Päivä teki juuri tuloaan, kun neljä toverusta astuivat paaluvarustuksen
portista, mutta, huolimatta aamuaikaisesta olivat kaikki alustalaiset
ja heidän perheensä jalkeilla ja katselivat valtavaa tulipaloa, joka
raivosi etelässä. De Catinat ryntäsi joukon läpi ja riensi rappuja ylös
Adelen luo, joka itsekin oli lentänyt häntä vastaan, joten he tapasivat
toisensa puolitiessä suuria kivirappuja, kuiskien toisilleen noita
tolkuttomia, katkonaisia huudahduksia, jotka lienevät rakkauden
todellista, joskin kirjoittamatonta kieltä. Yhdessä he sitten nousivat
suureen halliin, missä vanha de la Noue poikineen katseli komeata
näkyä.
"Ah monsieur", sanoi vanha aatelismies kumartaen hovitapaan. "Olen
sanomattoman iloinen, nähdessäni teidät taas tervennä kattoni alla, ei
ainoastaan teidän itsenne vuoksi, vaan myöskin rouvanne silmien vuoksi,
jotka — jos hän sallinee vanhan miehen sanoa sen — ovat aivan liian
somat pilattaviksi tuijottamalla koko päivän metsään, siinä toivossa,
että näkisi erään miehen astuvan sieltä esille. Olette kävellyt
neljäkymmentä virstaa, monsieur de Catinat ja olette epäilemättä sekä
nälkäinen että väsynyt. Kun olette entisellänne taas, täytyy minun
saada velkani takaisin korttipelissä, sillä onni ei ollut minulle
suosiollinen toissa iltana."
Mutta du Lhut oli astunut sisään de Catinat kintereillä, tuoden
onnettomat viestinsä.
"Saatte kohta toisenlaisen pelin pelattavaksenne, monsieur de Sainte
Marie", sanoi hän. "Tuolla metsissä on kuusisataa irokeesiä, ja he
valmistautuvat hyökkäämään."
"No, no, me emme voi sallia muutoksia ohjelmassamme muutamien villien
vuoksi", virkkoi lääniherra. "Minun täytyy pyytää teitä antamaan
anteeksi, rakas de Catinat'ni, että tuollaisen roskaväen piti päästä
häiritsemään vierailuanne tilallani. Mitä korttipeliimme tulee, niin en
voi olla sanomatta, että teidän tapanne turvautua kuninkaaseen ja
sotamieheen, on tosin loistavaa, mutta ei suinkaan turvallista.
Nähkääs, kun viimeksi pelasin korttia de Lannes'en kanssa
Poitou'ssa — — —"
"De Lannes Poitou'sta on kuollut ja koko hänen väkensä myös", sanoi du
Lhut. "Paalulinnake on savuavana rauniona."
Lääniherra kohotti kulmakarvojaan ja otti annoksen nuuskaa, läimäyttäen
pienen kultaisen rasiansa kannen kiinni.
"Olen aina sanonut hänelle, että hänen linnakkeensa ei kestä, ellei hän
hävitä vaahteroita, jotka kasvoivat aivan seinään kiinni. Sanoitte,
että he ovat kaikki kuolleet?"
"Joka mies."
"Ja varustus poltettu?"
"Ei tikkuakaan ole jäljellä."
"Näittekö noita roistoja?"
"Näimme noin sadanviidenkymmenen jäljet. Sitten on siellä vielä
satakunta kanooteissa ja neljänsadan miehen vahvuinen osasto meni
meidän ohitsemme Flaamilaisen äpärän johdossa. Heidän leirinsä on
viiden virstan päässä joen rannalla ja heitä täytyy olla vähintään
kuusisataa."
"Teillä oli onni välttää heidät."
"Mutta he eivät olleet yhtä onnellisia. Me otimme hengiltä
Ruskean hirven ja hänen poikansa ja me sytytimme metsän palamaan
karkoittaaksemme heidät leiristään."
"Suurenmoista! Suurenmoista!" sanoi lääniherra taputtaen hiljaa sieviä
käsiään, "te olette hyvin suoriutuneet heistä, du Lhut, mutta otaksun,
että olette sangen väsynyt?"
"En ole usein väsynyt. Olen valmis vaikka tekemään matkan uudestaan."
