Jättäen St. Louis'n linnakkeen oikealle, josta kellon kumahdukset
olivat kuuluneet, riensivät matkamiehemme eteenpäin, niin nopeasti kuin
taisivat, sillä illan varjot rupesivat jo kovasti pitenemään. Pian
pilkoittikin puitten lomasta veden sinertävä kalvo ja kohta näkivät he
edessään leveän joen nopeasti virtaavan ohitseen. Ranskassa sellainen
joki olisi näyttänyt mahtavalta virralta, mutta hehän tulivat aavalta
St. Lawrence-joelta, joten heidän silmänsä olivat tottuneet suuriin
vesiin. Amos ja de Catinat olivat ennenkin käyneet Richelieu-joen
rantamilla ja heidän sydämensä sykähtivätkin ilosta, nähdessään sen
edessään, sillä he tiesivät, että heillä siinä oli suora tie, toiselle
kotipoluille ja toiselle vapauteen ja rauhaan. Muutama päivän matka
sitä alas ja vielä joku päivä ihania, saarista rikkaita Champlain- ja
Sacramente-järviä, metsäisten Adirondac-vuorten suojassa niin he
olisivat Hudson-joen lähteillä ja heidän ponnistuksensa ja vaaransa
muodostaisivat pian ainoastaan hupaisen jutteluaiheen pitkinä
talvi-iltoina.
Joen toisella puolella oli peljätty irokeesien maa ja kahdessa kohdassa
saattoivat he sieltä nähdä nuotion savujen nousevan iltataivasta kohti.
Jesuiitan vakuutuksen mukaan ei yksikään irokeesi vielä ollut tullut
joen yli ja he kulkivat senvuoksi rohkeasti itäistä rantaa johtavaa
polkua. Mutta heidän vaeltaessaan eteenpäin sai ankaran sotilaallinen
käsky heidät äkkiä pysähtymään ja he näkivät kaksi kiiltävää heihin
tähdättyä musketin piippua tiheikössä, josta oli hyvä näköala polulle.
"Me olemme ystäviä", huusi de Catinat.
"Mistä tulette sitten", kysyi näkymätön vahti.
"Quebec'istä."
"Ja minne matka?"
"Monsieur Charles de la Noue'n, Sainte Marie'n herran luo."
"Hyvä on. Vaarattomia ihmisiä, du Lhut. Heillä on nainenkin mukanaan.
Tervehdin teitä madame, isäni puolesta."
Molemmat miehet sukelsivat esille tiheiköstä. Toinen heistä olisi
vallan hyvin käynyt täysiverisestä intiaanista, ellei hän niin
kohteliaasti olisi käyttänyt erinomaista ranskankieltä. Hän oli pitkä,
laihahko mies ja hyvin tumma ja hänellä oli läpikuultavat mustat silmät
ja tuima, kulmikas suu, joka on ominaista ainoastaan intiaanille. Hänen
karkea, liehuva tukkansa oli koottu keskelle päätä töyhdöksi ja siihen
pistetty kotkansulka oli hänen ainoana päähineenään. Karvareunainen
nahkapuku, peurannahkamokkasiineineen oli samanlainen kuin mitä Amoskin
käytti erämatkoillaan, mutta hänen vyössään hohtavat kultaketjut ja
sormessa kimalteleva kallis sormus sekä runsaasti kirjaeltu pyssynsä
antoivat eräänlaista hienosto-väritystä hänen varusteilleen.
Keltasavella maalattu otsaviiru ja sotakirves hänen vyöllään lisäsi
taas hänen olemuksensa epäjohdonmukaisuutta.
Toinen oli epäilemättä puhdas ranskalainen, hieman vanhempi, mutta
tumma ja jäntevä hänkin, harmahtava-partainen ja kasvot tuimat ja
terävät. Hän oli metsästäjänpuvussa, ja kantoi vyötäröllään
kirjavanauhaista vyötä, johon oli sovitettu pistoolien kannatin. Hänen
kauriinnahkainen puseronsa oli edestäpäin koristeltu siilin harjaksilla
ja intiaanien helmikudoksilla ja hänen punaiset säärystimensä olivat
reunustetut pesukarhun hännillä. Nojaten pitkään, ruskeaan pyssyynsä
hän jäi seisomaan, toverinsa tullessa seuruetta vastaan.
"Toivottavasti annatte anteeksi varovaisuutemme", sanoi hän. "Mutta
emme koskaan arvaa, minkä tunnussanan nuo roistot keksivät,
saattaakseen meidät satimeen. Pelkään, madame, että teillä on ollut
pitkä ja vaivaloinen matka."
Adele parka, joka oli pyhän Martin kadun emäntien kesken ollut kuuluisa
siisteydestään, uskalsi tuskin katsoa tahraantunutta ja repeytynyttä
pukuaan. Väsymyksen ja vaarat oli hän hymyssäsuin kestänyt, mutta kun
hän ajatteli täytyvänsä esiintyä tällaisena ventovieraitten parissa,
niin oli hän vähällä menettää malttinsa.
