Kaksi päivää olivat matkamiehet jo viettäneet Sainte Marie'n
läänikartanossa ja he olisivat hyvinkin mielellään oloaan siellä
jatkaneet, sillä kohtelu oli lämmin ja sen suojat olivat viihtyisät,
mutta syksyinen puna metsissä oli jo muuttumassa ruskeaksi ja he
tiesivät kuinka äkkiä jää ja lumi saattoi saapua noissa pohjoisissa
seuduissa ja kuinka mahdottomaksi kävisi matkan jatkaminen, jos talvi
heidät todella yllättäisi. Vanha aatelismies lähetti tiedustelijoita
maa- ja vesiteitse, mutta he eivät nähneet jälkeäkään irokeeseistä joen
itärannoilla, joten oli selvä, että du Lhut oli erehtynyt. Mutta
toisella puolella kohosivat yhä sankat savut merkkinä siitä, että
vihollinen ei suinkaan ollut kaukana. Koko päivän saattoi kartanon
akkunoista ja paaluvarustuksista nähdä nuo vaaran viitat, jotka
muistuttivat heille, että hirvittävä kuolema väjyi aivan kotinurkilla.
Pakolaiset olivat levänneet ja virkistyneet ja olivat yksimielisinä
matkan jatkamisen puolella.
"Jos lumi tulee, niin käy matkamme moninkerroin vaarallisemmaksi",
sanoi Amos, "sillä jättämiämme jälkiä voisi lapsikin seurata."
"Mutta miksi pelkäisimme", sanoi vanha Efraim, "totisesti tämä on
suolaerämaa, vaikka se johtaakin Hinnomin laaksoon, mutta Herra on
vahvistava meitä Jerobeamin lapsia vastaan. Pidä suunta suoraan, Amos,
kiristä peräsintä ja meidän luotsimme on vievä meidät satamaan."
"Minua ei myöskään peloita, Amory, ja olen täydelleen levännyt",
sanoi Adele. "Me tunnemme itsemme vielä paljon onnellisemmiksi
englantilaisissa alusmaissa, sillä emmehän varmasti voi sanoa, vaikka
tuo peloittava munkki vieläkin tulisi ja veisi meidät takaisin
Quebeciin ja Pariisiin."
Oli todella hyvinkin mahdollista, että kostonhimoinen fransiskaani,
tultuaan vakuutetuksi, etteivät pakolaiset olleet painuneet Montrealiin
eikä Kolmijoelle, etsisi heitä Richelieu-joen rannoilta. Kun de Catinat
muisteli, kuinka kiihkein elein hän tuona aamuna oli soutanut suuressa
kanootissaan heidän ohitseen ja kuinka hän ruumiin nykäyksillään oli
koettanut kiihdyttää aluksensa vauhtia, tunsi hän selvästi, että
vaimonsa mainitsema vaara oli, ei ainoastaan mahdollinen, vaan sangen
uhkaava. Lääniherra oli tosin hänen ystävänsä, mutta hän ei voinut olla
noudattamatta kuvernöörin käskyä. Pitkä käsivarsi, joka ulottui aina
Versailles'sta saakka, näytti ahdistavan heitä täällä koskemattomien
metsien keskelläkin, valmiina tarttumaan heihin ja viemään heidät
alennukseen ja kurjuuteen. Metsän vaarat olivat toki mieluisammat, kuin
ne.
Mutta lääniherra ja hänen poikansa, jotka eivät tienneet mitään heidän
matkaan joutumisensa pakottavista syistä, koettivat itsepintaisesti
pidättää heitä ja siinä heitä kannatti du Lhut, jonka harvakseen
lausutut sanat painoivat aina enemmän, kuin pitkät puheet ja joka ei
koskaan sanonut mitään muuta, kuin minkä varmasti tiesi.
"Olette nähneet pikku taloni", sanoi vanha aatelismies, tehden
kohteliaan eleen kurttuisella, sormusten peittämällä kädellään. "Se ei
tosin ole sellainen kuin toivoisin sen olevan, mutta sellaisenaan on se
sydämellisesti teidän käytettävissänne talven ajaksi, jos te ja
toverinne vain suvaitsette kunnioittaa minua jäämällä tänne. Ja mitä
madame'en tulee, niin en epäilekään, että vaimoni ja hän löytävät
yllinkyllin huvia ja tehtävää itselleen. Mutta tästä muistuukin
mieleeni, de Catinat, että ette vielä ole esitetty. Theuriet, mene
emäntäsi luo ja ilmoita hänelle, että pyydän häntä olemaan ystävällisen
ja tulemaan luoksemme kunniahalliin."
De Catinat oli kylliksi maailman mies, säikähtääkseen turhista, mutta
hän hätkähti hieman, kun rouva, josta vanha aatelisherra aina puhui
niin suurenmoisella kunnioituksella, näytti muistuttavan yhtä
voimakkaasti täysiveristä intiaanivaimoa kuin kunniahallikin muistutti
ranskalaista aittaa. Hän oli tosin puettu punaiseen taftipuseroon ja
mustaan hameeseen, hänellä oli hopeasolkiset kengät ja hyvänhajuinen
ambra-pallo riippumassa hopeaketjussa vyötäröillään, mutta hänen
kasvonsa olivat samanväriset kuin skotlantilaisen hongan kuori ja hänen
voimakas nenänsä ja kulmikas suunsa, sekä kaksi pitkää, pikimustaa
palmikkoaan eivät jättäneet epäilykselle sijaa hänen syntyperäänsä
nähden.