"Ehkäpä sitten tahtoisitte ottaa muutaman miehen mukaanne ja mennä
takaisin metsään, katsomaan mitä aikeita noilla roistoilla on."
"Viiden minuutin perästä olen valmis."
"Ehkäpä sinäkin Achille haluat lähteä mukaan?" Hänen poikansa tummat
silmät ja intiaanikasvot loistivat hurjaa iloa.
"Kyllä minä lähden mukaan."
"Hyvä, me varustamme kaikki valmiiksi teidän poissaollessanne.
Madame, ettehän pane pahaksenne ikävyyksiä, jotka näin häiritsevät
vierailuanne meidän luonamme. Kun ensi kerran kunnioitatte minua
käynnillänne, toivon, että olemme selviytyneet noista syöpäläisistä
ainaiseksi. Meillähän on suuria etuja täällä. Richelieu-joki
on parempi kalalammikko ja nämä metsät ovat paljon komeampia
hirvenmetsästys-puistoja, kuin ne, joista kuningas ylpeilee. Mutta
onhan meillä pienet huolemmekin toiseltapuolen, kuten näette. Suokaa
nyt anteeksi, mutta täällä on yksi ja toinen asia, joka vaatii minun
huomiotani. De Catinat, tehän olette kokenut sotilas ja olisin iloinen,
jos saisin käyttää hyväkseni neuvojanne. Onega, annappa minulle
pitsinenäliina ja merenvahapäinen keppini ja pidä huolta nuoresta
rouvasta, kunnes hänen miehensä ja minä palaamme."
Oli jo täysi päivänvalo ja nelikulmainen aitaus linnanpihalla oli
täynnä hätääntyneitä ihmisiä, jotka juuri olivat kuulleet ikävät
uutiset. Useimmat alustalaisista olivat entisiä sotilaita tai
turkismetsästäjiä, jotka olivat palvelleet monessa intiaanisodassa ja
joitten tumma hipiä ja uljas ryhti kertoi heistä oman tarinansa. He
kuuluivat rotuun, joka vaihtelevalla onnella oli polttanut enemmän
ruutia, kuin ehkä mikään muu kansa maanpäällä ja kun he seisoivat siinä
pienissä ryhmissä keskustellen tilanteesta ja tarkastaen aseitaan, niin
olisi tuskin minkään sotapäällikön tarvinnut toivoa karaistuneempia ja
taisteluintoisempia seuralaisia. Naiset, sensijaan, riensivät linnaan
ulkopuolella olevista mökeistään kalpeina ja hengästyneinä, vetäen
lapsiaan perässään ja kantaen selässään arvokkaampia taloustarpeitaan.
Yleinen hämminki ja kiire, lasten huuto ja itku sekä tavaroiden
kuljetus ja myttyjen mäiske oli täydellinen vastakohta metsien tyynelle
kauneudelle, joka aamuauringon heleässä kirkkaudessa sitä ympäröi. Oli
kummallista katsella lehvästön sadunomaista väriloistoa ja kuitenkin
tietää, että murhan ja julmuuden henget raivosivat hillittöminä niin
kauniin esiripun takana.
Du Lhut'in ja nuoren de la Noue'n johtama tiedustelijajoukko oli jo
lähtenyt ja lääniherran määräyksestä teljettiin molemmat portit
vahvoilla tammipuomeilla, jotka sovitettiin rautahakasiin. Lapset
sijoitettiin muutaman naisen hoivaan alempaan varastosuojaan ja muut
naiset komennettiin palosankojen ääreen ja pyssyjen latausta hoitamaan.
Miehet tarkastettiin, — heitä oli kaikkiaan viisikymmentä kaksi — ja
jaettiin osastoihin, paalutuksen eri osien puolustustarpeen mukaan.
Yhdellä puolella oli varustus rakennettu ainoastaan muutaman jalan
päähän joesta, joka seikka ei ainoastaan suuressa määrin helpottanut
puolustusta vaan myös teki raittiin veden saannin mahdolliseksi.
Sainte Marie'n veneet ja kanootit olivat vedetyt maihin juuri tuolla
kohdalla ja olivat siten viimeisenä pelastusvarana siinä tapauksessa,
että kaikki muut keinot pettäisivät. Lähin asema, St. Louis, oli
ainoastaan muutaman peninkulman päässä jokea ylöspäin ja de la Noue oli
jo lähettänyt nopean sananviejän ilmoittamaan uhkaavasta vaarasta.
