He olivat jo päässeet puuryhmän luo ja linnoituksen olisi pitänyt olla
aivan heidän edessään. Mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Se oli
kadonnut.
Niin odottamaton oli isku heille, että du Lhut'kin, vaikka
lapsuudestaan saakka oli tottunut kaikenlaisiin yllätyksiin ja
vaaroihin, jäi hetkeksi seisomaan järkytettynä ja kauhistuneena. Sitten
hän kiroten lähti nopeasti juoksemaan rivissä seisovia kohti,
tovereittensa seuratessa aivan kintereillä. Lähestyessään saattoivat he
hämärässä nähdä, ettei se ollutkaan varsinainen rivi. Äänetön ja
liikkumaton upseeri seisoi parikymmentä askelta sotilaittensa edessä.
He huomasivat myös, että hänellä oli hyvin merkillinen, korkea päähine.
He juoksivat yhä eteenpäin pahaa aavistaen, kun heidän kauhukseen
päähine rupesi äkkiä levenemään ja kasvamaan ja suuri lintu kohosi
hitain lyönnein ilmaan ja laski lähellä olevaan puuhun. Silloin he
tiesivät, että heidän pahin pelkonsa oli muuttunut todellisuudeksi ja
että heidän edessään seisoi Poitou'n varusväki.
Heitä seisoi siinä parikymmentä, alastomina ja pajunvitsoilla lyhyiin
pylväisiin sidottuina ja heidän ruumiinsa olivat vääntyneet ja
kiertyneet niin monenlaisiin kammottaviin mutkiin ja muotoihin, kuin
kidutusta kärsivä ihminen suinkin saattaa. Siinä, mistä suuri haukka
oli lähtenyt, seisoi harmaahapsinen linnanpäällikkö. Hänen
silmäkuopissaan törrötti kaksi sammunutta kekälettä ja hänen lihaksensa
riippuivat revittyinä kuin kerjäläisen vaaterepaleet. Hänen takanaan
seisoivat hänen miehensä rivissä. Kaikkien jalat olivat polvia myöten
poltetut karstalle ja heidän ruumiinsa olivat siinä määrin silvotut,
kärvennetyt ja murskatut, että ne näyttivät riippuvan aivan
pajunvitsojen varassa. Hetkeksi jäivät kaikki neljä toverusta kauhusta
tuijottaen katsomaan hirvittävää näkyä ja sitten toimi kukin luonteensa
mukaisesti. De Catinat horjui suuren puun luo ja nojasi päätään
käsiinsä, kuoleman sairaana. Du Lhut heittäytyi polvilleen ja puhui
jotakin yläilmoille, puiden nyrkkejään tummenevalle taivaalle.
Efraim Savage tutki pyssynsä sytytysruutia, huulet tiukasti
yhteenpuristettuina ja silmät tulta iskien ja Amos Green lähti
sanaakaan virkkaamatta kiertämään ympyröissä, hakien jälkiä.
Pian nousi du Lhut jaloilleen taas ja lähti hänkin juoksemaan sinne
tänne, kuin kanakoira ja teki tuhansia havaintoja, jotka Amokseltakin
olisivat jääneet huomaamatta. Yhä uudelleen kiersi hän ruumiita. Sitten
juoksi hän metsän laitaan ja kiersi paalulinnoituksen hiiltyneille
raunioille, joista vielä heikko savu nousi ilmoille.
"En löydä mitään jälkiä naisista ja lapsista", sanoi hän.
"Hyvä Jumala! Siellähän oli naisia ja lapsiakin!"
"He säästävät lapset, polttaakseen ne sitten vapaa-aikoinaan kylässään.
Naiset he joko pitävät tai kiduttavat kuoliaaksi, miten milloinkin
päähän pistää. Mutta mitä vanha mies tahtoo?"
"Minä tahdon, Amos, että kysyt häneltä, miksi tässä viivyttelemme
ja ihmettelemme, kun meidän pitäisi täysin purjein lähteä heitä
takaa-ajamaan."
Du Lhut hymähti ja pudisti päätään.
"Ystävänne on rohkea mies", sanoi hän, "jos hän luulee, että me neljän
miehen pystymme ajamaan takaa sataaviittäkymmentä."
"Sano hänelle, Amos, että Herra kyllä pitää meistä huolen", sanoi vanha
mies kiihtyneenä. "Sano hänelle, että Hän on puolellamme Jerobeamin
lapsia vastaan ja että me lyömme heidät maahan ja kukistamme heidät
peräti. Mitä on ranskaksi 'lyö äläkä säästä?' Ennemmin kuljen suuni
kiinnitaklattuna, kuin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä
selvää, yksinkertaista puhetta."