"Sallikaa minun esittää teidät, monsieur de Catinat", sanoi de Sainte
Marie'n lääniherra juhlallisesti, "vaimolleni, Onega de la Noue de
Sainte Marie'lle, naimaoikeudella tämän läänitysalueen linnarouva,
samoin kuin d'Andely'n linnan Normandiassa ja Varennes'n tilusten
Provençe'issa, sekä perintöoikeudella naispuolelta Onondagan kansan
päällikkö. Enkelini, olen koettanut parhaani mukaan kehoittaa
ystäviämme jäämään luoksemme Sainte Marie'hin ennemmin kuin
matkustamaan Champlain-järvelle."
"Jättäkää ainakin valkoinen liljanne Sainte Marie'hin", sanoi tumma
prinsessa erinomaisella ranskankielellä, puristaen punaisilla
sormillaan Adelen valkoista kättä. "Pidämme hänet täällä turvassa,
kunnes jää taas sulaa, lehdet puhkeavat ja vuokot kukkivat. Tunnen
kansani, monsieur, ja vakuutan teille, että metsät ovat täynnä kuolemaa
ja että lehdet eivät turhan vuoksi ole punaisia, sillä surma väijyy
joka puun takana."
De Catinat'han vaikutti enemmän talonemännän miellyttävä käytös, kuin
hänen lausumansa varoitukset. Hän, jos kukaan mahtoi ymmärtää ajan
merkit, arveli hän.
"En tiedä mitä tehdä", vaikeroi hän epätoivossaan. "Minun täytyy päästä
eteenpäin, mutta kuinka voin panna hänet alttiiksi noin kammottaville
vaaroille? Jäisin mielelläni tänne talveksi, mutta teidän täytyy uskoa
sanaani, kun vakuutan teille, että se on mahdotonta."
"Du Lhut, te tiedätte, miten tämä asia on järjestettävä", sanoi
lääniherra. "Mitä kehottaisitte ystävääni tekemään, koska hän on
päättänyt joutua englantilaisiin alusmaihin ennen talventuloa."
"Ainoastaan yksi tie on mahdollinen, vaikka sekin on vaarallinen. Metsä
on turvallisempi, kuin joki, sillä kaihlikko on täynnä piiloitettuja
kanootteja. Viiden penikulman päässä täältä on Poitou'n paalulinnake ja
viisitoista virstaa siitä eteenpäin on Auvergne. Lähdemme huomenna
Poitou'hun tarkastamaan, onko kaikki turvallista. Minä lähden mukaan ja
vakuutan, että jos siellä on irokeeseja, niin Greysolon du Lhut ottaa
siitä selvän. Rouvan jätämme tänne ja jos huomaamme tien turvalliseksi,
niin palaamme noutamaan hänet. Samalla tavalla etenemme Auvergne'en ja
siellä teidän täytyy odottaa, kunnes kuulette, missä päin heidän
sotilasosastonsa liikkuvat. Minusta tuntuu, kuin ei kestäisi kauankaan,
kun olemme siitä selvillä.
"Mitä, aiotteko erottaa meidät", huudahti Adele kauhistuneena.
"Se on viisainta, siskoni", sanoi Onega, pannen kätensä hyväilevästi
hänen vyötäröilleen. "Ette tunne noita vaaroja, mutta me tunnemme,
emmekä tahdo, että valkea liljamme niihin sortuu. Te jäätte tänne
ilahduttamaan meitä sillä aikaa, kun suuri päällikkö du Lhut,
ranskalainen soturi, teidän miehenne sekä tuo vanha sotapäällikkö, joka
näyttää niin varovaiselta ja tuo toinen päällikkö, jolla on jäsenet
kuin villipeuralla, tarkastavat metsän, josko se on turvallinen,
ennenkuin te uskaltaudutte sinne."
Niin lopulta päätettiinkin ja Adele, vastaansanomisistaan huolimatta,
uskottiin Sainte Marie'n linnanrouvan hoiviin, de Catinat'n vannoessa,
että hän viivyttelemättä palaisi Poitou'sta häntä noutamaan. Vanha
aatelismies ja hänen poikansa olisivat mielellään liittyneet heidän
matkaansa, mutta heillä oli sekä omat, että monien alustalaistensa
henki suojeltavana ja sitäpaitsi oli pienen joukon turvallisempi
liikkua metsissä, kuin isomman. Lääniherra varusti heidät
suosituskirjeellä de Lannes'lle, Poitou'n kuvernöörille ja niin he
neljän miehen, aikaisena aamuhetkenä hiipivät kuin varjot
paalulaitoksen portista, vartioväen toivottaessa heille onnea ja olivat
pian häipyneet metsän pimentoihin.
La Noue'sta Poitou'hun oli vesiteitse ainoastaan kaksitoista virstaa,
mutta metsätietä, jolloin oli puroja kahlattava, kaihlarantaisia järviä
kierrettävä ja raivattava polku miehen korkuista villiriisiä kasvavien
soiden poikki, tuli matka kaksinkertaiseksi. He kulkivat perättäin, du
Lhut'in johtaessa. Hänen askeleensa olivat äänettömät ja nopeat kuten
villillä eläimellä, vartalo oli etukumarassa ja pyssy kainalossa
valmiina joka hetki. Hänen tummat silmänsä vilkuivat oikealta
vasemmalle, huomaten pienimmätkin merkit maassa ja puissa sekä lintujen
ja petojen varovaisimmatkin liikkeet pensaikossa. De Catinat kävi hänen
jälessään, sitten tuli Efraim Savage ja vihdoin Amos, kullakin pyssy
vireessä ja joka hermo jännittyneenä. Puolenpäivän aikaan olivat he jo
ehtineet ohi puolimatkan ja pysähtyivät tiheikköön syömään kuivan
leipänsä ja juustonsa, sillä du Lhut ei sallinut heidän virittää tulta.
