LOPPU.

Irokeesit eivät olleet kohdelleet pahasti de Catinat'ta, nostettuaan

hänet kanoottiin. Heille oli täydelleen käsittämätöntä, että mies

saattoi vapaaehtoisesti lähteä turvallisesta paikasta ja heittäytyä

heidän käsiinsä. He pitivät häntä hulluna ja se herätti heissä pelkoa

ja kunnioitusta, kuten tavallista villien kesken. He eivät edes

sitoneet hänen käsiään, sillä eihän hän yrittäisi karata, kun kerran

oli vapaasta tahdostaan tullutkin. Kaksi sotilasta tarkasti vain, oliko

hän aseistettu ja sitten hänet jätettiin molempien naisten väliin,

kanootin viilettäessä rantaa kohti, viemään sanaa muille St. Louis'in

varusväen tulosta. Sitten se taas lähti liikkeelle ja pakeni nopeasti

virran keskiuomassa. Adele oli kalmankalpea ja hänen kätensä oli kylmä

kuin marmori, kun hänen miehensä otti sen omaansa.

"Rakkaani", kuiskasi hän, "kerro minulle, miten on laitasi. Eihän sinua

vain ole pahoinpidelty."

"Oh, Amory, miksi tulitkaan, miksi tulitkaan, Amory! Luulen, että

olisin kestänyt mitä hyvänsä, mutta jos he nyt tekevät sinulle pahaa,

niin käy se minulle ylivoimaiseksi."

"Kuinka olisin voinut jäädä sinne, kun tiesin että olit heidän

käsissään. Olisin tullut hulluksi!"

"Oh, ainoa lohdutukseni oli tieto, että sinä olit turvassa."

"Ei, ei, olemme yhdessä jo kestäneet niin paljon, että emme enää voi

erota. Mitäpä kuolema on, Adele! Miksi sitä pelkäisimme!"

"Minä en sitä pelkää."

"En minäkään. Kaikkihan käy, niinkuin Jumala tahtoo ja mitä hän tahtoo,

on lopultakin paras. Jos jäämme elämään, niin on meille tämäkin muisto

yhteisenä. Jos taas kuolemme, niin käymme käsikädessä uuteen elämään.

Rohkeutta siis vain, rakkaani, niin on kaikki hyvin."

"Sanokaa, monsieur", sanoi Onega, "onko mieheni vielä elossa."

"On, hän on elossa ja voi hyvin."

"Se on hyvä. Hän on suuri päällikkö ja minä en ole koskaan katunut

sitä, että menin naimisiin vierasheimolaisen kanssa. Mutta poikani! Ah,

kukapa antaa minulle poikani takaisin! Hän oli kuin nuori koivu, niin

sorja ja voimakas! Kukapa hänelle riitti juoksussa, tai hypyssä. Eikä

kukaan voittanut häntä uinnissa. Ennenkuin tämä aurinko uudelleen

paistaa, olemme jo kaikki kuolleet ja minä saan pian nähdä poikani

taas."

Irokeesit soutivat, kunnes pääsivät runsaan kymmenen virstaa Sainte

Marie'sta. Sitten he ohjasivat kanootin pieneen lahdelmaan omalla

puolellaan jokea, hyppäsivät maihin ja vetivät vankinsa perässä.

Kahdeksan miestä kantoi kanoottia jonkun matkaa rannasta ja

piiloittivat sen metsään kahden kaatuneen puun väliin sekä peittivät

sen oksilla ja lehdillä. Lyhyen neuvottelun perästä lähtivät he

vaeltamaan metsän läpi. He kulkivat jonossa, kuljettaen vankeja

keskellään. Heitä oli kaikkiaan viisitoista miestä, joista kahdeksan

kulki edellä ja seitsemän perässä. Heillä oli jokaisella musketti ja

ollen nopeita kuin hirvet, ei karkaamista voinut ajatellakaan. Vankien

täytyi seurata mukana ja odottaa kärsivällisesti, mitä tulevaisuus

mukanaan toi.

