Jätettyään Adelen intiaani-emäntänsä hoivaan ja varoitettuaan häntä
menemästä akkunoihin, otti de Catinat muskettinsa ja riensi rappuja
alas. Hänen mennessään ohi pienen ampumareijän, tulla suhahti kuula
siitä läpi ja litistyi pieneksi lyijylevyksi vastakkaiseen seinään.
Lääniherra oli jo alhaalla ja keskusteli du Lhut'in kanssa oven luona.
"Tuhat miestä, sanoitte?"
"Niin, me jouduimme aivan tuoreille jäljille ja niitä oli ainakin
kolmesataa. He ovat kaikki mohawkeja ja cayaga-intiaaneja, paitsi
pientä määrää oneida-intiaaneja. Me taistelimme juoksujalassa ja
menetimme viisi miestä.
"Kaikki kuolleina toivottavasti?"
"Niin luulisin, mutta meillä oli kova työ, välttääksemme joutumasta
eristetyiksi. Jean Mance sai kuulan säärensä läpi."
"Näin, että häneen sattui."
"On parasta, että varustaudumme valmiiksi vetäytymään päärakennukseen,
jos he aikovat vallata paaluvarustuksen. Emme hevin voi toivoa
pidättävämme heitä, kun heitä on kaksikymmentä yhtä meikäläistä
vastaan."
"Kaikki on valmiina."
"Ja kanuunallamme voimme estää heidän kanoottejaan pääsemästä sivu,
joten voimme lähettää naiset ja lapset pois tänä iltana.
"Olin aikonut tehdä sen. Ottakaa komentoonne pohjoinen sivusta. Tulkaa
nyt kymmenen miehen kera minun sivustalleni, niin minä tulen sitte
miehineni teille avuksi, jos he muuttavat hyökkäyksensä suuntaa."
Ammunta kuului yhtenäisenä rätinänä metsän reunassa ja ilma oli täynnä
kuulia. Hyökkääjät olivat tottuneita ampujia, jotka hankkivat elantonsa
pyssyllään ja joille siis vapiseva käsi tai heikko silmä merkitsi
köyhyyttä ja nälkää. Joka rako ja ampumareikä oli jo saanut merkkinsä
heidän luodeistaan ja lakki, jonka pyssynpiipun varassa kohotti
varustuksen yläpuolelle, oli paikalla repaleina. Toiselta puolen olivat
puolustajat myöskin taitavia intiaanisodassa ja he tunsivat kaikki
metkut ja syötit, joilla puolustus tai vihollisen pettäminen kävi
tehokkaammaksi. He pysyttelivät sivussa ampumareijiltä ja pitivät
vihollista silmällä vain pienistä halkeamista sekä ampuivat nopeasti ja
tarkasti tilaisuuden tarjoutuessa. Kaatuneen puun takaa esiin pistävä
ruskea sääri näytti jo mihin ainakin yksi kuula oli sattunut, mutta
heitä oli vaikea tähdätä mihinkään, sillä intiaanit pysyttelivät
lehvistön suojassa tai syöksähtivät salamana puun takaa toiselle, joten
heille jäi ainoastaan savun pöllähdys tai tulen leimahdus varsinaiseksi
maalikseen. Seitsemän kanadalaista oli jo haavoittunut. Kolme heistä
teki kuolemaa, mutta neljä muuta pysyttelivät miehuullisesti
ampumareikiensä ääressä, vaikka yksikin heistä oli saanut kuulan
leukansa läpi ja sylki hampaita suustaan ladatessaan pyssyään.
Naiset istuivat maassa rivissä ampumareikien alapuolella, kullakin
kuula-lautanen ja ruutiastia vieressään, ladaten uudestaan pyssyjä sekä
ojentaen ne miehille, sellaisilla paikoilla, jossa nopea ampuminen oli
välttämätön.
Ensimmäinen hyökkäys suuntautui miltei kokonaan linnan eteläpuolelle,
mutta irokeesien saatua lisäjoukkoja, levisi ja piteni heidän ketjunsa
ensin idänpuolelle ja sitten myöskin pohjoiselle. Linna oli siten
kokonaan tuli- ja savukehän ympäröimänä, paitsi leveän joen puolelta.
