Mutta heidän asiansa oli huonolla kannalla. Jos he olisivat menettäneet
molemmat kanuunansa, niin että ne olisi voinut kääntää ovea kohti,
olisi kaikki vastus enää ollut turha. Du Lhut'in mielenmaltti oli
heidät kuitenkin pelastanut siitä vaarasta. Molemmat joenpuoleiset
kanuunat ja kanootit olivat turvassa, sillä niitä saattoi vallita talon
akkunoista. Mutta puolustajain lukumäärä oli peloittavasti pienentynyt
ja nekin, jotka vielä olivat jäljellä, olivat peräti väsyneitä ja
useimmat haavoittuneita. Yhdeksäntoista miestä oli päässyt taloon,
mutta niistäkin oli yksi saanut kuulan lävitseen ja makasi voihkien
hallin lattialla ja toinen oli menettänyt kykynsä ampua, saatuaan
sotakirveestä syvän haavan olkapäähänsä. Du Lhut, de la Noue ja de
Catinat olivat päässeet leikistä ehjin nahoin, mutta Efraimilla oli
kuulanreikä käsivarressa ja Amoksella oli vertavuotava haava kasvoissa.
Muista oli tuskin ainoakaan päässyt vahingotta ja kuitenkaan ei ollut
aikaa ajatella heidän haavojaan, sillä vaara uhkasi yhä ja ripeä
toiminta oli ainoa, joka saattoi heidät pelastaa. Muutama laukaus
akkunavarustusten takaa riitti puhdistamaan pihan, sillä se oli
kokonaan ammunnalle alttiina, mutta vihollisella oli sensijaan
paaluaitaus suojanaan ja sieltä ylläpitivät intiaanit raivokasta tulta
akkunoihin. Puoli tusinaa alustalaista vastaili tuleen, päällikköjen
neuvotellessa parhaasta menettelytavasta.
"Meillä on kaksikymmentäviisi naista ja neljätoista lasta", sanoi
lääniherra. "Olen varma, että olette yhtämieltä kanssani, herrat,
siitä, että tärkein velvollisuutemme kohdistuu heihin. Monet teistä,
kuten minäkin, olette menettäneet tänäpäivänä veljenne tai poikanne.
Pelastakaamme nyt ainakin vaimomme ja sisaremme."
"Ei yksikään irokeesikanootti ole mennyt vettä myöten ohitsemme", sanoi
eräs kanadalainen. "Jos naiset lähtevät pimeän tultua, voivat he päästä
turvaan."
"Pyhän Annan nimessä", huudahti du Lhut, "luulen että olisi hyvä, jos
saisimme miehet yhteen matkaan, sillä en käsitä miten pystymme
puolustautumaan aamuun saakka."
Hyväksymisen hyminää kuului kanadalaisten joukosta, mutta vanha
aatelismies pudisti tekotukkaista päätään päättäväisen näköisenä.
"No, no, mitä lörpötystä se on!" huudahti hän. "Pitäisikö meidän jättää
Sainte Marie'n päärakennus, jos jokin villijoukko suvaitsee hyökätä sen
kimppuun. Eihän toki, hyvät herrat, meitähän on tässä vielä
parikymmentä miestä ja kun varusväki saa tietää, että olemme näin
kovilla, jonka tiedon se viimeistään huomen aamulla saa, niin se
rientää meille varmasti avuksi."
Du Lhut pudisti synkännäköisenä päätään.
"Jos aiotte jatkaa puolustusta, niin en minä teitä jätä, mutta on toki
sääli uhrata urhoollisia miehiä tyhjän vuoksi."
"Kanootit kantavat hädin tuskin vaimot ja lapset", sanoi Theuriet,
"niitä on vain kaksi suurta ja neljä pientä, eikä niissä ole sijaa
ainoallekaan miehelle."
"Se ratkaisee asian", sanoi de Catinat, "mutta kuka soutaa?"