Koko päivän kesti surullista matkaa. He kulkivat suurten rämeiden

poikki, kiersivät sinivetisiä metsäjärviä, missä kurjet levittelivät

siipiään heidän lähestyessään tai painuivat metsän syvänteisiin, jossa

ainainen hämärä vallitsi ja jossa putoilevat pähkinät ja maiskuttelevat

oravat olivat ainoat äänen aiheuttajat. Onega oli kestävä kuin intiaani

konsanaan, mutta Adele, huolimatta tottuneisuudestaan edellisiltä

matkoiltaan, oli aivan väsynyt ennen iltaa. De Catinat tunsikin sen

vuoksi suurta helpotusta, kun puitten lomasta äkkiä välähti suuri

valkea ja he tulivat intiaanien leirille, jonne suurin osa Sainte

Marie'sta karkoitetuista sotilaista oli kokooontunut. Täällä oli myös

joukko intiaani-vaimoja, jotka mohawk- ja cajaga-kylistä olivat

saapuneet sinne, ollakseen lähempänä miehiään. Joukko majoja oli

kyhätty ympyrään ja kunkin edustalla paloi tuli, jolla puiselle

kolmijalalle asetetussa kattilassa kiehui iltaruoka. Kaiken keskustassa

oli risuista tehty suuri valkea, sekin ympyrän muotoon, joten sen

sisään jäi noin kahdentoista jalan laajuinen vapaa ala. Keskelle

ympyrää oli pystytetty paalu ja siihen oli sidottu jotakin, joka oli

täynnä punaisia ja mustia läikkiä. De Catinat astui nopeasti Adele'n

eteen, estääkseen häntä näkemästä tuota pelottavaa näkyä, mutta se oli

jo myöhäistä. Adele'a värisytti ja hän vetäisi syvään henkeä, mutta ei

päästänyt ääntäkään.

"He näkyvät jo alkaneen", sanoi Onega tyynesti. "Niin, kohta tulee

sitten meidän vuoromme ja me näytämme heille, että osaamme kuolla."

"He eivät ole vielä pahoinpidelleet meitä", sanoi de Catinat. "Ehkäpä

he pitävät meitä panttivankeina tai vaihtoa varten."

Onega pudisti päätään. "Älkää pettäkö itseänne sellaisilla toiveilla",

sanoi hän, "kun he ovat olleet niin ystävällisiä teitä kohtaan,

merkitsee se vain sitä, että teidät on säästetty kidutettavaksi.

Vaimonne naitetaan jollekin päällikölle, mutta meidän on kuoltava,

sillä te olette sotilas ja minä taas liian vanha vaimoksi."

Naimisiin irokeesin kanssa! Nuo hirvittävät sanat koskivat kummankin

sydämeen kovemmin kuin kamalimmankaan kuolon ajatus. De Catinat'n pää

vaipui rinnalle ja hän olisi kaatunut, ellei Adele olisi tukenut häntä

käsivarsillaan.

"Älä pelkää, rakas Amory", kuiskasi hän.

"Käyköön miten hyvänsä, mutta se ei ainakaan tapahdu, sillä vannon,

etten elä kauemmin kuin sinäkään. Ei, olkoon synti tai ei, mutta ellei

kuolema tule minun luokseni, niin menen minä sen luo."

De Catinat katsoi Adele'n lempeitä kasvoja, joilla nyt kuvastui luja,

peruuttamaton päätös. Hän tiesi, että hän oli toimiva sanojensa mukaan,

ja että he, käyköön muuten miten tahansa, ainakin säästyisivät tältä

viimeiseltä häväistykseltä. Ei hän koskaan olisi voinut kuvitella, että

varmuus hänen vaimonsa kuolemasta saattaisi täyttää hänet sellaisella

riemulla!