Du Lhut viittasi kädellään kieltävästi ukon tarkoituksiin ja sanoi:
"Meidän täytyy nyt olla äärimmäisen varovaisia, tai muutoin voimme
menettää päänahkamme ja aiheuttaa vielä Sainte Marie'ssä olevat
tekemään samoin."
"Sainte Marie!" huudahti de Catinat. "Uhkaako Sainte Marie'tä vaara?"
"He ovat nyt aivan suden kidassa. Tämä työ on tehty eilen illalla. He
ryntäsivät sen kimppuun sadanviidenkymmenen miehen voimalla. Tänä
aamuna lähtivät he täältä, painuakseen pohjoiseen jalkaisin. He ovat
lymyilleet koko päivän tämän ja Sainte Marie'n välisissä metsissä."
"Sittenhän olemme tulleet aivan heidän lävitseen."
"Niin olemme. He ovat leiriytyneinä tänään ja lähettävät vain
tiedustelijoita ja heidän joukossaan oli Ruskea hirvi poikineen, kun
hän sattui tiellemme. Tänä iltana — — —"
"Tänä iltana hyökkäävät he Sainte Marie'n kimppuun!"
"Se on hyvin mahdollista, vaikka en uskoisi, että he niin pienillä
voimilla uskaltaisivat ryhtyä siihen. Niin, me emme enää voi tehdä
muuta, kuin kiireisesti joutua takaisin ja varoittaa heitä uhkaavasta
vaarasta."
Ja niin lähtivät he vaivaloiselle paluumatkalleen, mielet siinä määrin
jännittyneinä, etteivät vähääkään muistaneet jo astumiaan eivätkä vielä
edessään olevia virstoja.
Vanha ukko Efraim, joka oli vähemmän tottunut kävelemiseen kuin
nuoremmat toverinsa, ontui jo hieman toista jalkaansa, mutta oli
iästään huolimatta sitkeä kuin tammi ja pysyi koko ajan kärsivällisenä.
Du Lhut otti taas johdon käsiinsä, heidän lähtiessään pohjoista kohti.
Kuu paistoi kirkkaasti taivaalla, mutta heille ei ollut siitä
paljoakaan apua metsän syvissä pimennoissa. Missä päiväiseen aikaan oli
ollut hämärä, oli nyt pilkkoisen pimeä, niin että de Catinat ei edes
nähnyt puitakaan, joita vastaan hän törmäili. Siellä täällä joutuivat
he kuun valaisemalle metsänaukiolle ja joskus pääsi kuun hopeinen säde
tunkeutumaan oksien läpi, auttaen heidän askeleitaan, mutta du Lhut
koetti säännöllisesti välttää avonaisia paikkoja ja kiersi ennemmin
aukion, kuin kulki sen poikki. Tuuli oli hieman kiihtynyt ja ilma oli
täynnä suhinaa ja oksien ja lehtien kahinaa. Paitsi tätä, oli kaikki
hiljaista metsissä. Ainoastaan silloin tällöin kuului huuhkajan huuto
ja yökehrääjän pärinä jostakin kauempaa.
Pimeästä huolimatta, astui du Lhut yhtä nopeasti, kuin päivälläkin,
joutumatta koskaan ymmälle matkan suunnasta. Hänen toverinsa huomasivat
kuitenkin, että hän vei heitä toista tietä kuin aamulla, sillä kahdesti
näkivät he joen leveän uoman vasemmalla kädellään, kun he taas mennessä
olivat nähneet vain puroja, jotka laskivat päävirtaan. Toisella
kädellään osoitti du Lhut virran tuonpuoleiselle rannalle, jossa he
saattoivat erottaa veden päällä varjomaista liikettä.
"Irokeesien kanootteja", kuiskasi hän.
"Siellä on niitä kymmenen kappaletta, kahdeksan miestä kussakin. He
ovat toista joukkoa, mutta ovat myös menossa pohjoiseen."
"Miten tiedätte, että ne ovat toista joukkoa?"
"Koska olemme jo tunti sitte menneet toisen jälkien poikki."
De Catinat hämmästeli suuresti tuota ihmeellistä miestä, joka saattoi
kuulla nukkuessaan ja havaita jälkiä olosuhteissa, joissa tavalliset
silmät eivät huomanneet edes puunrunkoja. Du Lhut pysähtyi hetkeksi
tarkastelemaan kanootteja, käänsi sitte selkänsä joelle ja painautui
uudelleen metsään. Pari virstaa kuljettuaan pysähtyi hän taas äkkiä,
haistellen ilmaa, kuten jäljillä oleva koira.
"Tunnen palavan puun käryä", sanoi hän. "Tuolla suunnalla virstan
matkalla on tuli."