"Tänne asti he eivät vielä ole tulleet", kuiskasi hän, "mutta olen
varma, että he ovat tulleet joen poikki. Ah, kuvernööri de la Barre ei
tiennyt, mitä hän teki saattaessaan nuo miehet liikkeelle ja vielä
vähemmän tietää tuo hurskas rakuuna, jonka kuningas on lähettänyt
meille."
"Olen nähnyt heidät rauhantöissä", huomautti Amos. "Olen käynyt kauppaa
Onondaga'ssa ja aina seneka-intiaanien maassa ja tiedän, että he ovat
suurenmoisia metsästäjiä ja urhoollisia miehiä."
"He ovat erinomaisia metsästäjiä, mutta saalis, jota he mieluimmin
ajavat, on heidän kanssaveljensä. Olen itse johtanut heidän
päänahkapartioitaan ja olen myös tapellut heidän kanssaan ja voin
vakuuttaa teille, että kun Ranskasta tulee tänne kenraali, joka tuskin
tietää, että aurinko on taistelussa saatava selkäpuolelle, niin on hän
pian huomaava, ettei hän voi näille kerrassa mitään. He puhuvat heidän
kyliensä polttamisesta! Se on yhtä järkevää, kuin jos potkaisen
ampiaispesän rikki ja luulen samalla tuhonneeni ampiaiset."
"Tehän olette Uudesta Englannista, monsieur?"
"Toverini on sieltä, mutta minä New Yorkista."
"Aivan niin. Näin astunnastanne ja silmästänne, että metsä on teille
ollut kuin koti. Uusenglantilainen kulkee vesiä ja hän tappaa turskan
suuremmalla nautinnolla kuin peuran. Ehkä hänen kasvonsa sen vuoksi
ovatkin niin surulliset. Minäkin olen kulkenut suurilla vesillä ja
muistan, että minunkin kasvoni olivat surulliset. Nyt näkyy olevan
heikko tuuli, joten voimme virittää piippumme vaaratta. Navakalla
tuulella olen voinut määritellä päänahkapartion kahdenkin virstan
matkalla, mutta puut estävät hajun etenemisen ja sitäpaitsi irokeesien
nenät eivät haista niin tarkasti kuin Sioux- ja Dakota-intiaanien.
Jumala teitä varjelkoon, monsieur, jos teillä kerran riehuu sota
intiaanien kanssa. Se on vaikeaa meillekin, mutta siitä tulisi tuhat
kertaa vaikeampi teille."
"Miksi niin?"
"Siksi, että me olemme saaneet taistella intiaanien kanssa alusta
alkaen ja me pidämme heidät aina mielessämme kun rakennamme talomme. Te
näette, kuinka tämän joenkin varrella jokainen talo ja joka satama
turvaa toisiaan. Mutta te, pyhän Annan nimessä, oikein päänahkaani
syhyi, kun tullessani teidän asumasijoillenne, näin yksinäiset
maatalonne pikku viljelyksineen keskellä suuria metsiä, ilman avun
toivoakaan ainakaan kahdenkymmenen virstan päässä. Intiaanisota on
kiirastuli Kanadalle, mutta siitä tulee helvetti englantilaisissa
alusmaissa!"
"Me olemme hyviä ystäviä intiaanien kanssa", sanoi Amos. "Meitä ei
halutakaan valloittaa heidän alueitaan."
"Teidän kansallanne on merkillinen ominaisuus valloittaa, vaikka
sanottekin, että ette halua sitä tehdä", huomautti Du Lhut. "Me taas
päristelemme rumpujamme, liehutamme lippujamme ja nostatamme miehiämme
liikekannalle, mutta ei siitä ainakaan toistaiseksi ole suuria
lähtenyt. Meillä ei koskaan ole ollut muuta kuin kaksi suurmiestä
Kanadassa. Toinen niistä oli monsieur de Ia Salle, jonka hänen omat
miehensä ampuivat viime vuonna tuolla suuren virran luona ja toisen,
vanhan Frontenac'in on tultava tänne takaisin, ellei tahdota, että
Viiden kansan villit laumat muuttavat Uuden Ranskan erämaaksi.
Ihmettelenpä, jos tästä kahden vuoden perästä valkokeltainen lippu
vielä liehuu muualla, kuin Quebecin kallioilla. Mutta huomaan, että
katsotte minuun kärsimättömästi, de Catinat, ja tiedänhän, että
laskette vain tunteja, kunnes olemme taas Sainte Marie'ssä. Eteenpäin
siis ja toivokaamme, että loppumatkamme olisi yhtä rauhallinen kuin sen
alkukin."
Runsaan tunnin astuivat he eteenpäin halki metsien, seuraten tarkasti
vanhan tienuurtajan askeleita. Päivä oli kaunis ja taivaalla näkyi
tuskin ainoatakaan pilveä, auringon valaessa soman varjoverkon
nurmelle, tunkeutuessaan metsän tiheikön läpi.
Toisinaan joutuivat he suoraan auringon paisteeseen, tullakseen jälleen
tiheisiin lehtoihin, joihin sen säteet pääsivät ainoastaan silloin
tällöin tunkeutumaan, valtavan lehvistön läpi. Tuo äkillinen valon ja
varjon vaihtelu olisi ollut kaunista, mutta tietoisuus uhkaavasta
vaarasta ja aina piilevästä tuhosta juuri noissa varjopaikoissa,
herätti pikemminkin pelkoa kuin ihastusta. Kepeästi, äänettömästi
hiipivät nuo neljä miestä valtavien puunrunkojen lomitse.
