuksesta sille pudonneet jyväset sievällä
pitsinenäliinallaan.
"Monsieur de Catinat teki, kuten ranskalaisen jalosukuisen tulee",
sanoi hän. "Jos jaksaisin uida, niinkuin kolmekymmentä vuotta sitten,
niin olisin tehnyt hänelle seuraa." Du Lhut pudisti päätään ja vilkasi
puhujaan. "Meitä on nyt vain kuusi jäljellä", sanoi hän. "Pelkään, että
heillä taas on jokin juoni mielessään, kun he ovat niin hiljaa."
"He ovat lähdössä pois", huusi alustalainen, joka tähysteli eräästä
sivuakkunasta. Mitä tuo saattaa merkitä! Pyhä neitsyt, onko
mahdollista, että olemme pelastuneet? Katsokaa, kuinka he tungeksivat
puitten lomitse. Nyt juoksevat he kanooteilleen ja he heiluttelevat
aseitaan ja osoittelevat sormillaan."
"Tuo sekarotuinen piru on heidän joukossaan", sanoi Efraim.
"Haluaisinpa koettaa pyssyäni häneen, ellei se olisi ruudin ja lyijyn
haaskausta."
"Olen osannut maaliin pitemmältäkin matkalta", sanoi Amos, asettaen
pyssynsä kapeaan, akkunan eteen tehdyssä suojalaitteessa olevaan
rakoon. "Antaisinpa ensivuoden kauppatuloni, jos saisin hänet
kaatumaan."
"Se on neljäkymmentä jalkaa pitempi matka, kuin mitä minun pyssyni
kantaa", huomautti du Lhut. "Mutta olen nähnyt englantilaisten ampuvan
sellaiselta matkalta useinkin."
Amos tähtäsi tarkkaan, tukien asettaan akkunalautaa vasten ja laukasi.
Pieni joukko kohotti ilonhuudon, sillä Flaamilainen äpärä kaatui. Mutta
samassa oli hän taas jaloillaan ja pui uhmaten nyrkkiään akkunassa
olijoille.
"Piru vieköön", huudahti Amos katkerasti englannin kielellä. "Ammuin
häntä vaillinaisella kuulalla. Yhtä hyvin olisin voinut heittää häntä
kivellä."
"Ei, Amos poikani, älä kiroo, vaan lasketa häntä vielä kerran ja vähän
voimakkaammalla annoksella, jos vain aseesi kestää."
Eränkävijä sulloi pyssyynsä täyden panoksen ja valitsi täysin pyöreän
kuulan pussistaan, mutta kun hän taas haki häntä tähtäimeensä, oli sekä
hänen maalinsa, että muutkin intiaanit kadonneet näkyvistä. Joella
lensi yksinäinen, vankeja kuljettava kanootti parinkymmenen airon
soutamana, kuin tuulispää, mutta muita vihollisia ei näkynyt missään.
He olivat kadonneet kuin paha unennäkö. Kolkkona seisoi kuulien
seulaksi lävistämä aitaus, sen sisäpuolella makasivat kymmenet ruumiit
liikkumattomina ja ympäristössä törröttivät poltetut katottomat mökit,
mutta äänetön metsä paistatteli aamuauringon loisteessa niin
rauhallisena ja tyynenä, kuin ei sen kätköissä koskaan mitään
paholaisvoimia olisi ollutkaan.
"Hitto vie, luulenpa että he ovat menneet menojaan", sanoi lääniherra.
"Pitäkää varanne, ettei se vain ole jokin koiranjuoni", sanoi du Lhut.
"Miksi he pakenisivat kuuden miehen edestä, kun he ovat voittaneet
kuusikymmentä."
Mutta alustalainen oli katsellut toisesta akkunasta ja yht'äkkiä hän
laskeutui polvilleen, nosti kätensä ylös ja mutisi rukouksia ja
kiitosvirsiä. Hänen viisi toveriaan riensivät huoneen poikki ja
päästivät raikuvan riemunhuudon. Joen yläosan täytti kokonaan
kanoottilaivasto, jonka varusteista ja muskettien piipuista auringon
valo heijasti kuin pieniä salaman välähdyksiä. He saattoivat jo erottaa
säännöllisten joukkojen valkoiset takit, eränkävijäin ruskeat puserot
ja huronien ja algonkiinien kirjavat värit. He lähenivät, lisääntyen
joka hetki ja leviten joen rannasta toiseen, samalla kun poistuvasta
irokeesikanootista näkyi enää vain pieni piste, joka pian katosi
kokonaan puitten varjoon. Muutaman hetken kuluttua olivat eloonjääneet
taistelijat jo rannalla, heilutellen lakkejaan ilmassa ja samassa
suhahtivat myös heidän pelastajiensa ensimmäiset kanootit rantakiville.
Etimmäisen kanootin perässä istui pieni, ryppyinen, suurella
tekotukalla varustettu mies, joka piti kultakahvaista miekkaa
polvillaan. Heti kun köli tapasi pohjaan, hyppäsi hän matalaan veteen
ja kiiruhti kahlaten lääniherran luo ja heittäytyi hänen kaulaansa.
"Rakas Charlesini", huudahti hän, "Sinä olet puolustanut taloasi
sankarillisesti. Mitä, vain kuusi miestä jäljellä. Sehän on ollut
veristä työtä."
"Tiesin, ettet jättäisi toveriasi pulaan, Chambly. Olemme pelastaneet
talon, mutta meidän tappiomme ovat hirvittävät. Poikani on kaatunut ja
vaimoni on siinä intiaanikanootissa, jonka näit soutavan edelläsi."
St. Louisin linnan komentaja puristi ystävänsä kättä äänettömänä.
"Toiset pääsivät onnellisesti perille", sanoi hän vihdoin. "Yksi
kanootti vain joutui intiaanien käsiin, airon katkeamisen vuoksi. Kolme
heistä hukkui ja kaksi joutui vangiksi. Toinen oli eräs ranskalainen
rouva, mikäli ymmärsin ja toinen oli sinun vaimosi."
"Niin, ja he ovat ottaneet hänen miehensä myöskin."
"Voi ihmisparkoja! Mutta jos jaksat ystävinesi tulla kanssamme, niin
lähdemme ajamaan heitä takaa hetkeäkään viivyttelemättä. Kymmenen
miestäni jäävät vartioimaan taloasi, joten sinä voit saada heidän
kanoottinsa. Hyppää siihen ja rientäkäämme heidän jälkeensä, sillä
siellä on varmasti kysymys elämästä tai kuolemasta."
Neljäskymmenes luku.