"Sinne ei ole kuin muutama peninkulma, sekin myötävirtaa ja jokainen
meidän naisistamme osaa käyttää airoja."
Irokeesit olivat nyt verrattain rauhallisia, ainoastaan sattumoin
kajahtava laukaus jostakin puusta tai aitauksen takaa ilmaisi heidän
läsnäolonsa. He olivat menettäneet paljon miehiä ja olivat nyt joko
kokoomassa kaatuneitaan tai neuvottelemassa seuraavasta sotaliikkeestä.
Alkoi jo hämärtää ja aurinko oli jo laskenut puitten latvojen taa.
Jätettyään vahdin joka akkunaan, menivät johtajat talon takapuolelle,
missä kanootit olivat. Virralla, heidän pohjoispuolellaan ei näkynyt
vihollisia ensinkään.
"Meillä on hyvä onni", sanoi Amos. "Taivas näkyy vetäytyvän pilveen,
joten tulee sangen pimeä."
"Se on todella onni, sillä kolme päivää sitten oli vielä täysikuu",
vastasi du Lhut. "En käsitä, kuinka eivät irokeesit ole eristäneet
meitä joen puolelta, mutta ehkä he ovat menneet kanooteillaan etelään,
noutamaan lisäjoukkoja. He voivat siinä tapauksessa palata milloin
hyvänsä, joten meidän ei pitäisi menettää hetkeäkään."
"Tunnin sisällä kait on kyllin pimeä lähteä."
"Luulen, että nuo pilvet antavat vettä, joten tulee tavallista
pimeämpi."
Naiset ja lapset kokoontuivat rannalle ja kullekin määrättiin paikkansa
kanooteissa. Alustalaisten vaimot, jotka olivat koko elämänsä
viettäneet vaarojen keskellä, olivat karaistuneita ja lujakätisiä
naisia ja pysyivät suurimmaksi osaksi tyyninä ja maltillisina,
vaikkakin joku nuorempi heistä hieman itki. Nainen on aina
urhoollisempi, kun hänellä on lapsi suojeltavanaan ja kukin naimisissa
oleva nainen saikin yhden erikoiseen hoitoonsa, kunnes he pääsisivät
perille. Onega, lääniherran puoliso, joka oli yhtä varovainen ja
kokenut kuin intiaanipäällikkö konsanaan, määrättiin koko joukon
komentajaksi.
"Se ei ole kovin kaukana, Adele", sanoi de Catinat vaimolleen, joka
riippui hänen käsivarressaan. "Muistathan, että metsien kautta
tullessamme kuulimme iltakellojen soiton. Se oli juuri St. Louis'in
linnoitus, josta se kuului ja se ei ole kuin parin penikulman päässä."
"Mutta minä en tahdo jättää sinua, Amory. Olemme jakaneet kaikki
surumme tähän saakka, miksi nyt sitten eroaisimme?"
"Rakkaani, te kerrotte tultuanne linnoitukseen meidän tilastamme ja he
tulevat sitten auttamaan meitä."
"Tehkööt toiset sen, mutta minä jään tänne kanssasi. En tahdo olla
hyödytön. Onega opetti minua lataamaan pyssyä. Minä en pelkää, en
todellakaan pelkää, jos vain annat minun jäädä tänne."
"Et saa pyytää sitä, Adele. Se on mahdotonta. En voi antaa sinun jäädä
tänne."
"Mutta minä tunnen, että niin olisi paras."
Miehen karkea järki ei vieläkään ole oppinut panemaan arvoa naista
johtavalle hienolle vaistolle. De Catinat todisteli ja kehoitteli,
kunnes sai Adelen vaikenemaan, joskaan ei vakuutetuksi.
"Se on kaikki minun vuokseni", sanoi hän. "Et voi uskoa millainen paino
vierähtää sydämeltäni kun tiedän olevasi turvassa. Ja sinun ei tarvitse
pelätä minun puolestani, voimme helposti pitää puoliamme aamuun saakka.