"Äitini tulee oikein iloiseksi, saadessaan vastaanottaa teidät ja pitää
huolen kaikista tarpeistanne", sanoi hän nopeasti aivan kuin olisi
arvannut hänen ajatuksensa. "Mutta te, sir, olen varmasti nähnyt teidät
ennenkin."
"Ja minä teidät" vastasi kaartilainen. "Nimeni on Amory de Catinat,
aikoinani Picardy'n rykmentissä. Te varmastikin olette Achille de la
Noue de Sainte Marie, jonka muistan tavanneeni isänne kanssa
kuvernöörin vastaanotossa Quebecissä."
"Olen sama mies", vastasi toinen ojentaen kätensä ja hymyillen hieman
kankeasti. "En ihmettelisi, vaikka ette tuntisikaan minua, sillä
olinhan viimeksi tavatessamme hieman toisenlaisissa pukineissa."
De Catinat oli todella muistavinaan hänet yhtenä niistä nuorista
aatelisvesoista, joitten oli tapana kerran vuodessa tulla
pääkaupunkiin, tiedustellakseen viimeisiä muotiuutuuksia ja kuullakseen
yli vuoden vanhoja Versailles-juoruja sekä elääkseen edes parin viikon
ajan ilossa ja humussa yhteiskunnallisen asemansa mukaan. Peräti
toisenlaisena esiintyi hän nyt hiustöyhtöineen ja sotamaalauksineen,
seistessään siinä suuren tammen varjossa, kivääri kädessä ja sotakirves
vyöllä.
"Meillä on täällä yksi elämäntapa metsiä varten ja toinen kaupunkia
varten", sanoi hän, "vaikka rakas isäni ei tahdo siihen taipua, vaan
kantaa aina Versailles'in mukanaan, liikkuipa hän sitte missä hyvänsä.
Te tunnette hänet vanhastaan, joten minun ei tarvitse sanojani
tarkemmin selittää. Mutta me pääsemmekin nyt vapaaksi vahtivuorostamme
ja voimme siis opastaa teidät perille."
Kaksi kanadalaista vuokraajaa eli farmaria karkeissa puvuissaan,
kantaen kumpikin ampuma-asettaan niin tottuneella tavalla, että de
Catinat heti huomasi heidän olevan harjaantuneita sotilaita, oli äkkiä
ilmestynyt näyttämölle. Nuori de la Noue antoi heille muutamia ohjeita
ja seurasi sitte pakolaisia polkua pitkin.
"Ette ehkä tunne ystävääni", sanoi hän, viitaten vartiotoveriinsa,
"mutta olen varma, ettei hänen nimensä ole teille outo. Hän on
Greysolon du Lhut."
Sekä Amos että de Catinat katsoivat mitä suurimmalla mielenkiinnolla
erämiesten kuuluisaa johtajaa, miestä, jonka elämä oli kulunut
pyrkimyksessä länteen, yhä vaan länteen, ja joka puhui hyvin vähän,
eikä kirjoittanut mitään, mutta joka aina oli ensimmäisenä kun oli
kysymyksessä vaarat tai vaikeuksien voittaminen. Ei uskonto eikä
minkäänlainen hyödyn tavoittelu vetänyt häntä noihin läntisiin
aarniometsiin, vaan yksinomaan rakkaus luontoon ja seikkailuihin. Ja
hän oli siinä määrin vaatimaton, ettei hän koskaan edes kertonut
matkoistaan, joten ei kukaan tarkoin tiennyt missä hän oli ollut ja
minne saakka päässyt. Vuosikausiksi saattoi hän poistua siirtokunnasta
Dacotan suurille tasangoille tai luoteisiin valtaviin erämaihin
ilmestyäkseen taas jonakin päivänä Sault La Marie'hen tai johonkin
muuhun sivistyksen etuvartiopaikkaan, hieman laihempana, ehkä hieman
ruskeampana, mutta aina yhtä vaiteliaana. Kauimpanakin asuvat intiaanit
tunsivat hänet yhtä hyvin kuin omat päällikkönsäkin. Hän saattoi
nostattaa intiaaniheimoja sotapolulle ja tuoda ranskalaisten avuksi
tuhatkin maalattua villiä, joitten kieltä ei kenkään tuntenut ja
joitten asumapaikoilla ei kukaan ollut käynyt. Useimmat uskalikot
ranskalaiset matkailijat, jotka tuhansia vaaroja koettuaan luulivat
tulleensa uuteen, ennen käymättömään maahan, saattoivatkin siellä
tavata du Lhut'in istumassa leirivalkeansa ääressä, piippu hampaissa ja
aina uusi intiaani-morsian vierellään. Tai voi matkamies kohdata tuon
vaiteliaan miehen ollessaan tuhansien virstojen päässä ystävistään,
pahimman vaaran hetkellä ja saatuaan tarvitsemansa avun, nähdä hänen
katoavan yhtä äkkiä kuin hän oli ilmestynytkin. Sellainen oli se mies,
joka nyt astui heidän kanssaan Richelieu-joen rantaa ja sekä Amos että
de Catinat tiesivät, että hänen läsnäolollaan noilla seuduilla oli oma
merkityksensä ja että paikka, jonka du Lhut oli valinnut itselleen, oli
vaaranalainen.