Äkkiä laskeutui du Lhut polvilleen ja asetti korvansa maata vasten. Hän
nousi jälleen, pudisti päätään ja astui eteenpäin kasvot vakavina ja
suunnaten katseensa nopeasti varjopaikasta toiseen, joka suunnalle.
"Kuulitteko jotakin?" kysyi Amos. Du Lhut pani sormen huulilleen ja oli
silmänräpäyksessä taas polvillaan, korva maaperässä.
Hän hypähti pystyyn sen näköisenä, kuin olisi kuullut, mitä oli
odottanutkin.
"Käykää eteenpäin", sanoi hän rauhallisesti, "ja käyttäytykää aivan
samalla tavalla kuin koko päivän olette tehneet."
"Mikä nyt on sitten?"
"Intiaaneja."
"Edessämmekö?"
"Ei, vaan takanamme."
"Mitä heillä on tekeillä."
"He seuraavat meitä."
"Montako heitä on?"
"Kaksi, arvelen."
Ystävykset vilkaisivat tahtomattaan taakseen metsän tummiin
tiheikköihin. Ainoastaan yhdellä kohdalla näkyi auringon säde leveänä
viivana valaisevan heidän polkuaan, mutta paitsi tuota ainoata
valoläikkää, vallitsi kaikkialla synkkä ja hiljainen hämärä.
"Älkää katsoko taaksenne", kuiskasi du Lhut. "Käykää kuten ennenkin."
"Ovatko ne vihollisia?"
"Ne ovat irokeesejä."
"Ajavatko he meitä takaa?"
"Eivät, me ajamme nyt heitä takaa."
"Käännymmekö siis?"
"Ei, he katoaisivat kuin tuhka tuuleen."
"Kuinka kaukana he ovat?"
"Noin parinsadan askeleen päässä, arvelen."
"He eivät voi nähdä meitä siis?"
"En luule, mutta en ole varma. He kulkevat meidän jälkiämme nyt."
"Mitäs me sitte teemme?"
"Me kierrämme pienessä ympyrässä heidän taakseen."
Kääntyen äkkiä vasemmalle, johti hän heidät kaartaen metsän läpi,
nopeasti ja kuitenkin äänettömästi, käyttäen hyväkseen pimeimpiä
varjoseutuja. Sitten hän taas kääntyi ja pysähtyi kohta.
"Nyt olemme omilla jäljillämme taas", sanoi hän.
"Niin, ja kaksi punanahkaa on kulkenut siitä", sanoi Amos, kumartuen ja
osoittaen jälkiä, jotka olivat kokonaan näkymättömiä de Catinat'n ja
Efraimin silmille.
"Täysikasvuinen sotilas ja nuorukainen, joka käy ensi kertaa
sotapolulla", virkkoi du Lhut. "He ovat astuneet nopeasti, sillä tuskin
näkyy kantapään jälkiä ensinkään. He ovat kulkeneet peräkkäin.
Seuratkaamme nyt heitä vuorostamme, niin saamme nähdä, onko meillä
parempi onni."
Hän seurasi nopeasti jälkiä, pyssy vireessä kädessään, toisten
seuratessa aivan kintereillä, mutta ei ääntä eikä liikettä
minkäänlaista kuulunut heidän edessään olevassa tiheikössä. Äkkiä du
Lhut taas pysähtyi ja laski pyssynsä maahan.
"He ovat vieläkin takanamme", sanoi hän.
"Vieläkin takanamme?"
"Niin, tällä kohdalla me äsken poikkesimme sivulle. He ovat hetken
olleet kahdenvaiheilla, kuten näette heidän jalan jäljestään, mutta
ovat päättäneet taas seurata meitä."
"Jos taas kierrämme puoliympyrän ja kiirehdimme kulkuamme, niin
pääsemme heidän taakseen."
"Ei, he ovat varuillaan nyt. Heidän täytyy nyt tietää, että me vain
heidän vuokseen palasimme omille jäljillemme. Painautukaa tuon
kaatuneen rungon suojaan, niin katsomme, emmekö näkisi heitä
vilaukselta."
Suuri mädännyt puunrunko, joka kokonaan oli homeen ja punaisten sienien
peittämä, makasi heidän vieressään. Sen taakse ranskalainen kyyristyi
ja hänen kolme toveriaan seurasivat esimerkkiä, kurkistellen edessään
olevan pensassuojan läpi. Yhä loisti äskeinen leveä kimppu auringon
säteitä kahden petäjän välistä, mutta kaikkialla muualla oli hämärää ja
hiljaista kuin tuomiokirkossa, jonka pilaristo oli metsää ja katto
lehvistöä. Ei narahtavaa runkoa, ei napsahtavaa oksaa, ei mitään muuta
ääntä kuulunut kuin ketun terävä haukahdus jossakin metsän sydämessä.
De Catinat'n hermot olivat äärimmilleen kiihoittuneet. Se oli
samanlaista kuin sokkosilla olo Versailles'n hovissa, kun Ludvig sattui
leikkituulelle ja kun piilouduttiin puutarhan pensaikkoihin ja tammien
suojaan. Ero oli vain pantissa. Siellä oli se makeislaatikko tai ehkä
leikkauksilla koristettu viuhka, täällä kuolema.
Kymmenisen minuuttia kului, mutta ei merkkiäkään elävästä olennosta
kuulunut.