Silloin tulee apu linnoituksesta, sillä olen kuullut, että heillä on
yllin kyllin kanootteja, ja sitten tapaamme taas toisemme."
Adele oli ääneti, mutta puristi yhä lujemmin hänen käsivarttaan. Hänen
miehensä koetti vieläkin vakuuttaa häntä, kun akkunassa olevalta
vahdilta pääsi hätääntynyt huudahdus.
"Tuolla näkyy kanootti joella, pohjoiseen meistä!"
Piiritetyt katsoivat toisiinsa pettynein ilmein. Olivatko irokeesit
sittenkin estäneet heidän perääntymismahdollisuutensa.
"Kuinka monta sotilasta siinä on?" kysyi lääniherra.
"En voi nähdä, on jo niin hämärä ja se pysyttelee rantapenkereen
suojassa."
"Mitä suuntaa se tulee?"
"Tätä suuntaa. Ah, nyt se tulee ulommaksi, nyt voin nähdä sen selvästi.
Herra olkoon kiitetty! Tusinan kynttilöitä poltan Quebec'in
tuomiokirkossa, jos elän ensi kesänä."
"Mikä se sitten on?" huusi de la Noue kärsimättömästi.
"Se ei olekaan irokeesien kanootti. Siinä on vain yksi mies ja hän on
kanadalainen."
"Kanadalainen?" huudahti du Lhut, hypäten akkunaan. "Kuka hullu
uskaltaa yksin lähteä tällaiseen mehiläispesään. Ah, nyt näen hänet.
Hän pysyttelee viisaasti piilossa heidän kuuliltaan. Nyt hän soutaa
keskelle virtaa ja kääntyy meihin päin. No totisesti, eipä ole pyhä isä
ensikertaa airon lavassa."
"Se on jokin jesuiitta", sanoi joku, kurkottaen kaulaansa. "He ovat
aina siellä, missä vaara on suurin."
"Ei, se onkin fransiskaani-pappi, voin nähdä hänen hiippansa!"
Hetkistä myöhemmin kuului kanootin kokan rasahdus rannan kiviin, ovi
aukeni ja pitkään fransiskaanin viittaan puettu mies astui sisään. Hän
vilkaisi nopeasti ympärilleen ja astuen sitten de Catinat'a kohti, pani
kätensä hänen olkapäälleen.
"Kas niin, ette päässyt käsistäni sittenkään", sanoi hän. "Olen siis
saanut kiinni pahan siemenen, ennenkuin se ennätti juurtua."
"Mitä tarkoitatte, isä?" kysyi lääniherra. "Olette varmaankin
erehtynyt. Tämä on hyvä ystäväni, Amory de Catinat, ylhäistä
ranskalaista sukua."
"Hän on Amory de Catinat, kerettiläinen ja hugenotti", sanoi munkki.
"Olen seurannut hänen jälkiään St. Lawrence-jokea, olen seurannut häntä
Richelieu-jokea pitkin ja olisin seurannut häntä maailman ääriin
saakka, saadakseni hänet käsiini."
"Mutta, isä, teidän intonne menee liian pitkälle", sanoi lääniherra.
"Minne te sitten veisitte ystäväni?"
"Hänen täytyy vaimoineen lähteä takaisin Ranskaan, sillä Kanadassa ei
ole sijaa ainoallekaan kerettiläiselle."
Du Lhut purskahti nauruun. "Pyhän Annan nimessä, isä", sanoi hän, "jos
te voisitte viedä meidät kaikki tällä hetkellä Ranskaan, niin me
olisimme teille ikuisessa kiitollisuuden velassa."
"Ja muistakaa", sanoi de la Noue ankarasti, "että te olette minun
talossani ja puhutte minun vieraalleni."
Mutta munkki ei hämmästynyt aatelisherran tuimaa katsettaan.