Heidän saapuessaan irokeesileiriin, ryntäsivät vaimot ja sotilaat

heitä kohti ja he joutuivat astumaan irvistelevien ja ivaavien,

inhoittavanaamaisten villien muodostamaa kujaa. Heidän vartijansa

johdattivat heidät tuon roskajoukon läpi ja veivät heidät sitten

erääseen syrjässä olevaan majaan. Se oli muuten tyhjä, paitsi että sen

seinillä riippui pajunvitsoista valmistettuja kalanpyydyksiä ja eräässä

nurkkauksessa oli kurkkuvarasto.

"Päälliköt saapuvat kohta ja päättävät kohtalostamme", sanoi Onega.

"Tuolla he jo tulevatkin ja saatte pian nähdä, että olin oikeassa,

sillä tunnen hyvin kansani tavat."

Hetkistä myöhemmin tulikin vanha sotapäällikkö, seurassaan kaksi

nuorempaa urosta sekä tuo puolihollantilainen irokeesi, joka oli

johtanut äskeistä hyökkäystä ja asettuen oven suuhun, katseli hän

vuoroon kutakin vankia, mutisten heille omituisia kurkkuääniään.

Haukan, suden, karhun ja kyyn totem'it osoittivat, että kukin heistä

edusti kansansa viittä mahtavaa heimoa. Flaamilainen äpärä poltteli

kivistä piippua ja puhui heistä enimmän, ilmeisesti väitellen toisen

nuoremman villin kanssa joka lopulta näytti taipuvan hänen

mielipiteeseensä. Viimein ärähti vanha päällikkö muutaman tuiman sanan

ja asia näytti saaneen ratkaisunsa.

"Ja sinä kaunottareni", sanoi sekarotuinen ranskaksi, kääntyen Onegan

puoleen, "sinä olet tänäyönä saava oppia, mitä omaa kansaansa vastaan

asettuminen merkitsee."

"Sinä sekarotuinen epäsikiö", vastasi peloton vanha nainen, "sinun

pitäisi ottaa lakki päästäsi puhutellessasi minua, jonka suonissa

virtaa onondagain jalointa verta. Oletko sinäkin sotilas, joka et

tuhannen miehen kanssa pysty tunkeutumaan taloon, jota kourallinen

maanmiehiä puolustaa! Eipä ole ihme, jos isäsi kansa on sinut hylännyt!

Mene takaisin peltoja kitkemään ja leikkimään luumukivillä, sillä

jonakin päivänä saatat metsissä kohdata miehen, ja siten tuottaa häpeää

sille kansalle, joka on ottanut sinut omakseen!"

Sekarotuisen häijyt kasvot tulivat harmaiksi hänen kuunnellessaan

pilkallisia sanoja, joita vanki hänelle sähisi. Hän astui häntä kohti

ja tarttuen hänen oikeaan käteensä, tunki hänen etusormensa palavaan

piippuun. Onega ei yrittänytkään vetää pois sitä, vaan istui kasvot

värähtämättä kokonaisen minuutin, katsellen avonaisesta ovesta

ilta-auringon iloa ja pientä juttelevaa intiaaniryhmää sen edustalla.

Sekarotuinen tarkkasi häntä ahneesti kuullakseen valituksen tai

nähdäkseen tuskan ilmeen hänen kasvoillaan, mutta kirosi lopulla

pettyneenä ja heittäen käden alas, astui ulos majasta. Onega työnsi

hiiltyneen sormensa poveensa ja nauroi.

"Hän on täydellinen hölmö", sanoi hän. "Ei hän edes osaa kiduttaa. Minä

olisin saanut hänet itkemään, siitä olen varma. Mutta te, monsieur,

olette kovin kalpea."

"Sen vaikutti ehkä tuo pirullinen näky. Ah, jospa pääsisin hänen

kanssaan kahdenkesken. Hän saisi varmaan maksaa tuon sydänverellään."

Intiaaninainen näytti hämmästyneeltä.

"Minusta tuntuu kummalliselta", sanoi hän, "että ajattelette sitä, mitä

minulle tapahtuu, vaikka olette itse samassa kadotuksessa. Mutta meitä

odottaa mainitsemani kohtalo."