Vastakkaisella rannalla piilottelivat irokeesit kanootteineen ja yksi
lähti jo kymmenen miehen soutamana yrittämään jokea ylös, mutta hyvin
suunnattu kanuunanlaukaus puhkasi sen laidan aivan keskeltä, upottaen
sen ja toisen kartessilaukauksen jälkeen näkyi vain neljä uijaa veden
pinnalla pitkien tukkatöyhtöjen heiluessa, kuin oudon kalan selkäevät.
Maanpuolella oli lääniherra käskenyt lopettaa kanuunankäytön, koska
intiaanit käyttivät hyväkseen sen suurta ampumareikää ja suurin osa
haavoittuneista oli juuri tässä saanut vammansa.
Vanha aatelismies tepasteli paikasta toiseen, ruudin savun mustaamien
miesten joukossa, valkoisessa röyhelössään ja merivahakeppi kädessään.
Hän lasketteli pieniä sukkeluuksiaan ja napsautteli sormillaan
nuuskarasiaansa sekä näytti paljon vähemmän huolestuneelta nyt, kuin
pelatessaan korttia de Catinat'n kanssa.
"Mitä arvelette tästä, du Lhut?" kysyi hän.
"Hullusti ovat asiat. Me menetämme liian paljon väkeä."
"Niin, rakas ystäväni, mitäpä muutakaan voi odottaa. Kun tuhatkunta
musketinsuuta on suunnattuna näin pieneen joukkoon, niin täytyy siitä
muutamain kärsiä. Voi mies parka, joko sinäkin nyt menit!"
Hänen vieressään seisova mies oli kaatunut mätkähtäen maahan ja jäi
liikkumattomana makaamaan kasvot alaspäin. Du Lhut katsahti mieheen ja
sitten ympärilleen.
"Hän ei ollut minkään ampumareijän kohdalla ja kuitenkin kävi kuula
hänen hartioihinsa", sanoi hän. "Mistä se saattoi tulla? Ah Pyhän Annan
nimessä, katsokaa tuonne!"
Hän osoitti suuren tammen latvaa, jossa näkyi pieni savupilvi.
"Tuo roisto näkee paaluaidan yli, mutta puu ei mahda olla niin paksu,
ettei kuula häntä tavottaisi. Mies parka ei tarvinne muskettiaan enää
ja se näkyy olevan valmiiksi ladattu." De la Noue otti kaatuneen pyssyn
ja laukaisi puussa väijyvää intiaania kohti. Pari lehteä irtautui
puusta ja irvistelevä punanaama näyttäytyi hetkeksi, nauraen
pilkallisesti. Salaman nopeasti vei du Lhut aseensa poskelleen ja
painoi liipasinta. Mies teki ihmeellisen loikkauken ja tuli rytisten
alas tiheän lehvistön läpi. Kuusi, seitsemänkymmentä jalkaa hänen
alapuolellaan pisti rungosta yksinäinen, vankka oksa ja sille hän
putosi tupsahtaen, kuin kivi suohon ja jäi siihen roikkumaan
kaksinkerroin, heiluen puolelta toiselle, päänahkatupsun riippuessa
hänen jalkojensa välissä.
Innostuksen huuto nousi kanadalaisten joukossa, mutta se hukkui villien
murhanhimoiseen karjuntaan.
"Hänen jäsenensä nytkähtävät. Hän ei olekaan kuollut", sanoi de la
Noue.
"Antaa hänen kuolla siinä", vastasi du Lhut kylmästi, painaen uutta
panosta pyssyynsä.
"Ah, tuolla on tuo harmaa lakki taas. Se näkyy aina kuin pyssyni on
lataamaton."
"Minäkin näin erään harmaan töyhtölakin pensaikossa."
"Se on tuon Flaamilaisen äpärän. Ottaisin mieluummin hänen päänahkansa,
kuin sadan uljaimman intiaanin."
"Onko hän niin rohkea sitten?"
"On, hän on kylläkin rohkea. Sitä ei voi kieltää ja kuinkapa hän
muutoin voisi olla irokeesien sotapäällikkönä. Mutta hän on viekas ja
ovela ja julma — —. Ah, Jumalani, jos kaikki kertomukset hänestä ovat
tosia, niin on hänen julmuutensa uskomaton. Pelkäänpä, että kieleni
kuivettuisi jos vain nimeltäkin mainitsisin hänen tekemänsä konnantyöt.
Ah, tuossa hän on taas."