"Katsokaa tätä", sanoi hän, vetäisten paperin poveltaan. "Se on
kuvernöörin allekirjoittama ja käskee teitä kuninkaan epäsuosion uhalla
palauttamaan tämän miehen Quebec'iin. Ah, monsieur, kun te tuona aamuna
jätitte minut autiolle saarelle, ette osannut arvata, että palaisin
Quebec'iin tätä hakemaan ja että ajaisin teitä takaa satoja virstoja.
Mutta nyt olette minun enkä jätä teitä, ennenkuin näen teidät
vaimoinenne varmasti laivan kannella, joka on vievä teidät takaisin
Ranskaan."
Huolimatta katkerasta kostonhimosta, joka loisti munkin mustista
silmistä, ei de Catinat voinut olla ihailematta hänen tarmoaan ja
sitkeyttään.
"Minusta näyttää että te olisitte paremmin sopinut sotilaaksi kuin
Kristuksen seuraajaksi", sanoi hän. "Mutta koska olette seurannut meitä
tänne ja koska emme nyt pääse täältä minnekään, niin lienee parasta,
että sovimme asiastamme vähän myöhemmin."
Mutta molemmat amerikkalaiset oli vähemmän taipuvaisia antamaan asialle
niin rauhallisen käänteen. Efraimin parta tutisi vihasta ja hän
kuiskasi jotakin Amoksen korvaan.
"Kapteeni ja minä voimme helposti tehdä hänet vaarattomaksi", sanoi
nuori eränkävijä, vetäen de Catinat'n syrjään. "Jos hän rohkenee astua
tiellemme, niin saa hän sen kalliisti maksaa."
"Ei, ei, ei missään nimessä, Amos! Antakaa hänen olla. Hän uskoo
toimivansa velvollisuutensa mukaan, vaikkakin hänen intonsa on
suurempi, kuin hänen rakkautensa. Mutta nyt tulee sade ja on varmaankin
kyllin pimeä kanoottien lähteä."
Taivas oli kokonaan vetäytynyt raskaaseen pilveen ja pimeä oli tullut
niin äkkiä, että he tuskin enää voivat erottaa edessään olevaa veden
pintaa. Intiaanit olivat sekä metsässä että valtaamansa paaluaidan
takana hiljaa, mutta ulvonta ja kiljunta, joka kuului alustalaisten
mökeistä, kertoi, että he olivat niitten ryöstöpuuhissa. Äkkiä leimahti
punainen liekki yhden katolta.
"He ovat sytyttäneet tuleen mökin", sanoi du Lhut. "Kanoottien täytyy
heti lähteä, sillä kohta on joella yhtä valoisaa kuin päivällä. Pian
nyt kanootteihin, ei hetkeäkään saa hukata."
Ei ollut enää aikaa hyvästelyihin. Yksi ainoa kiihkeä suudelma ja Adele
vietiin pois ja istutettiin pienimpään kanoottiin, jossa, paitsi
Onegaa, oli kaksi lasta ja yksi keskenkasvuinen tyttö. Muut ryntäsivät
myös paikoilleen kanooteissa ja muutamassa hetkessä olivat alukset
työnnetyt vesille ja kadonneet pimeyteen. Synkkä pilvi näytti aivan
haljenneen ja sade pieksi kolisten kattoa ja räiskyi rannallejääneiden
silmille, heidän koettaessaan vielä kerran nähdä poiskiitäviä aluksia.
"Kiittäkäämme Jumalaa tästä sateesta", sanoi du Lhut. "Se estää mökkiä
syttymästä liian nopeasti."
