Se, mitä oli tapahtunut, on helposti selitetty. Talon pihanpuoleisten
akkunain vartijat tunsivat, että oli enemmän kuin ihminen saattoi
kestää, jäädä vartiopaikoilleen kun heidän lastensa ja vaimojensa
kohtalo ratkaistiin toisella puolella. Kaikki oli rauhallista
paaluaitauksen takana ja sekä intiaanien, että kanadalaisten huomio oli
yhtä paljon kiintynyt tapahtumiin joella. Yksitellen olivat
vartiomiehet sen vuoksi jättäneet paikkansa ja olivat kokoontuneet
talon taakse iloitsemaan vanhan merikarhun onnistuneesta laukauksesta
ja suremaan, kun toinen kanootti kiiti kuin verikoira pakolaisten
perässä. Mutta intiaaneilla oli joukossaan eräs, joka oli yhtä
kekseliäs ja viekas kuin du Lhut'kin. Flaamilainen äpärä oli
paalutuksen takaa pitänyt silmällä taloa, kuten koira rotan reikää ja
hän oli heti huomannut vartiomiesten poistumisen.
Parinkymmenen sotilaan avustamana oli hän metsänreunasta kantanut
raskaan tukin ja estämättä päästyään aukean paikan poikki oli hän
miehineen iskenyt sen ovea vastaan sellaisella voimalla, että
poikkitangot olivat murtuneet ja ovi oli lentänyt saranoiltaan.
Ensimäinen tieto hyökkäyksestä tuli piiritetyille oven räsähdyksen
muodossa sekä kuullessaan kahden tehtävänsä laiminlyöneen vartiomiesten
kiljahdukset, heidän joutuessaan intiaanien käsiin ja menettäessään
päänahkansa hallissa. Koko alakerta oli intiaanien hallussa ja de
Catinat vihamiehensä, munkin kera, oli jäänyt eristetyksi rappujen
ulottuvilta.
Onneksi olivat kuitenkin kaikki kanadalaiset kartanot rakennetut
silmälläpitäen puolustusta intiaaneja vastaan. Puiset raput, jotka
hädän tullen saattoi vetää ylös, riippuivat yläakkunasta maahan saakka
joenpuolella. De Catinat riensi niiden luo munkin seuraamana. Hän
tavoitteli niitä pimeässä mutta ne olivat poissa.
Silloin valtasi hänet todella epätoivo. Minne saattoi hän nyt paeta.
Vene oli rikottu ja paaluaita oli hänen ja metsän välissä ja se oli
irokeesien hallussa. Heidän ulinansa soi hänen korvissaan. He eivät
vielä olleet huomanneet häntä, mutta muutaman minuutin kuluttua olivat
he varmasti hänen kimpussaan. Äkkiä kuuli hän äänen jostakin pimeästä
yläpuolellaan.
"Annahan tänne pyssysi, poikani", sanoi ääni. "Näen muutaman pakanan
haamun nousevan aitauksen yli."
"Se olen minä, se olen minä, Amos", huusi de Catinat. "Raput alas ja
pian, muutoin menetän henkeni aivan heti."
"Olkaa varovaisia, se voi olla juoni", sanoi du Lhut'in ääni.
"Eikö mitä, minä vastaan siitä", sanoi Amos, ja hetkistä myöhemmin
tulivat raput alas, de Catinat ja munkki ryntäsivät rappuja ylös ja
olivat tuskin saaneet jalkansa akkunalaudalle, kun parvi sotilaita
syöksyi alakerran ovesta ja painui rantaan. Kaksi muskettia välähti
heidän yläpuolellaan ja jotakin läiskähti kuin kala veteen, ja samassa
olivat jo molemmat miehet turvassa ja raput nostettu takaisin ylös.