"He ovat tuolla viidakossa", kuiskasi du Lhut, osoittaen päällään
tiheään pensastoon parin sadan jalan päässä.
"Oletteko nähnyt heidät?"
"En."
"Miten sen sitte tiedätte?"
"Näin oravan tulevan pesästään tuossa suuressa, valkeassa pyökissä. Se
loikkasi takaisin taas, aivan kuin se olisi pelästynyt jotakin.
Pesästään se voi nähdä tuonne pensaikkoon.
"Luuletteko, että he tietävät meidän läsnäolostamme?"
"He eivät voi nähdä meitä, mutta heillä on epäluulonsa. He pelkäävät
joutuvansa ansaan."
"Hyökkäämmekö pensastoon?"
"He ampuisivat siinä tapauksessa meistä kaksi ja katoaisivat kuin
varjot metsään. Ei, parasta olisi jatkaa matkaamme."
"Mutta he seuraavat jälkiämme."
"Enpä luule heidän sitä tekevän. Meitä on neljä ja heitä vaan kaksi ja
he tietävät nyt, että me pystymme vainuamaan jälkiä yhtä hyvin kuin
hekin. Pysytelkää noiden runkojen suojassa, jotta he eivät näkisi
meitä, kas niin. Nyt kuljemme aivan kumarassa, kunnes olemme päässeet
noitten leppäpensaitten ohi. Nyt meidän täytyy kiirehtiä, sillä missä
kaksi irokeesiä liikkuu, siellä piileksii niitä todennäköisesti
parisataa aivan lähellä.
"Jumalan kiitos, etten ottanut Adelea mukaan", sanoi De Catinat.
"Niin monsieur, hyvä on pitää vaimoaan toverinaan, mutta se ei käy
irokeesien lähettyvillä eikä juuri muittenkaan intiaanien alueilla."
"Te ette siis ota vaimoanne matkaan kulkiessanne?" kysyi sotilas.
"Otan kyllä, mutta en anna hänen kulkea kylästä toiseen. Hän jää aina
majaansa."
"Te jätätte siis hänet jälkeenne?"
"Päinvastoin, hän on aina lausumassa minut tervetulleeksi
kotiutuessani. Pyhän Anna nimessä, kyllä tuntisinkin itseni
raskasmieliseksi, ellei joka kylässä tästä Illinoisin kallioille
saakka, olisi vaimoni minua vastassa."
"Sittehän hänen täytyy matkustaa teidän edellänne."
Du Lhut nauroi sydämensä pohjasta, mutta ääneti. "Missä uusi kylä,
siellä uusi vaimo", sanoi hän. "Mutta minulla ei koskaan ole enempää
kuin yksi kussakin, sillä olisihan ranskalaiselle häpeä näyttää huonoa
esimerkkiä heille, kun meidän hyvät isämme uhraavat elämänsä
saarnatessaan heille hyveitä. Ah tässä on Ajidaumo-puro, johon
intiaanit laskevat sampiverkkonsa. Poitou'hin on vielä seitsemän
virstaa."
"Olemme kait perillä ennen yötä?"
"Luulen, että on viisainta odottaa pimeän tuloa, ennenkuin käymme
perille asti. Koska irokeesien tiedustelijoita liikkuu täällä asti, on
luultavaa, että heitä on runsaasti Poitoun ympärillä ja voi käydä
niinkin, että viimeiset askeleemme ovat vaikeimmat, ellemme ole
varuillamme ja etenkin jos nuo kaksi pääsevät edellemme varoittamaan
heitä." Hän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli pää alhaalla. "Pyhän Annan
nimessä", mutisi hän, "emme ole vieläkään päässeet heistä. He ovat yhä
jäljillämme."
"Kuuletteko heitä?"
"Kuulen, he eivät ole kaukana meistä. Mutta he saavat huomata, että he
ovat seuranneet meitä yhden kerran liikaa. Nyt näytän teille hieman
eränkäynti-taitoa, joka ehkä on uutta teille. Riisukaapa jalkineenne,
monsieur."
De Catinat noudatti neuvoa, Du Lhut'in riisuessa myöskin mokkasiininsa.
"Pankaa ne nyt käteenne, kuten kintaat", sanoi vanha tienuurtaja ja
pian oli Efraimilla ja Amoksella tovereittensa jalkineet kintainaan.
"Heittäkää pyssyt selkäänne. Kas noin! Nyt nelinkontin ja painakaa
kätenne lujasti maahan. Erinomaista! Kaksi miestä tekee neljän miehen
jäljet. Tulkaa nyt kanssani, monsieur."
Hän kulki puulta puulle samassa suunnassa, kuin heidän toverinsakin,
mutta neljä, viisi jalkaa etempänä. Sitten hän äkkiä painautui pensaan
taa ja veti de Catinat'n viereensä.
"Heidän täytyy mennä tästä ohi muutaman minuutin perästä", kuiskasi
hän. "Älkää ampuko, jos vain voitte välttää sitä." Jokin välähti du
Lhut'in kädessä ja hänen toverinsa huomasi kohta, että hän oli
vetäissyt pienen sotakirveensä vyöltään. Taas tunsi de Catinat verensä
vapisevan, kun hän katseli oksarykelmien läpi, odottaen mitä metsän
hämärästä oli tulossa. Ja äkkiä hän näkikin jotakin liikettä. Se
liiteli kuin varjo puunrungolta toiselle, niin nopeasti, että hän
tuskin voi päättää oliko se ihminen, vai eläin. Yhä uudelleen ja
uudelleen näki hän sen, joskus kahtena, sitte taas yhtenä, äänettömänä,
salaperäisenä. Hetken oli kaikki taas hiljaista, mutta sitten hiipi
äkkiä pensaikosta hirvittävin olento, mikä konsanaan lienee maanpäällä
astunut, sotapolulla oleva irokeesipäällikkö.