Harmaa töyhtölakki oli uudelleen näyttäytynyt savun lomassa. De la Noue
ja du Lhut ampuivat yht'aikaa ja lakki lennähti ilmaan. Samassa astui
pensaikosta pitkä sotilas, paljastaen itsensä täydellisesti
puolustajille. Hänen kasvonsa olivat aito intiaanin, hieman vaaleammat
ehkä ja musta suippoparta erottautui hänen metsästyspuseroaan vastaan.
Hän levitti kätensä halveksuvin elein ja seisoi hetkisen, katsoen
kiinteästi linnoitukseen päin. Sitten hyppäsi hän takaisin metsän
suojaan, kuulien vinkuessa ja katkoessa oksia hänen ympärillään.
"Niin, kyllä hän on rohkea", toisti du Lhut kiroten, "teidän
alustalaisenne ovat viime aikoina käyttäneet enemmän kuokkaa kuin
muskettia, päättäen heidän ampumisestaan. Mutta irokeesit näkyvät nyt
vetäytyvän lukuisammin itäpuolelle. Luulen, että he kohta hyökkäävät
siltä puolelta."
Ammunta oli todella kiihtynyt de Catinat'n johtamalla sivulla ja oli
selvä, että irokeesien päävoimat olivat siellä. Joka tukin, joka rungon
ja joka kiven takaa leimahti tuli, harmaan pikku pilven seuraamana ja
kuulat vinkuivat yhtenäisenä virtana ampuma-aukoista. Amos oli
kaivertanut itselleen pienen reiän, noin jalan korkeudelle maasta ja
maaten vatsallaan ampui ja latasi rauhalliseen tapaansa. Hänen
vieressään seisoi Efraim Savage, suu tiukkana ja silmät säihkyen
rypistyvien kulmakarvojen alta koko sielullaan antautuneena
amalekiläisten nujertamiseen. Hän oli menettänyt lakkinsa, joten
harmaat hiukset liehuivat tuulessa, hänen kasvonsa olivat ruudin savun
mustaamat ja oikeassa poskessaan oleva pitkä viilto osoitti, mistä
intiaanikuula oli mennyt. De Catinat käyttäytyi, kuten sotilas ainakin.
Hän kulki miehestä mieheen milloin kiittäen, milloin kehoittaen,
käyttäen noita kultaisia sanoja, jotka saavat sotilaan sydämen
sykähtämään ja hänen poskensa hehkumaan. Seitsemän miestä oli hän jo
menettänyt, mutta taistelun heiketessä muilla puolilla ja kiihtyessä
hänen osallaan, tuli lääniherra poikineen sekä du Lhut kymmenen miehen
kera hänen avukseen. De la Noue oli juuri ojentamassa nuuskarasiaansa
de Catinat'lle, kun läpitunkeva, kimakka parkaisu sai heidät katsomaan
taakseen. Onega oli polvillaan heidän takanaan, väännellen käsiään
poikansa ruumiin ääressä. Ensi silmäyksellä näki, että kuula oli
lävistänyt hänen sydämensä ja että hän oli kuollut.
Hetkeksi kävivät vanhan aatelismiehen kasvot kalpeiksi ja käsi, jossa
hän piti nuuskarasiaansa, vapisi kuin lehti tuulessa. Sitten pani hän
rasian taskuunsa ja hillitsi kasvonsa väreilyn täydellisesti.
"De la Noue't kuolevat aina kunnian kentällä", huomautti hän. "Luulen,
että meidän täytyy saada muutama mies lisää sille nurkalle, missä tykki
on."
Nyt selvisikin, miksi irokeesit olivat valinneet itäisen sivun
päähyökkäyksensä tekemiseen. Siinä oli tuo pensaikko juuri metsän ja
paalumuurin keskivälillä. Hyökkäävä osasto saattoi hiipiä siihen asti
ja kokoonnuttuaan suorittaa lopullisen rynnäkkönsä. Ensin näkyi
yksinäinen sotilas, miltei kaksin kerroin hiipivän sinne, sitte seurasi
toinen yhtä varovaisesti perässä, kunnes jo kolmas paljasti itseään sen
verran, että sai kuolettavan luodin ja jäi paikalleen liikkumattomaksi.
Heitä seurasi sitten pitkä rivi sotilaita, kunnes kolmekymmentä kuusi
kappaletta oli päässyt viidakon suojaan. Silloin oli Amos Green'in aika
tullut.