"Ah."

"Te ja minä kuolemme paalussa. Vaimonne annetaan tuolle koiralle, joka

juuri lähti tästä."

"Adele, Adele! mitä minä teen." Hän repi tukkaansa voimattomuudessaan

ja raivossaan.

"Ei, älä pelkää Amory, rohkeuteni ei petä minua. Mitä merkitystä on

kuoleman tuskalla, kun se meidät yhdistää?"

"Nuorempi päällikkö puhui teidän puolestanne, monsieur, huomauttaen,

että _Mitche Manitou_ oli lyönyt teitä hulluudella, kuten selvästi

voi huomata siitä, että vapaaehtoisesti uitte heidän kanootilleen ja

että rutto varmasti puhkeaisi heidän kansansa keskuuteen, jos teidät

sidottaisi paaluun. Mutta tuo sekarotuinen selitti, että rakkaus usein

ilmeni hulluutena valkonaamojen keskuudessa ja että se oli vain se,

joka teidätkin oli saattanut heittäytymään virtaan."

De Catinat huokasi rukouksen, että hän voisi kohdata kuoleman, kuten

sotilaan ja miehen sopi.

"Milloin se tapahtuu?" kysyi hän.

"Nyt, aivan kohta. He menivät juuri panemaan kaikki kuntoon. Mutta

teillä on vielä aikaa, sillä minut kidutetaan ensin."

"Amory, Amory, emmekö voisi kuolla yhdessä nyt!" huudahti Adele,

kietoen käsivartensa miehensä kaulaan. "Jos se on synti, niin saamme

sen varmaan anteeksi. Lähtekäämme heti ja jättäkäämme nämä hirvittävät

ihmiset ja tämä julma maailma, päästäksemme sinne, missä rauha

vallitsee."

Intiaanirouvan silmät leimahtivat ilosta.

"Te olette puhunut oikein, Valkea lilja", sanoi hän. "Miksipä odottaa,

milloin he suvaitsevat kiduttaa teitä. Katsokaa, tuolla loimuaa jo

heidän valkeansa puitten kylkiä valaisten ja voitte kuulla niitten

ulvonnan, jotka janoovat vertanne. Jos kuolette oman kätenne kautta,

niin ryöstätte heiltä mieluisan näytännön ja päällikkö menettää

morsiamensa. Ja siten tulee teistä lopulta voittaja ja heistä voitetut.

Olette puhunut oikein, Valkea lilja, siten menettelette oikein."

"Mutta miten suoritamme sen?"

Onega vilkasi molempiin sotilaisiin, jotka oli pantu ovelle vartioimaan

heitä. He olivat kääntyneet poispäin vangeistaan, nähdäkseen

mieltäkiinnittävät valmistukset tulossa olevaan kauhistuttavaan

näytökseen. Sitten hän pisti kätensä syvälle avaraan puseroonsa ja veti

esille pienen, kaksipiippuisen pistoolin, kaksine hanoineen, joilla oli

siivekkään ratsumiehen muoto. Se näytti varsin leikkikalulta, niin

sievä ja lukemattomilla kiemuroilla ja leikkauksilla se oli koristettu

Se olikin Pariisin hienoimmasta asepajasta lähtöisin ja kauneutensa

vuoksi lääniherra sen viime käynnillään Quebec'issä oli ostanutkin. Nyt

se saattoi olla hyödyksikin, sillä sen molemmat piiput olivat ladatut.

"Aioin käyttää sitä itse", sanoi Onega, pistäessään sen salaa de

Catinat'n käteen, "mutta olen nyt päättänyt näyttää heille että voin

kuolla, kuten oikean onondagan tulee ja että ansaitsen heidän

suurimpien päälliköittensä veriheimolaisuuden. Ottakaa se, sillä

vannon, etten käytä sitä muuhun kuin mahdollisesti lävistääkseni tuon

sekarotuisen sydämen."