Mutta kovin pieneksi oli se joukko jäänyt, joka nyt piti hallussaan
viimeistä peräytymispaikkaa. Ainoastaan yhdeksän oli kaikkiaan jäänyt
henkiin, lääniherra, du Lhut, molemmat amerikkalaiset, munkki, de
Catinat, Theuriet, ja kaksi alustalaista. Haavoitettuina, kärventyneinä
ja ruudinsavun mustaamina olivat he yhä täynnä epätoivoista taistelua
käyvien miesten raivoisaa rohkeutta, miesten, jotka tiesivät, ettei
kuolema voinut saapua kauheammassa muodossa, kuin mitä antautuminen
tarjosi heille. Kiviset raput nousivat suoraan keittiöstä päähalliin ja
ovi, jonka alaosa oli suljettu parilla patjalla, oli ainoa pääsyn
mahdollisuus koko kerrokseen. Kiihkeä kuiskailu ja pyssyn hanojen
naksahdukset ilmaisivat hyökkäyksen olevan tulossa.
"Pankaa lyhty oven yläpuolelle", sanoi du Lhut, "niin, että se valaisee
rappuja. Siinä ei ole ampumatilaa kuin kolmelle, mutta te voitte kaikki
ladata ja ojentaa pyssyt ampujille. Monsieur Green, tulkaa tähän
polvillenne viereeni ja te, Jean Duval. Jos meistä joku kaatuu, niin
täyttäkää heti hänen paikkansa. Ja olkaa nyt valmiina, sillä nyt he
tulevat."
Kuului kimakka vihellys alhaalta ja silmänräpäyksessä olivat raput
täynnä ryntääviä punanahkoja, heilutellen hurjasti aseitaan. Pum! pum!
pum! paukahti kolme muskettia ja sitten vielä kaksi kertaa sarja läpi.
Savu oli niin sakeana matalakattoisessa huoneessa, että tuskin näki
ojentaa pyssyjä niitä innokkaasti tavoitteleville. Mutta ei ainoakaan
irokeesi päässyt kynnykselle asti eikä astuntaa kuulunut enää
rappusissa. Ei muuta kuin vihaista murinaa ja silloin tällöin huokaus
alhaalta. Tarkka-ampujat olivat päässeet vaurioitta, mutta he
lopettivat ammunnan ja odottivat savun hälvenemistä.
Kun ilma selveni, näkivät he, kuinka tuhoisa heidän tulensa oli ollut
ahtaassa käytävässä. He olivat ampuneet ainoastaan yhdeksän laukausta
ja seitsemän intiaania loikoi pitkin suoria kivirappuja. Viisi heistä
makasi liikkumattomina, mutta kaksi koetti vielä hitaasti ryömiä
omiensa luo. Du Lhut ja toinen alustalainen nostivat pyssynsä ja nuo
kaksi raajarikkoista asettuivat hiljaisiksi.
"Pyhän Annan nimessä", sanoi du Lhut, ladatessaan muskettiaan. "Jos he
saavat meidän päänahkamme, niin kyllä me olemme myyneet ne hyvällä
hinnalla. Ainakin sata intiaanieukkoa ulvoo valitusvirttään kylässään,
kun he saavat kuulla tämänpäiväisestä työstämme."
"Niin kyllä, he eivät hevin unohda Sainte Marie'n tervetuliaisia",
sanoi vanha aatelismies. "Minun täytyy vieläkin lausua syvän
mielipahani siitä, rakas de Catinat'ni, että teille ja vaimollenne piti
sattua tälläinen häiriö, käydessänne ystävällisesti minua
tervehtimässä. Toivon, että vaimonne ja muut naiset jo ovat turvassa
linnoituksessa."
"Jumala suokoon, että niin olisi! En saa ennemmin hetkenkään rauhaa,
kuin olen tavannut hänet."
"Jos he ovat turvassa, niin voimme aamulla odottaa apua. Chambly,
linnan päällikkö ei ole niitä miehiä, jotka jättävät toverinsa pulaan."
Kortit olivat vielä hajallaan pöydän päässä, kolmittain ladottuina
päällekkäin, sellaisina kuin ne edelliseltä illalta siihen jäivät.
Mutta pöydällä oli jotakin muuta, joka oli paljon mielenkiintoisempaa
heille, sillä aamiaisruokia ei oltu korjattu pois ja he olivat
tapelleet koko päivän saamatta suupalaa tai ryyppyä. Silmä silmässä
kuolemankin kanssa vaatii luonto saatavansa ja nälkäiset miehet kävivät
tarmokkaasti käsiksi leipään, lampaan reiteen ja kylmään villihanheen.