Makuupaikaltaan saattoi hän nähdä koivun kylkeen leikkaamansa pitkän
merkin ja hän tiesi, että sen alapuolella oli kätkettynä tuomansa
ruutisäkki. Hän tähtäsi merkkiin ja laski sitten pyssynpiippua aina
koivun juuren kohdalle asti, niin alas kuin hän pensaikon vuoksi
saattoi arvata oikean kohdan olevan. Ensimäinen laukaus ei vienyt
mihinkään tulokseen, mutta toisen tähtäsi hän jalkaa alemmaksi ja kuula
lävisti pussin, aikaansaaden sellaisen räjähdyksen, että se vavahdutti
kivistä päärakennusta kuin maanjäristys ja luja paaluaita heilahti kuin
vilja myrskytuulessa. Korkealle, aina pisimpien puitten latvoihin
saakka kohosi sinertävä savupatsas ja ensimmäistä ankaraa jymähdystä
seurasi kuoleman hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan ilmaan
kohonneitten ruumiiden tömähdykset maahan pudotessaan. Sitten seurasi
puolustajan hillitön ilonhuuto ja siihen vastaava intiaanien raivokas
ulvonta, samalla kuin metsästä tuiski tulta entistä vihaisemmin.
Isku oli hyökkääjille raskas. Kolmestakymmenestä kuudesta
valiosoturista pääsi ainoastaan neljä takaisin metsän suojaan, ja hekin
niin runneltuina, ettei heistä enää ollut aseenkäyttäjiksi. Intiaanit
olivat jo ennestään menettäneet runsaasti miehiä, joten tämä uusi
onnettomuus pani heidät harkitsemaan menettelyään, sillä irokeesit
olivat yhtä varovaisia kuin rohkeitakin ja heidän keskuudessaan
arvosteltiin päällikköä myös sen mukaan, kuinka taitavasti hän osasi
säästää miehistönsä henkeä. Heidän tulensa heikkeni vähitellen ja
lukuunottamatta joitakin yksityisiä laukauksia, taukosi viimein
kokonaan.
"Onko mahdollista, että he ovat lopettaneet hyökkäyksensä!" huudahti de
Catinat iloissaan. "Amos, luulenpa että olet pelastanut meidät."
Mutta ovela du Lhut pudisti päätään.
"Susi jättää pikemmin puoleksi kalvamansa luun, kuin irokeesi tällaista
saalista."
"Mutta he ovat menettäneet paljon miehiä."
"Niin, mutta ei suhteellisesti niin paljon, kuin me. Heidän tappionsa
on noin viisikymmentä tuhatta miestä kohti, mutta me olemme menettäneet
parikymmentä kuudestakymmenestä. Ei, he pitävät nyt neuvottelua ja pian
saamme taas kuulla heistä. Mutta siihen saattaa mennä joku tunti ja jos
seuraatte minun neuvoani, niin menette nyt nukkumaan pariksi tunniksi,
sillä mikäli silmistänne huomaan, ette ole yhtä tottunut tulemaan
toimeen unetta kuin minä ja on hyvin luultavaa, ettemme tänä yönä saa
levätä hetkeäkään."
De Catinat oli todella äärimmäisen väsynyt. Amos ja Efraim Savage
olivat jo kääriytyneet vaippoihinsa ja vaipuneet uneen, paikoilleen
paaluvarustuksen suojassa. Kapteeni kiiruhti ensin yläkertaan
lohduttaakseen vapisevaa Adelea ja heittäytyi sitte leposohvalle ja
vaipui sikeään uneen. Kun hän taas heräsi uuteen musketinrätinään, oli
aurinko jo alhaalla ja illan lempeä valaistus heijastui huoneen
tyhjillä seinillä. Hän hypähti vuoteeltaan, otti muskettinsa ja riensi
alas. Puolustajat olivat taas asettuneet ampumareijilleen ja
lääniherra, du Lhut ja Amos kuiskuttelivat innokkaasti keskenään. Ohi
mennessään huomasi hän, että Onega yhä istui surren poikansa ruumiin
ääressä, vaihtamatta aamullista asentoaan.
"Mikä nyt on? Hyökkäävätkö he taas", kysyi hän.
"Heillä on jokin pirullisuus mielessään", sanoi du Lhut, tirkistäen
ampumareijän nurkasta. "He näkyvät kerääntyvän lukuisasti itäpuolelle,
vaikka ampuminen jatkuu etelästä. Intiaanien tapa ei ole hyökätä
avoimien paikkojen yli, mutta jos he pelkäävät, että meille on tulossa
apua St. Louisista niin he ehkä tekevät sen."