Ilon puna peitti de Catinat'n kasvot hänen puristaessaan pienen aseen

käteensä. Tässä oli vihdoin avain rauhan porttien avaamiseen. Adele

nojasi poskeaan hänen olkapäähänsä ja naurahti mielihyvästä.

"Annathan minulle anteeksi, rakkaani", kuiskasi de Catinat.

"Anteeksi! Siunaan sinua ja rakastan sinua koko sydämelläni ja

sielullani. Syleile minua, rakas, ja rukoile, ennenkuin teet sen."

He olivat yhdessä laskeutuneet polvilleen, kun majaan astui kolme

sotilasta ja lausuivat muutamia lyhyitä sanoja sukulaisnaiselleen. Hän

nousi hymyillen.

"He odottavat minua", sanoi hän, "saatte nähdä, Valkea lilja ja te

monsieur, kuinka hyvin tiedän, miten minun asemassani olevan tulee

kuolla. Jääkää hyvästi ja muistakaa Onegaa."

Hän hymyili taas ja poistui majasta kolmen vartijansa keskellä,

varmoin, nopein askelin kuten kuningatar, joka astuu valtaistuimelleen.

"Nyt Amory!" kuiskasi Adele, ummistaen silmänsä ja kietoutuen yhä

lähemmä miestään.

Hän kohotti pistolin, mutta sitten hän äkkiä laski sen taas, vetäen

lyhyen ihmetystä ilmaisevan henkäyksen ja jäi polvilleen, tuijottamaan

korkeaan puuhun, joka näkyi avonaisesta majan ovesta.

Se oli suuri, erittäin vanha ja risaisen näköinen puu, jonka kuori

riippui pitkissä suikaleissa ja koko runko oli sammalen ja sienien

peitossa. Noin kymmenen jalan korkeudessa maasta haarautui se kahdeksi

ja täten muodostuneessa haarukassa oli äkkiä näkynyt suuri punainen

käsi, joka mielettömästi heiluen teki voimakkaasti kieltäviä liikkeitä.

Seuraavassa tuokiossa, vankien ylen ihmeissään tuijottaessa puuhun,

katosi käsi rungon taakse ja sen tilalle ilmestyivät ihmiskasvot, jotka

yhtä päättävästi jatkoivat kieltävää liikettään. Mahdotonta oli jäädä

epätietoisuuteen, kenen nuo mahonginväriset, ryppyiset kasvot, tuuheat

kulmakarvat ja vilkuilevat silmät olivat. Sehän oli kapteeni Efraim

Savage Bostonista.

Heidän siinä ihmetellessä ja tuijottaessa kuului äkkiä kimakka vihellys

metsän syvyydestä ja silmänräpäyksessä syöksyi joka pensas ja tiheikkö,

joka puuntausta ja vesakko tulta ja savua ja muskettien pauke kiiri

ympäri aukeaman, lennättäen vinkuvan kuulasateen kiljuvien villien

keskelle. Veren jano oli vietellyt irokeesien vartijat katsomaan

vankien kuolemaa ja kun kanadalaiset hyökkäsivät intiaanien kimppuun,

jäivät he kaikki tulikehän sisään. He syöksyivät suin päin ensin

yhtäälle, sitten toisaalle, mutta joutuivat joka puolella surman

suuhun, kunnes vihdoin löysivät jonkin heikomman kohdan, josta sitten

osa pääsi, kuin lampaat veräjästä. He jatkoivat mielettöminä pakoaan

metsän pimentoihin kuulien suhistessa korvien ympärillä, kunnes taas

vihellys kutsui eränkävijät ja sotilaat takaa-ajosta.