Äärimmilleen ahdistettuina saattaisivat he etsiä turvaa siellä.
Amos Green'ille, kokeneena eränkävijänä olikin päivänselvä, että he
tulisivat olemaan kovilla. Hän oli jättänyt Efraimin kuorsaamaan
raskaassa unessa, ja lähtenyt itse piippu hampaissa tarkastelemaan
puolustusmahdollisuuksia, tutkien arvostelevin silmin kaikkia sitä
koskevia yksityisseikkoja. Itse paaluvarustus oli varsin luja. Se oli
yhdeksän jalan korkuinen ja rakennettu tiukaksi, niin paksuista
tammipalkeista, että musketinkuula ei pystynyt sitä läpäisemään.
Puolivälissä korkeuttaan oli siinä kapeita rakoja puolustajain
musketteja varten. Mutta toiselta puolen kasvoi metsää noin sadan jalan
päässä paalutuksesta ja se tarjosi liian hyvän suojan hyökkääjille, kun
varusväki taas oli niin pieni, ettei se voinut sijoittaa kahtakymmentä
miestä enempää kullekin uhatuimmalle sivustalle. Amos tiesi, kuinka
uhkarohkeita ja raivokkaita irokeesit olivat, hän tunsi heidän
suunnattoman viekkautensa ja kekseliäisyytensä keinoja valitessaan ja
hänen kasvonsa synkkenivät, kun hän ajatteli nuorta rouvaa, joka tähän
saakka oli onnellisesti suoriutunut heidän suojeluksessaan, sekä
vaimoja ja lapsia, jotka hän näki linnanpihalla kokoontuneina.
"Eikö olisi parempi jos lähettäisitte heidät pohjoiseen?" ehdotti hän
lääninherralle.
"Ilomielin tekisin sen monsieur, ja ehkä illalla, jos olemme hengissä
ja sää on pilvinen, voimme panna sen toimeen. Mutta minulla ei ole
liikoja miehiä panna heidän suojakseen ja ilman suojelusta en voi heitä
ensinkään lähettää, kun tiedämme, että irokeesejä liikuskelee joella ja
heillä on tiedustelijoita joka puolella."
"Olette oikeassa. Se olisi mieletöntä."
"Olen sijoittanut teidät itäiselle sivustalle ystävinenne viidentoista
miehen kera, monsieur de Catinat. Otattehan komentaaksenne heitä?"
"Mielelläni."
"Otan itse eteläpuolen komentooni, se näyttää olevan pahimmin uhattu.
Du Lhut voi ottaa pohjoisen ja viisi miestä riittää kyllä joen
puoliselle sivulle."
"Onko teillä kyllin ruokavaroja ja ruutia?"
"Minulla on tarpeeksi jauhoja ja kuivattua ankeriasta, suoriutuaksemme
tästä jutusta. Kehnonlaista ruokaa tosin, rakas herraseni, mutta
rohkenenpa sanoa, että teillekin maistui Hollannissa ryyppy rännivettä
rynnäkön jälkeen paremmalle, kuin sinileimainen Frontiniac, jota
toissailtana autoitte minua lopettamaan. Mitä ruutiin tulee, niin on
meillä koko kauppavarastomme käytettävänämme."
"Onko meillä aikaa kaataa muutamia noista puista?" kysyi de Catinat.
"Mahdotonta, ne olisivat vain parempana suojana heille kaadettuina kuin
pystyssä."
"Mutta ainakin pitäisi poistaa pensaikko tuon koivunvesan ympäriltä,
joka on itäisen sivustan ja metsänrajan välillä. Se on liian hyvä suoja
heille hyökätessä."
"Niin, se pitäisi polttaa viipymättä."
"Ei, teemme vielä paremmin", sanoi Amos. "Varustamme heille ansan.
Missä ruutivarasto on, josta äsken puhuitte?"
"Theuriet. hovimestarini, on juuri jakamassa ruutia
päävarastosuojassa."