"Edessämme oleva metsä on täynnä heitä", sanoi Amos. "He hääräävät
pensaissa kuin muurahaiset pesässä."
"Arvatenkin tekevät he hyökkäyksen tältä puolelta ja suojaavat
hyökkääjiä sivutulella."
"Niin minäkin luulen", sanoi lääniherra. "Tuokaa kaikki liiat pyssyt ja
kaikki muut miehet tänne, paitsi viittä, jotka jäävät muille sivuille."
Hän oli tuskin saanut lausutuksi viimeistä sanaa, kun metsästä kuului
korvia särkevä ulina ja hetkistä myöhemmin sieltä syöksähti pilvenä
intiaaneja, jotka ulvoen ja hyppien ja heiluttaen sotakirveitään ja
pyssyjään juoksivat aukean yli. Ei voinut ajatella mitään
helvetillisempää näkyä kuin minkä tuo joukko tarjosi. Heidän
mahdollisimman räikeillä väreillä maalatut kasvonsa ja hulmuavat
päänahka-töyhtönsä, heiluvat kätensä ja ammottavat suunsa, heidän
väännellessään ja kierellessään ruumistaan, olivat jotakin, jota tuskin
pahinkaan painajainen voisi unessa nostattaa.
Muutamat etimmäiset kantoivat mukanaan kanootteja ja päästyään
paaluaidan luo, nostivat ne sitä vastaan pystyyn ja juoksivat niitä
myöten, aivankuin rappuja. Toiset ampuivat ampumareikien läpi, niin
että heidän ja puolustajain pyssynpiiput sattuivat vastakkain, toisten
hypätessä ilman apua paaluaitaukselle ja siitä rohkeasti sisäpuolelle.
Kanadalaiset tekivät vastarintaa, kuten miehet, jotka tiesivät, ettei
armosta voinut olla puhettakaan, jos he häviäisivät. Niinkauan kuin he
vielä ehtivät ladata uudelleen, ampuivat he, mutta sitten käyttivät he
pyssyjään nuijina ja löivät hurjasti jokaista päätä, joka näyttäytyi
aitauksen yläpuolella. Aitauksen sisäpuolella oli melske aivan
pirullinen. Ranskalaisten huudot, villien ulvonta ja säikähtyneitten
naisten pelokas kirkuna yhtyi hirvittäväksi meteliksi, jonka seasta
joskus kuului lääniherran kimakka ääni, hänen kehoittaessaan miehiään
pysymään lujina. Miekka kädessä, lakkinsa menettäneenä ja tekotukka
nurin päässä sekä kokonaan entisen arvokkuutensa unohtaneena, näytti
vanha aatelismies sinä päivänä, miten vanha sotilas Rocroi'n ajoilta
osasi käyttäytyä ja du Lhut'in, Amoksen, de Catinat'n ja vanhan
Efraimin kanssa oli hän aina eturivissä. He taistelivat niin
epätoivoisesti, käyttäen miekkaa ja pyssyntukkia sotakirvestä vastaan,
että vaikka yli viisikymmentä punanahkaa yht'aikaa nousi aitauksen yli,
olivat he jo tappaneet ja karkoittaneet melkein kaikki takaisin, kun
uusi hyökyaalto intiaaneja nousi eteläpuolisen aitauksen yli. Silloin
näki du Lhut heti, että paaluvarustus oli menetetty ja että yksi ainoa
keino enää voi pelastaa itse talon.
"Pidättäkää heitä vielä hetkinen", huusi hän ja juosten
messinkikanuunan luo, iski tulen tuluksistaan ja laukaisi sen keskelle
tiheintä villien joukkoa. Heidän hetkeksi pysähtyessään, pisti hän
rautanaulan sytytysreikään ja löi sen pyssyn tukilla päätään myöten
sisään. Juosten pihan poikki, naulasi hän toisen kanuunan samalla
tavalla ja pääsi talon ovelle juuri, kun varusväen jäännöskin
hyökkääjien äärimmilleen ahdistamana peräytyi sen luo. Kanadalaiset
syöksyivät sisään ja käänsivät raskaan puuoven paikalleen katkaisten
säären eräältä perässä tunkevalta viholliselta. Hetkeksi pääsivät he
nyt hengähtämään ja neuvottelemaan.
Seitsemänneljättä luku.