Mutta yksi villi ennätti vielä tehdä tihujaan. Flaamilaisen äpärän

voitti kostonhimo kuoleman uhallakin. Hyökäten Onegan kimppuun, upotti

hän sotakirveensä hänen päähänsä ja ulvoen sotahuutoaan ja heiluttaen

veristä asettaan riensi hän sitten majaan, missä vangit yhä olivat

polvillaan. De Catinat näki hänen tulevan ja mieletön ilo loisti hänen

silmistään. Hän nousi mennäkseen häntä vastaan ja kun sekarotuinen

hyökkäsi sisään, laukasi hän pistoolinsa molemmat piiput hänen

kasvoihinsa. Samalla syöksyi joukko kanadalaisia kiemurtelevien

ruumiiden yli, vangit tunsivat lämpimäin ystävällisten käsien

puristavan omiaan ja nähdessään Amoksen, Efraimin ja du Lhut'in tutut

ja hymyilevät kasvot, tiesivät he että rauhan aika lopultakin oli

heille koittanut.

Täten loppuivat pakolaisten matkan vaivat, sillä sen talven viettivät

he levossa St. Louis'n linnan hoivissa ja keväällä, kun irokeesit

olivat siirtäneet sodankäyntinsä St. Lawrence-joen yläjuoksun maille,

saattoivat he painua etelään englantilaisiin siirtomaihin ja sieltä

jatkaa Hudson-jokea myöten New Yorkiin, missä heitä Amoksen kotiväen

puolelta odotti lämmin vastaanotto.

Yhteiset muistot ja yhdessä kestetyt vaarat olivat liittäneet molemmat

nuoret miehet niin läheisiksi ystäviksi, että he pian perustivat

yhteisen turkisliikkeen ja ranskalaisen nimi tuli lopulta yhtä

yleisesti tunnetuksi Maine'n vuorimaissa ja Alleghanyn rinteillä, kuin

se aikonaan oli ollut Versailles'n _salongeissa_ ja käytävillä.

Aikanaan rakensi de Catinat talon Staten Islandiin, jonne moni hänen

uskonveljensä oli asettunut ja runsaan osan vuosivoitostaan uhrasi hän

auttaakseen köyhyyden kanssa kamppailevia hugenottiystäviään. Amos

Green nai hollantilaisen tytön Schenectady'sta ja kun tästä ja

Adele'sta tuli eroamattomat ystävät, oli avioliitto omiaan yhä

tiukentamaan sitä rakkauden sidettä, joka molempien perheiden välillä

vallitsi.

Mitä kapteeni Efraim Savage'iin tulee, niin palasi hän onnellisesti

rakkaaseen Bostoniinsa ja toteutti kunniahimoisen toiveensa,

rakentamalla itselleen sievän talon tiileistä korkealle paikalle

kaupungin pohjoisosassa, josta hän saattoi seurata laivaliikettä

virralla ja lahdenpoukamassa. Siinä hän eli kaupunkilaistensa suuresti

kunnioittamana. Hänestä tuli valitsija- ja neuvosmies ja hänen

komennettavakseen uskottiin komea sotalaiva, kun sir William Phips teki

hyökkäyksensä Quebec'ia vastaan ja huomasi, ettei vanhaa jalopeuraa,

Frontenac'ia, niinkään ajettu pesästään. Ja niin eli vanha merimies,

kaikkien arvossapitämänä, aina hyvän matkaa seuraavalle vuosisadalle,

jolloin hän jo hämärtävillä silmillään saattoi nähdä jotakin maansa

nousevasta suuruudesta.

Sainte Marie'n läänikartano oli pian saatettu entiseen kukoistukseen,

mutta sen herra oli vaimonsa ja poikansa menettämisen jälkeen muuttunut

mies. Hän tuli hoikemmaksi, tuimemmaksi vähemmän inhimilliseksi ja oli

yhtenään johtamassa partioita, jotka tunkeutuivat syvälle irokeesien

metsiin ja jotka voittivat itse villitkin julmuudessa. Vihdoin koitti

päivä, jolloin ei hän eikä yksikään hänen seuralaisistaan enää

tuollaiselta retkeltä palannut. Monta kammottavaa salaisuutta kätkevät

nuo suuret, hiljaiset metsät poveensa ja Charles de la Noue'n, Sainte

Marie'n lääniherran kohtalo on yksi niistä.