Hän oli pitkä, voimakas mies ja hänen harjasmainen päänahkatupsunsa
kotkan sulkineen teki hänestä hämärässä jättiläisen, sillä hän oli
ainakin kahdeksan jalan mittainen helmikoristeisista mokkasiineistaan
päähineensä korkeimpaan huippuun. Hänen kasvonsa olivat toiselta
puolelta maalatut koiran näköiseksi noella, keltavärillä ja punasella
ja toinen puoli kuvasi lintua, joten ne edestäpäin näyttivät oudoilta
ja eriskummallisilta. Hänen vyötäröllään oli näkinkuorilla ja
helmillä koristettu vyö ia tusinanverran päänahkoja liehui hänen
housunreunamuksessaan hänen kulkiessaan. Hän astui pää alhaalla, silmät
kiiluivat tuhoa ennustavasti ja sieraimet laajenivat ja sulkeutuivat
vuoroon, aivankuin kiihoittuneella eläimellä. Pyssyään piti hän
edessään valmiina ja hän hiipi eteenpäin polvet koukussa, kurkistellen
ja kuunnellen, pysähtyen ja taas syöksyen eteenpäin, kuin varovaisuus
itse. Pari askelta hänen takanaan astui noin neljäntoistavuotias
nuorukainen, puettuna ja aseistettuna samalla tapaa, mutta kasvot
maalaamattomina ja ilman noita hirvittäviä, kuivattuja voitonmerkkejä
housunneulomuksessa. Hän oli ensimmäisellä sotaretkellään, mutta hänen
silmänsä kiiluivat ja sieraimensa värähtelivät samanlaista murhanhimoa
kuin vanhemmankin toverinsa. He lähenivät, äänettöminä, kauheina,
hiipien metsän pimennoista, samalla tavalla kuin heidän rotunsakin oli
historian hämäristä noussut, rautaisina ruumiiltaan ja tiikereinä
mieleltään.
He olivat jo pensaitten kohdalla, kun nuorempi sotilas äkkiä huomasi
jotakin epäilyttävää, jonkin paikaltaan väistetyn oksan tai
liikahtelevan lehden. Hän pysähtyi ja katseli epäluuloisena
ympärilleen. Hetki vielä, niin olisi hän ehtinyt varoittaa toveriaan,
mutta du Lhut ei antanut tälle silmänräpäyksenkään miettimisaikaa, vaan
hyökkäsi pensaan yli ja upotti samassa sotakirveensä hänen kalloonsa.
De Catinat kuuli kumean jysähdyksen, aivan kuin kirves olisi uponnut
mätään puuhun ja mies kaatui kuin tukki, nauraen kamalasti ja potkien
ja pieksäen voimakkailla jäsenillään. Nuorempi sotilas hyppäsi kuin
kauris kaatuneen toverinsa yli ja katosi metsään, mutta hetkistä
myöhemmin kuului edestäpäin laukaus, jota seurasi heikko, valittava
huudahdus.
"Se oli hänen kuolinhuutonsa", sanoi du Lhut tyynesti. "Sääli oli ampua
hänet, mutta se oli kuitenkin parempi kuin antaa hänen mennä."
Hänen puhuessaan tulivat toiset kaksi paikalle, Efraimin tukkiessa
uutta panosta muskettiinsa. "Kuka nauroi?" kysyi Amos.
"Tuo se nauroi," sanoi du Lhut, nyökäten päällään kuolevaan soturiin
päin, joka makasi suuressa verilätäkössä, hirvittävät kasvot
vääntyneinä jäykkään nauruun.
"Heillä on sellainen tapa, kun he saavat kuoliniskunsa. Tunsin erään
seneka-päällikön, joka nauroi kuusi tuntia yhteen mittaan
kidutuspylväässä. Ah, hän onkin jo kuollut."
Hänen puhuessaan teki intiaani viimeisen nytkähdyksen käsillään ja
jaloillaan ja jäi makaamaan jäykkänä, yhä irvistäen sinistä taivasta
kohti.
"Hän on suuri päällikkö", sanoi du Lhut. "Hän on Ruskea hirvi,
mohawk-heimoa, ja toinen on hänen nuorempi poikansa. Me olemme nyt
ensimmäisinä vuodattaneet verta ja luulen, ettei se jää viimeiseksi,
sillä irokeesit eivät jätä päällikköjensä surmaa kostamatta. Hän oli
uljas taistelija, kuten näette hänen kaulastaan."
Hänellä oli kaulassaan merkillinen koriste, joka de Catinat'sta näytti
kuin pavun palkoja olisi pujotettu nauhaan. Kumartuessaan sitä lähemmin
tarkastamaan, huomasi hän kauhukseen, etteivät ne olleetkaan palkoja,
vaan kuivuneita ihmissormia.
"Ne ovat kaikki oikean käden etusormia", sanoi du Lhut, "joten kukin
niistä edustaa ihmiselämää. Niitä näkyy olevan kaikkiaan neljäkymmentä
kaksi, kahdeksantoista, jotka hän on surmannut taistelussa ja muut
kaksikymmentäneljä ovat vangittujen ja kidutettujen sormia."
"Kuinka sen tiedätte?"