"Minä haistan sen myös", sanoi Amos, "hiipikäämme tätä tietä, niin
näemme heidän leirinsä."
"Olkaa varovaisia sitten", kuiskasi du Lhut, "sillä elämänne voi olla
aivan poikki napsahtavan risun varassa."
He lähestyivät hitaasti ja varovaisesti, kunnes äkkiä hyppelehtivä,
punainen liekki loisti puitten välistä. He kiersivät vielä erään
pensaikon, kunnes pääsivät sellaiselle paikalle, josta hyvin voivat
nähdä, tulematta itse huomatuiksi.
Keskellä pientä aukeamaa paloi kuivista pölkyistä tehty valkea rätisten
ja säkeniä syösten. Punaiset liekit nousivat korkealle ja uhkea savu
levisi rovion yläpuolelle, muodostaen ikäänkuin suuren, oudon puun,
jolla oli harmaa lehdistö ja runkona tulipatsas. Mutta ei elävää sielua
näkynyt missään ja suuri valkea kohisi ja loimusi täydellisessä
yksinäisyydessä hiljaisen metsän keskellä. Yhä lähemmä hiipivät
miehemme, mutta ei muuta liikettä näkynyt kun liekkien hulmuaminen,
eikä muuta ääntä kuulunut kun tervasten rätinä.
"Menemmekö valkean luo?" kuiskasi de Catinat.
Varovainen tienuurtaja pudisti päätään. "Se voi olla ansa", sanoi hän.
"Tai hyljätty leiri."
"Ei, sillä se ei ole palanut tuntiakaan."
"Sitäpaitsi on se liian suuri leirituleksi", sanoi Amos.
"Mitä siitä sitte arvelette?"
"Se on merkkituli."
"Niin, te olette oikeassa. Tämä tuli on vaarallinen naapuri, joten on
parasta, että lähdemme tästä ja marssimme suoraan Sainte Marie'ta
kohti."
Liekit olivat pian tuikkivana pisteenä heidän takanaan ja katosivat
kohta kokonaan. Du Lhut kiirehti yhä kulkua kunnes he saapuivat eräälle
kuun valaisemalle aukeamalle. Hän oli jo menossa sen poikki, kun hän
äkkiä otti de Catinat'ta olkapäästä ja veti hänet vieressä olevan
sumakkipensaan suojaan, Amos Green'in tehdessä samoin Efraim
Savage'ille. Mies käveli avonaisen alueen toisella puolella. Hän oli
juuri tullut esiin metsästä ja oli astumassa aukeaman poikki, joen
rantaan päin. Hän kulki miltei kaksin kerroin taipuneena, mutta kun hän
tuli puitten varjosta pois voivat he nähdä, että hän oli intiaani,
täydessä sotamaalissa, vöineen ja muskettineen. Aivan hänen
kintereillään tuli toinen, sitten kolmas ja neljäs, loppumattomiin
saakka, kunnes näytti siltä, kuin koko metsä olisi täynnä intiaaneja ja
jonon toista päätä ei koskaan näkyisikään. Viimeisenä tuli vihdoin
metsästäjän karvareunaiseen puseroon puettu mies jolla oli
sulkatöyhtöinen lakki päässä. Hän meni ohi, kuten muutkin, kadoten
metsään yhtä äänettömästi, kuin olivat ilmestyneetkin. Meni viisi
minuuttia, ennenkuin du Lhut piti kyllin turvallisena nousta
piilostaan.
"Pyhän Annan nimessä"', kuiskasi hän, "luitteko kuinka monta niitä
oli?"
"Kolmesataa yhdeksänkymmentä kuusi", sanoi Amos.
"Minä sain neljäsataa kaksi."
"Ja te luulitte, että niitä olisi näillä mailla vain sata
viisikymmentä!" sanoi de Catinat.
"Ah, te ette käsitä asiaa. Tämä oli uusi joukko. Niitten, jotka
valtasivat linnakkeen, täytyy olla tuolla vasemmalla, sillä heidän
jälkensä ovat meidän ja joen välillä."
"He eivät voi olla samoja, sillä heillä ei näkynyt ainoatakaan tuoretta
päänahkaa", sanoi Amos.
Du Lhut loi nuoreen metsämieheen hyväksyvän katseen. "Peijakas vie,
enpä tiennyt, että te metsämiehet olisitte niin teräviä. Teillä on
silmät päässä, monsieur ja ehkäpä teistä vielä joskus on mieluista
muistaa, että Greysolon du Lhut on sen teille sanonut."