Mutta hän oli unohtanut, että vaikka katto olikin märkä, oli mökin
sisus kuiva kuin taula. Hän oli tuskin puhunut loppuun, kun jo valtava,
keltainen liekki leimahti yhdestä akkunasta ja sitten toisesta, kunnes
äkkiä katto romahti sisään ja koko mökki loisti kuin pikipata. Liekit
suhisivat ja sähisivät rankkasateessa, mutta kun ne saivat yltyä
altapäin, nousivat ne yhä korkeammalle ja tulivat yhä voimakkaammiksi,
valaisten puut punertavalla hohteellaan ja muuttaen niiden rungot
kiiltäväksi kupariksi. Paaluaitaus ja kartano loistivat kuin
päivänvalossa ja joki näkyi selvänä pitkän matkaa. Hirvittävä ulvonta
metsästä ilmaisi, että villit olivat huomanneet kanotit, jotka kartanon
akkunoista näkyivät noin neljännesvirstan päässä.
"He oikaisevat metsän kautta. He juoksevat joen rantaan", huusi de
Catinat.
"Heillä on siellä muutamia kanootteja", sanoi du Lhut.
"Mutta heidän täytyy mennä meidän ohitsemme", sanoi lääniherra. "Menkää
kanuunan ääreen ja koettakaa pysäyttää heidät."
Tuskin olivat he päässeet kanuunan luo, kun kaksi kanootillista
sotilaita sukelsi esiin ruohikosta ja ohjaten keskivirtaan, ryhtyivät
vimmatusti soutamaan pakolaisten jälkeen.
"Jean, sinä olet meidän paras ampujamme", huusi de la Noue. "Ammu sitä,
kun se sivuuttaa tuon suuren hongan. Lambert, ota sinä toinen kanuuna
huostaasi. Näistä laukauksista saattaa riippua niitten henki, jotka
ovat teille rakkaimmat."
Molemmat vanhat, kurttuiset tykkimiehet tähtäsivät ja odottivat
kanootteja tuleviksi kohdalle. Tulipalo valaisi yhä kirkkaammin ja
leveä joki muistutti himmeää metallilevyä, jossa kaksi mustaa viivaa
kuvasi kanootteja, jotka nopeasti liukuivat eteenpäin. Toinen oli
viisikymmentä jalkaa edellä toisesta, mutta kummassakin taipuivat
intiaanivartalot melkein kaksinkerroin, heidän vetäessään raivokkaasti
airoillaan ja heidän toverinsa kiihoittivat heitä rannalta
kiljunnallaan yhä ankarampaan ponnisteluun. Pakolaiset olivat jo
kadonneet virran mutkan taakse.
Kun ensimmäinen kanootti tuli alemman kanuunan kohdalle, teki
kanadalainen ristinmerkin sytytysreijän kohdalla ja laukaisi. Ilonhuuto
pääsi innokkailta katselijoilta, mutta sitä seurasi heti pettymyksen
huokaus. Panos oli sattunut veteen aivan maalin viereen ja nosti
valtavan vesipatsaan sen yli, niin että se ensin näytti uponneen. Mutta
seuraavassa tuokiossa oli vesi taas painunut ja kanootti jatkoi
matkaansa muuten vahingoittumattomana, paitsi että yksi sotilas pudotti
aironsa ja suistui edessä olevan toverinsa päälle. Toinen tykkimies
tähtäsi samaa kanoottia, sen tullessa kohdalle, mutta juuri, kun hän
ojensi sytytintä laukaistakseen, tuli paaluaidan takaa vinkuen luoti ja
hän kaatui kuolleena tykkinsä ääreen.
"Tätä työtä minä kyllä olen tottunut tekemään, poikani", sanoi Efraim
Savage, juosten äkkiä paikalle. "Mutta kun laukaisen kanuunan, niin
tahdon asettaa sen myös itse. Autahan tuolla vivulla vähäsen, että saan
sen suunnatuksi saarta kohti. Kas niin! Vähän alemma, jotta kölit
olisivat yhtä korkealla! Nyt se on hyvä." Hän asetti sytyttimen
kohdalle ja laukaisi.
Se oli kaunis laukaus. Koko panos osui kanoottiin, noin kuusi jalkaa
perästä lukien, ja katkaisi sen kahtia, kuin munankuoren. Ennenkuin
savu oli ehtinyt hälvetä, oli alus tehnyt täydellisen haaksirikon ja
toinen kanootti oli pysähtynyt pelastamaan muutamia haavoittuneita.