"Koska noilla kahdeksallatoista on kynnet jäljellä. Irokeesit alkavat
aina kidutuksensa puremalla eloonjääneiltä vangeiltaan kynnet. Näette,
että neljältäkolmatta puuttuu kynnet."
De Catinat'ta kauhistutti. Mitä pahoja henkiä ne olivatkaan, joitten
joukkoon kohtalon oikku oli heittänyt hänet! Ja oliko mahdollista, että
hänen Adelensa saattaisi joutua tuollaisten paholaisten käsiin. Ei, ei,
varmaankaan ei hyvä Jumala, jonka vuoksi he niin paljon olivat saaneet
kärsiä, sallisi sellaisen onnettomuuden tapahtua! Vaikka olihan niin
kauhea kohtalo sattunut muillekin naisille, jotka olivat yhtä helliä
kuin Adelekin ja miehille, jotka rakastivat yhtä syvästi kuin hän
itsekin. Eihän Kanadassa ollut ainoatakaan satamaa, jolla ei olisi
ollut kerrottavanaan sellaista tapahtumaa. Epämääräinen kauhu valtasi
hänet siinä seistessään. Mehän aavistamme toisinaan tulevaisuudestamme
enemmän kuin olemme halukkaita myöntämäänkään, tuolla sielumme
salaisissa syvyyksissä, missä ei järkemme varsinaisesti määrää, vaan
jossa vaisto ja epämääräiset mielialat meille puhuvat. Nyt peitti hänen
sielunsa tuollainen uhkaavan vaaran pelko. Hänen ympärillään seisovat
puut, kauas ulottuvine suurine oksineen, olivat ikäänkuin pahoja
henkiä, jotka ojentelivat aavemaisia jäseniään häntä kohti. Hiki nousi
hänen otsalleen ja hän nojasi raskaasti muskettiinsa.
"Pyhän Eulalian nimessä", sanoi du Lhut, "ollaksenne vanha sotilas,
tulette liian kalpeaksi pienestä verenvuodatuksesta."
"En voi hyvin. Ottaisin mielelläni ryypyn konjakkipullostanne."
"Kas tässä, toveri ja onneksi olkoon! Niin, samalla voin ottaa tuon
komean päänahan, jotta meillä olisi jotakin näytettävää matkaltamme."
Hän otti intiaanin pään polviensa väliin ja pyöräyttämällä kerran
terävää veistään, oli hän irroittanut kamalan, vertavuotavan
voitonmerkkinsä.
"Lähtekäämme nyt", sanoi de Catinat, kääntyen inholla poispäin.
"Niin, lähtekäämme. Mutta minun täytyy myös saada tuo karhun merkillä
varustettu helmivyö. Kas niin. Ja pyssy myös. Katsokaapa, missä se on
tehty. _Lontoo_ siinä selvästi seisoo. Ah, monsieur Green,
monsieur Green, ei ole vaikea huomata, mistä Ranskan viholliset saavat
aseensa!"
Vihdoin he taas lähtivät, jättäen irvistävän punanahan hiljaisen puun
alle makaamaan, du Lhut'in kantaessa saalistaan. Sivumennen katsoivat
he kaksinkerroin makaavaa nuorukaista pensaikossa, jonne hän oli
kaatunut. Du Lhut kulki nyt nopeasti, kunnes hän saapui pienelle
purolle, joka ryöppyilevänä juoksi pääjokeen. Täällä hän riisui
jalkineensa ja kahlasi tovereineen vedessä puolisen virstaa.
"He seuraavat jälkiämme heti, kun ovat löytäneet päällikkönsä", sanoi
hän, "mutta tällä tavalla saamme heidät eksytetyiksi, sillä juokseva
vesi on ainoa, jossa irokeesin vainu loppuu. Nyt jäämme tähän
pensaikkoon hämärän tuloon saakka, sillä me olemme aivan lähellä
Poitou'ta ja kun maasto siellä on aukeampaa, on sangen vaarallista
edetä sinne päivän aikaan."
He jäivät siihen, piiloutuneina leppäpensaikkoon, varjojen pidetessä ja
laskevan auringon punatessa taivaalla ajelehtivia pilvenhattaroita. Du
Lhut kiertyi miltei palloksi ja vaipui piippu suussa kevyeen uneen,
josta hän pienimmänkin rasahduksen kuullessaan heräsi. Molemmat
amerikkalaiset kuiskuttelivat kauan keskenään, Efraimin kertoessa
jotakin pitkää juttua risteilyistään priki _Ahkeralla_, joka oli
matkalla Jamestown'iin sokeri- ja siirappilastissa, mutta lopulta
hiljaisen tuulen nukuttava humina vaivutti heidätkin uneen. De Catinat
pysyi yksin valveilla, sillä hänen hermonsa olivat yhä liian
jännitettyinä äskeisestä onnettomuuden aavistuksestaan. Mitä se saattoi
merkitä? Oliko Adele todella vaarassa? Hän oli kuullut puhuttavan
tuollaisista varoituksista ennenkin. Mutta hänhän oli jättänyt Adelen
turvaan tykkien ja paaluvarustusten suojaan. Viimeistään huomen illalla
näkisi hän hänet taas. Maatessaan siinä ja katsellessaan vaeltavia
pilviä puitten lomista, alkoivat hänen ajatuksensa kierrellä kaiken
maailman teitä ja yht'äkkiä oli hän Pyhän Martin kadulla, istuen
leveällä, espanjannahalla päällystetyllä sohvalla akkunanpielessä.