Amos tunsi itsensä ylpeäksi, kuullessaan nuo sanat mieheltä, jonka
nimeä kunnioituksella mainittiin joka kerta, kun kauppamies ja
eränkävijä sattuivat saman leiritulen ääreen. Hän oli aikeissa vastata
jotakin, mutta silloin kuului kauempaa metsästä kauhistuttava huuto,
aivan kuin inhimillisen hädän ja tuskan äärimmäinen ilmaisu. Uudelleen
ja uudelleen kuulivat he tuon hirvittävän huudon, seistessään kasvot
kalpeina pimeässä metsässä.
"He kiduttavat naisia", sanoi du Lhut. "Heidän leirinsä on tuolla."
"Emmekö voi tehdä mitään heidän hyväkseen?", kysyi Amos.
"Niin, niin poikani, meidän täytyy kääntää laivamme, kun näemme
hätämerkin", sanoi kapteeni englanninkielellä. "Juoskaamme heti
tuonne."
"Tuolla leirissä", sanoi Du Lhut, "on kuusisataa sotilasta. Meitä on
neljä. Teidän puheessanne ei ole mitään järkeä. Ellemme saa
varoitetuksi Sainte Marie'ssä olevia, voivat nämä pirut valmistaa
heille samanlaisen kylvyn, kuin Poutouin varusväelle. Heidän osastonsa
kokoontuvat maitse ja vesitse ja ennen päivän nousua saattaa heitä olla
jo tuhat miestä. Meidän velvollisuutemme on pyrkiä eteenpäin ja viedä
perille varoituksemme."
"Hän puhuu totta", sanoi Amos Efraimille. "Ei, te ette saa mennä
yksin!" Hän tarttui itsepäistä vanhaa merimiestä käsivarresta ja piti
häntä kiinni, estääkseen häntä ryntäämästä metsään.
"Yhdellä tavalla voimme kuitenkin turmella heidän tämäniltaisen
ilonsa", sanoi du Lhut. "Metsät ovat kuivat kuin ruuti, sillä kolmeen
kuukauteen ei ole satanut tuskin pisaraakaan."
"Niin?"
"Ja tuuli puhaltaa suoraan heidän leiriään kohti, jonka toisella
puolella on joki."
"Sytytämme metsän palamaan!"
"Parempaa emme voi keksiä."
Silmänräpäyksessä oli du Lhut koonnut kimpun kuivia oksia ja pannut ne
kuolleen pyökin kupeelle, joka oli kuiva, kuin taula. Isku tuluksilla
riitti synnyttämään pienen liekin, joka alkoi hiljaa nuoleksia pyökin
valkoisia kuoren hetaleita. Neljännesvirstan päässä teki du Lhut saman
tempun ja sitten vielä kolmannen kerran, kunnes metsä oli ilmiliekissä
kaikilta kolmelta kohdalta. Kiiruhtaessaan eteenpäin saattoivat he
kuulla liekkien kumean huminan takanaan ja vihdoin lähestyessään jo
Sainte Marie'ta, näkivät he pitkän, korkean tuliaallon vyöryvän
länteen, Richelieu'tä kohti, ja silloin tällöin kohoovan valtavaksi
tulisoihduksi, nuolaistessaan korkean petäjäryhmän, niinkuin pienen
risukimpun. Du Lhut myhäili tyytyväisenä hiljaiseen tapaansa,
katsoessaan takanaan punaisena loimuavaa taivasta.
"Monen heistä täytyy lähteä uimaan tulen tieltä", sanoi hän. "Heillä ei
ole niin paljon kanootteja, että he kaikki mahtuisivat niihin. Ah,
jospa minulla olisi pari sataa eränkävijöistäni tuolla joen toisella
puolella, niin ei niistä yksikään pääsisi hengissä leiristään."
"Heillä oli joukossaan yksi, joka oli puettu kuin valkoinen mies",
huomautti Amos.
"Niin oli ja kaikkein vaarallisin koko joukosta. Hänen isänsä oli
alankomaalainen kauppias, äiti taas irokeesi ja hän käykin Flaamilaisen
äpärän nimellä. Ah, tunnen hänet hyvin ja sanonpa teille, että jos
helvetissä tarvitaan kuningasta, niin on hän aina virkaan valmiina
majassaan. Pyhän Annan nimessä, minulla on pieniä selvittelyjä hänen
kanssaan ja toivon että voin maksaa hänelle velkani, ennenkuin tämä
juttu on loppuun suoritettu. Hyvä, tuoltapa näkyy jo Sainte Marie'n
valot. Voinpa ymmärtää helpotuksen huokauksenne monsieur, sillä kautta
autuuteni, todettuamme Poitoun kohtalon, olin itsekin peräti levoton,
kunnes taas näkisin ne."
Viidesneljättä luku.