"Hyvä on", Amos katosi yläkertaan ja palasi suuri liinainen pussi
kädessään. Tämän hän täytti ruudilla, kantoi sen selässään pensaikon
luo ja sijoitti sen koivunvesan juurelle sekä leikkasi koivun kylkeen
pitkän merkin aivan kätkönsä yläpuolelle. Sitte peitti hän pussin
huolellisesti tuuheilla oksilla ja pudonneilla lehdillä, niin että se
näytti pieneltä mättäältä. Järjestettyään kaikki mieleisekseen, palasi
hän takaisin, kiipesi paaluaidan yli ja hyppäsi sisäpuolelle.
"Luulenpa, että olemme nyt valmiit ottamaan heitä vastaan", sanoi
lääniherra. "Mielelläni näkisin, että vaimoväki ja lapset olisivat
turvassa, mutta ehkäpä voimme lähettää heidät joelle tänä iltana, jos
kaikki käy toivomustemme mukaan. Onko kukaan kuullut du Lhut'ista?"
"Jeanilla on parhaat korvat meistä kaikista, teidän ylhäisyytenne",
sanoi eräs mies messinkikanuunan ääressä. "Hän luuli äsken kuulleensa
laukauksia."
"Siinä tapauksessa on hän tullut kosketuksiin heidän kanssaan. Etienne,
ota kymmenen miestä mukaasi ja mene tuonne kuivuneen tammen luo ja
suojaa heitä, jos he peräytyvät, mutta älä minkään syyn nojalla mene
tuumaakaan kauemmaksi. Minulla on liian vähän miehiä muutoinkin. Ehkä
tahdotte nukahtaa hieman, de Catinat?"
"Ei kiitos, en voisi nukkua kuitenkaan."
"Meillä ei nyt ole enempää tekemistä täällä. Mitä arvelette parista
pelistä nikkaria. Pieni turnaus korteilla on omiaan kuluttamaan aikaa."
He nousivat ylempään halliin, jonne Adelekin tuli, istuutuen miehensä
viereen, tumman Onegan kyykistyessä akkunan ääreen, katsellen
tarkkaavasti metsää. De Catinat ei voinut paljoakaan ajatella
korttejaan, sillä hänen mielessään väikkyi vain uhkaava vaara ja
nainen, joka nojasi hänen käsivarteensa.
Vanha aatelismies eli sitävastoin kokonaan pelissään, milloin kiroillen
hiljalleen, milloin taas myhäillen ja naurahtaen, aina onnen vaihtelun
mukaan.
Heidän pelatessaan kuului äkkiä kaksi kovaa koputusta ulkoa.
"Joku koputtaa", huudahti Adele.
"Se on kuolema, joka kolkuttaa", virkkoi tumma rouva akkunan luota.
"Eikö mitä, se oli vain pari kuulaa, jotka napsahtivat puuosiin.
Vastatuuli esti meitä kuulemasta itse laukauksia. Kortit ovat
sekoitetut. Nyt on teidän jakonne ja minulla on lyönti. Minuun taisi
äsken tulla pieti."
"Miehiä juoksee metsästä", huudahti Onega.
"Kas vain, tästä taitaa tulla vakavaa", sanoi vanha aatelismies. "Mutta
voimmehan lopettaa pelin myöhemminkin. Menkäämme katsomaan, mitä tämä
kaikki merkitsee."
De Catinat oli jo rientänyt akkunaan. Du Lhut, nuori Achille de la Noue
ja kahdeksan avuksi lähetettyä miestä, juoksivat kyyristyneinä
paaluvarustusta kohti, jonka portti oli avattu, jotta he pääsisivät
sisään.
Siellä täällä puitten takaa näkyi pieniä savupöllähdyksiä ja yksi
juoksijoista, joka oli puettu valkeisiin housuihin, alkoi äkkiä hyppiä
paikallaan ja punainen läikkä näyttäytyi pian valkoisella kankaalla.
Kaksi miestä tarttui häntä käsipuolesta ja kolmin he ryntäsivät
eteenpäin, ennättäen parhaiksi paalutuksen sisäpuolelle, kun portti
paukahti kiinni heidän takanaan. Hetkistä myöhemmin jymähti kanuuna
paaluvarustuksen nurkalla, peittäen koko metsänrajan sankkaan
savupilveen ja sen kuulat rapisivat puita vasten kuin rakeet akkunaan.
Kuudesneljättä luku.