Kullattu verkapaalu narisi kuten ennenkin ja hän piti kättään Adelen
vyötäröillä, tytön verratessa itseään pieneen pelokkaaseen hiireen,
joka asui suuressa autiossa talossa, sama tyttö, jolla kuitenkin oli
rohkeutta pysyä hänen rinnallaan halki vaarallisten erämaiden. Hänen
ajatuksensa siirtyivät Versailles'hin. Hän näki taas kuninkaan ruskeat
silmät, de Montespan'in rohkeat, kauniit kasvot ja de Maintenon'in
kirkkaat piirteet. Uudelleen ratsasti hän yöllisen lähettimatkansa,
uudelleen kyyditsi häntä aavemainen ajomies ja Amos Green'in kanssa oli
hän taas pelastamassa Ranskan kauneinta naista mestauslavalta. Niin
selvää ja elävää oli hänestä kaikki näkemänsä, että hän oikein
säikähti, kun hän taas tuli todellisuuteen ja huomasi yön tekevän
tuloaan amerikkalaisessa metsässä ja näki du Lhut'in nousevan ja
tekevän lähtöä.
"Oletteko ollut valveilla?" kysyi seikkailija.
"Olen."
"Kuulitteko mitään?"
"En muuta kuin huuhkaimen huudon."
"Minusta tuntui, kuin olisin nukkuessani kuullut kaukaisen
pyssynlaukauksen."
"Unissanneko?"
"Niin, kuulen nukkuessani yhtä hyvin kuin valveilla ollessanikin ja
muistan myös kuulemani. Teidän täytyy nyt seurata tarkkaan jälkiäni,
tulemme aivan heti linnakkeelle."
"Teillä on ihmeteltävät korvat", sanoi de Catinat, heidän kulkiessaan
sotkuista viidakkoa. "Kuinka voitte kuulla, että nuo miehet seurasivat
meitä tänään? En erottanut mitään ääntä, vaikka he jo olivat melkein
käden ulottuvilla meistä."
"En kuullutkaan heitä ensin."
"Näittekö sitten heidät?"
"En kumpaakaan."
"Kuinka sitten tiesitte, että he olivat siellä?"
"Kuulin pelästyneen närhen lentelevän puitten lomassa, sen jälkeen, kun
me olimme siitä menneet. Muutama minuutti sen jälkeen kuulin taas
saman. Silloin tiesin, että meidän jälkiämme seurasi jokin ja aloin
kuunnella."
"Peijakas, te olette todellakin eränkävijä!"
"Luulen, että nämä metsät vilisevät irokeesejä, vaikka meillä on ollut
onni välttää heitä. Niin suuri päällikkö, kuin Ruskea hirvi, ei liiku
pienin joukoin eikä vähäpätöisillä asioilla. Heidän täällä olonsa
täytyy merkitä vaaraa Richelieu'n seuduille. Ette liene pahoillanne,
kun jätitte rouvanne Sainte Marie'hin?"
"Kiitän Jumalaa siitä."
"Metsät eivät ole varmoja, ennenkuin valkovuokot taas kukkivat. Teidän
täytyy jäädä Sainte Marie'hin siihen saakka, ellei lääniherra voi
lähettää kanssanne lujaa vartiota.
"Jäisin ennemmin sinne vaikka loppuiäkseni, kuin panisin vaimoni
sellaisille piruille alttiiksi."
"Niin, piruja he ovat, jos piruja koskaan on maan päällä astunut. Te
hätkähditte, monsieur, kun otin Ruskean hirven päänahan, mutta kun
olette nähnyt intiaaneja yhtäpaljon kuin minä, niin on teidän sydämenne
ainakin yhtä kova kuin minun. Ja nyt olemme aivan viljelysten rajoilla
ja paalulinnoitus on tuonnempana, vaahteraryhmän keskellä. Eivät näy
pitävän oikein tarkkaa vahtia, sillä olen jo kymmenisen minuuttia
odottanut kuulevani vartijan kuka siellä-huudon. Te ette päässeet näin
lähelle Sainte Marie'ta, tulematta huomatuiksi ja kuitenkin on de
Lannes yhtä vanha sotilas kuin la Noue'kin. Tuolla rannalla hän
tavallisesti harjoittaa miehiään, mutta emme näe sinne asti nyt.
"Hän on siellä parastaikaa", sanoi Amos, "näen tusinan miehiä ainakin
seisovan suorassa rivissä."
"Ei ainoatakaan vartijaa ja kaikki miehet harjoituksissa!" sanoi du
Lhut halveksuvasti. "Mutta niin näkyy olevan, kuten sanoitte, sillä
näen itsekin heidän seisovan jäykkinä ja suorina kuin hongankannot.
Luulisipa, ettei intiaaneja olisi mailla eikä halmeilla, kun he
seisovat niin tyyninä ja hiljaisina. Mennäänpä suoraan heidän luokseen
ja pyhän Annan nimessä, lupaanpa sanoa heidän komentajalleen ajatukseni
hänen järjestelystään."
Du Lhut lähti seuralaisineen suoraan avonaisen kentän poikki, kohti
sotilasriviä, joka odotti heitä ääneti hämärässä. He olivat jo
viidenkymmenen askeleen päässä heistä eikä yksikään ollut vielä
nostanut kättään tai kysynyt tunnussanaa. Heidän äänettömyydessään oli
jotakin outoa ja kamalaa ja du Lhut'in kasvonilmeet muuttuivat äkkiä,
hänen astuessaan vielä muutaman askeleen eteenpäin. Hän kurotti
kaulaansa ja katsoi taakseen, joen rantaa pitkin.
"Jumala!" huudahti hän. "Katsokaa linnoitusta."
Neljäsneljättä luku.