Ryhmä viinipulloja oli tarjoilupöydällä ja niiden kaulat katkesivat
kiireessä ja sisällys valui liukkaasti alas kuivia kurkkuja. Kolme
miestä oli aina vahdissa siitä huolimatta, sillä he olivat päättäneet,
ettei heitä enää tavattaisi nukkumassa. Villien huuto ja kirkuminen
kuului ylös kuin olisi kaikki metsän sudet teljetty alakertaan, mutta
rappusissa ei käynyt ketään.
"He eivät enää uudista hyökkäystään", sanoi du Lhut varmuudella, "sillä
me annoimme heille liian ankaran opetuksen."
"Mutta jos he sytyttävät talon palamaan."
"Siinä tapauksessa he hämmästyvät", sanoi taloudenhoitaja. "Se on
yhtenäistä kiveä, sekä seinät, että raput, paitsi muutamaa hirttä,
aivan toista maata kuin nuo mökit tuolla."
"Hiljaa!" huudahti Amos Green ja nosti kätensä. Kiljunta oli lakannut
ja he kuulivat vasaran tasaista pauketta puuta vasten.
"Mitä se mahtaa olla!"
"Joitakin uusia koiranjuonia, varmaankin."
"Olen pahoillani, mutta minun täytyy sanoa, hyvät herrat", huomautti
lääniherra, unohtamatta kohteliaita hovitapoja, "että minun uskoni on,
että he ovat oppineet nuoren ystävämme keinon ja avaavat nyt
ruutitynnöreitä varastohuoneessa."
Du Lhut pudisti päätään sille ajatukselle.
"Punanahan tapa ei ole tuhlata ruutia", sanoi hän. "Se on aivan liian
kallista heille, jotta he siihen ryhtyisivät. Ah kuulkaahan tuota."
Melu ja ulvonta oli alkanut uudelleen, mutta siinä oli nyt aivan
toinen, villimpi ja järjettömämpi sävy ja siihen sekaantui laulunpätkiä
ja naurun hohotuksia.
"Haa, he ovat avanneet konjakkitynnörit", huudahti du Lhut. "Kyllä he
olivat pahoja ennestäänkin, mutta nyt heistä tulee oikein helvetin
piruja."
Hänen puhuessaan kuului taas yleinen kiljunta, mutta sen yli kuului
armoa rukoileva ääni. Kauhu kasvoillaan katselivat piiritetyt toisiaan.
Raskas, palavan lihan käry nousi alhaalta ja yhä tuo kammottava huuto
ja armonanonta. Se alkoi hitaasti ja värähdellen hiljetä ja loppui
sitten ainaiseksi.
"Kuka se oli?" kuiskasi de Catinat, tuntien veren jäähtyvän suonissaan.
"Luulen, että se oli Jean Corbeil."
"Jumala suokoon hänen sielulleen rauhan! Hänen vaivansa ovat loppuneet
ja soisinpa, että meilläkin olisi hänen rauhansa! Ah, ampukaa, ampukaa
hänet!"
Eräs mies oli äkkiä juossut rappujen juureen ja heilauttanut kättään,
aivan kuin olisi heittänyt jotakin. Se oli Flaamilainen äpärä. Amos
Greenin musketti välähti, mutta mies oli hypännyt takaisin yhtä
nopeasti, kuin oli tullutkin. Jotakin putosi heidän keskelleen ja vieri
lattiaa pitkin lyhdyn valossa.
"Maahan! maahan! Se on pommi", huusi de Catinat.
Mutta esine oli pysähtynyt du Lhut'in jalkoihin ja hän näki sen nyt
selvästi. Hän otti vaatteen pöydältä ja peitti sen.
"Se ei ole mikään pommi", sanoi hän rauhallisesti, "ja se _oli_
Corbeil, joka kuoli äsken."