Toiset, jotka olivat yhtä taitavia vedessä kuin maallakin, uivat
kiireimmiten rantaa kohti.
"Pian, pian", huusi lääniherra. "Ladatkaa kanuuna, voimme ehkä saada
toisenkin vielä."
Mutta siitä ei tullut mitään. Paljoa aikaisemmin, kuin he saivat
kanuunan valmiiksi, olivat irokeesit jo nostaneet haavoittuneet
kanoottiinsa ja soutivat taas vimmatusti pakolaisten perässä. Heidän
liukuessaan pois, sammui äkkiä mökin palo ja he katosivat pimeyteen ja
sateeseen.
"Jumalani!" huudahti de Catinat, he joutuvat varmasti vangiksi.
Jättäkäämme tämä paikka, ottakaamme kanootti ja lähtekäämme heidän
jälkeensä. Tulkaa, tulkaa, joka hetki on kallis!"
"Monsieur, te menette liian pitkälle levottomuudessanne", sanoi
lääniherra kylmästi. "Minua ei haluta niin kevyesti jättää asemaani."
"Ah, mikä tämä sitten on? Puuta ja kiveä, jonka aina voi rakentaa
uudestaan. Mutta ajatella, naisia ja lapsia noiden pahojen henkien
vallassa. Oh, minä olen tulemaisillani hulluksi. Tulkaa toki!
Kristuksen tähden, tulkaa." Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat ja hän
raivosi, heristäen nyrkkejään ilmassa.
"En usko, että he joutuvat vangiksi", sanoi du Lhut, pannen kätensä
rauhoittavasti hänen olalleen. "Älkää peljätkö, heillä oli pitkä
etumatka ja naiset osaavat täällä soutaa yhtä hyvin kuin miehetkin.
Sitäpaitsi oli intiaanikanootti jo lähtiessään liian täynnä, ja lisäksi
tulivat vielä haavoittuneet. Mohawkien tammikanootit ei myöskään ole
yhtä nopeita, kuin täkäläiset koivunkuoriset. Joka tapauksessa, on
mahdotonta lähteä heitä takaa-ajamaan, sillä meillä ei ole
minkäänlaista alusta."
"Tuollahan on yksi."
"Niin mutta se ei kanna muuta kuin yhden miehen. Sehän on se, jolla
munkki saapui."
"Sitten lähden sillä yksin. Minun paikkani on vaimoni rinnalla." Hän
lennätti oven auki, ryntäsi ulos ja oli työntämäisillään kehnon aluksen
vesille, kun joku juoksi hänen ohitseen ja löi venehaalla kanotin
laidan puhki.
"Se on minun veneeni", sanoi munkki heittäen aseensa maahan ja pannen
kätensä ristiin rinnalle. "Ja voin siis tehdä sillä, mitä tahdon."
"Te senkin piru. Te olette saattanut meidät perikatoon."
"Olen saanut teidät käsiini ja te ette enää pääse minulta karkuun."
Sotilaalle nousi kuuma veri päähän ja hän otti aseen maasta ja astui
askeleen munkkia kohti. Valo virtasi avonaisesta ovesta munkin
vakaville, karkeille kasvoille, mutta ei lihaskaan värähtänyt eikä ilme
muuttunut, vaikka hän näki raivosta hullaantuneen miehen heiluttavan
asettaan aivan hänen päänsä yläpuolella. Hän vain risti itsensä ja
mutisi jonkin latinalaisen rukouksen puoliääneen. Hänen tyyneytensä
pelasti hänen henkensä. De Catinat heitti aseen maahan, kiroten
katkerasti ja kääntyi lähteäkseen rikotun veneen luota, kun äkkiä,
kenenkään aavistamatta päärakennuksen vankka ovi painui ryskien sisään
ja joukko ulvovia villejä ryntäsi taloon.
Kahdeksasneljättä luku.