Neljän tunnin ajan kuului mellastus, tanssiminen ja juominki
varastohuoneesta, ja avatuista konjakkitynnöreistä nouseva löyhkä
täytti ilman. Monta kertaa kehittyi villien kesken tuima tappelu ja
riita ja näytti siltä, kuin he olisivat kokonaan unohtaneet
yläpuolellaan olevat vihollisensa, mutta piiritetyt saivat pian
huomata, että he olivat yhtä tarkan silmälläpidon alaisia kuin
ennenkin. Kun Theuriet, taloudenhoitaja, meni erään ampuma-aukon ohi,
joka oli valon kohdalla, sai hän heti kuolettavan luodin paaluaidan
takaa ja Amos ja vanha lääniherra pelastuivat hädintuskin samanlaisesta
kohtalosta, kunnes he viimein tukkivat kaikki muut ampuma-aukot paitsi
ne, jotka toivat joelle päin. Siltä puolelta ei ollut mitään vaaraa ja
kun päivä oli taas koittamassa, piti joku heistä koko ajan silmällä
jokea, josta kaivattu apu oli odotettavissa.
Hitaasti hiipi valo itäisellä taivaalla, ensin harmaana juovana, sitten
punaisena vyönä, leviten ja laajeten kunnes se kohosi lämpimänä aaltona
taivaan yli, punertaen vaeltavien pilvien reunat. Metsämaiden yllä
lepäsi ohut harmaa sumu, josta mahtavat tammen latvat ylenivät kuin
utuiset saaret usvamerestä. Valon kasvaessa repeili sumu risaisiksi
kaistaleiksi, jotka ohentuessaan häipyivät kokonaan näkyvistä, kunnes
aurinko nostaessaan hehkuvan reunansa itäisen metsän yli, valoi
loisteensa lakastuvan lehdistön purppuraan ja punaan sekä virran
sinikalvoon, joka leveänä polveili pohjoista kohti. De Catinat seisoi
joenpuoleisessa akkunassa ja imi ahnein vedoin puitten pihkaista
tuoksua, johon sekoittui kostean maan raskas haju, kun hänen silmiinsä
äkkiä osui tumma pilkku joella.
"Tuolla on kanootti tulossa tännepäin", huudahti hän.
Silmänräpäyksessä riensivät kaikki akkunaan, mutta du Lhut juoksi
heidän perässään ja työnsi heidät vihaisesti oven luo.
"Aijotteko kuolla ennen aikojanne", sanoi hän.
"Niin, niin", sanoi Efraim, joka ymmärsi hänen eleensä hyvin, vaikkei
käsittänytkään sanoja. "Meidän täytyy jättää vahti kannelle. Amos
poikani, jää tähän kanssani ja ole valmiina, jos he näyttäytyvät."
Molemmat amerikkalaiset ja du Lhut olivat vartiossa ovella, sillä aikaa
kuin muut pitivät silmällä lähestyvää venettä. Syvä huokaus pääsi äkkiä
ainoalta eloonjääneeltä alustalaiselta.
"Se on irokeesi-kanootti", sanoi hän.
"Mahdotonta."
"Valitettavasti on se niin, teidän ylhäisyytenne, ja se on sama, joka
meni ohitsemme illalla."
"Ah, sitten ovat naisemme pelastuneet."
"Toivottavasti, mutta pelkään, että siinä nyt on enemmän väkeä, kuin
siinä mennessä oli."
Henkeään pidättäen odotti pieni eloonjäänneitten joukko kanoottia, joka
tulla viiletti, niin että vaahto kokassa kuohui. He saattoivat jo
nähdä, että siinä oli paljon väkeä mutta he muistivat, että se oli
ottanut toisen kanootin haavoittuneet matkaan. Yhä se läheni, kunnes
tultuaan heidän kohdalleen, kääntyi ja soutajat kohottivat aironsa,
ratketen räikeään ivanauruun. Kanootin perä oli katsojiin päin ja he
näkivät, että siinä istui kaksi naista. Välimatkasta huolimatta ei
voinut erehtyä toisen kalpeitten ja toisen tummien kasvojen suhteen.
Siinä istuivat Adele ja Onega.
Yhdeksäsneljättä luku.