"Mitä ajattelet noista tulista tuolla puolen joen, du Lhut?" kysyi
nuori de la Noue.
Seikkailija oli juuri täyttämässä piippuaan eltaantuneella
intiaanitupakalla, jota hän leikkasi irti kääröstä päänahkaveitsellä.
Hän vilkasi kahteen savupatsaaseen, jotka nousivat suoraan punaista
iltataivasta kohti.
"En pidä niistä?"
"Ne ovat siis irokeesien tulia?"
"Niin ovat."
"No, se osoittaa ainakin, että he vielä ovat tuolla puolen joen."
"Se osoittaa, että he ovat tällä puolen."
"Mitä?"
Du Lhut sytytti piippunsa tuluksillaan, "lrokeesit ovat tällä puolen
joen", sanoi hän. "He ovat tulleet sen yli eteläpuolella meitä."
"Ja ette sanoneet siitä meille mitään. Mistä tiedätte että he ovat
tulleet joen yli ja miksi ette puhunut meille mitään siitä?"
"En tiennyt sitä, ennenkuin näin nuo tulet tuolla."
"Miten ne sen saattavat kertoa teille?"
"Hyväinen aika, senhän voisi intiaanilapsikin sanoa teille", sanoi du
Lhut kärsimättömästi. "Kun irokeesit ovat sotapolulla, eivät he tee
mitään ilman tarkoitusta. Heillä on siis joku tarkoitus näyttäessään
tuliaan. Jos heidän sotaväkensä olisi tuolla puolen, ei sillä voisi
olla mitään tarkoitusta. Sentähden ovat heidän miehensä tällä puolen
joen. Ja he eivät olisi voineet mennä joen yli pohjoispuolella meitä,
tulematta huomatuiksi linnoituksesta. He ovat siis menneet yli meidän
eteläpuolellamme. Amos nyökkäsi päätään, täydelleen hyväksyen
päätelmän.
"Niin on asianlaita", sanoi hän. "Se on irokeesien tapa. Lyön vetoa,
että hän on oikeassa."
"Sitten niitä voi olla ympärillämme tässä metsässä", sanoi de la Noue.
Du Lhut nyökkäsi päätään ja imasi piippuaan. De Catinat silmäsi
ympärillään olevia komeita puita, niitten kuihtuvaa lehtiasua, ja
pehmeätä nurmea, jolla illan pitkät varjot viipyivät. Kuinka vaikeata
olikaan uskoa, että kaiken tuon kauneuden alla saattoi piillä vaara,
niin kuolettava ja hirvittävä, että se miehistäkin miestäkin saattoi
kauhistuttaa, saatikka sitten, kun hänellä oli mukanaan nainen, jota
hän sydämestään rakasti. Häneltä pääsikin syvä helpotuksen huokaus kun
hän huomasi laajan viljelmän keskellä paaluvarustuksen muurin ja sen
takana kohoovan herraskartanon. Suorassa linjassa paaluvarustuksesta
käsin oli tusinan verran pikkutaloja, joitten seetripuupäreiset katot
kääntyivät räystäältään ylöspäin vanhaan normandilaiseen tapaan ja
joitten asukkaat elivät niissä lääniherran suojeluksen alla —
omituinen pieni vesa läänitysjärjestelmää keskellä amerikkalaista
aarniometsää.
Pääportin yllä näkyi heidän lähestyessään valtava kilpi, johon oli
maalattu vaakuna, kärpän kuvineen hopeapohjalla. Molemmin puolin
porttia pilkisti messinkikanuuna ampuma-aukosta. Kun he olivat
saapuneet portin sisäpuolelle, sulkivat vartijat sen raskailla
puupuomeilla. Pieni ryhmä miehiä, naisia ja lapsia seisoi linnan oven
edessä ja kynnyksellä olevalla korkeaselkäisellä nojatuolilla istui
eräs mies.
"Te tunnette isäni", sanoi nuori de la Noue kohautellen hartioitaan.
"Hän kuvittelee, ettei hän koskaan ole lähtenytkään normandilaisesta
linnastaan ja että hän yhä on de la Noue'n linnaherra, mahtavin mies
päivämatkan ulottuvilla Rouen'ista ja Normandien rikkainta sukua. Hän
on nyt ottamassa vastaan verojaan ja vuotuisia kymmenyksiään
alustalaisiltaan, ja hän ei pitäisi sopivana keskeyttää niin
juhlallista toimitusta, vaikka itse kuvernööri saapuisi hänen
vieraakseen. Jos se herättää mielenkiintoanne, niin voitte tulla tätä
tietä ja odottaa kunnes hän on lopettanut. Teidät madame, vien heti
äitini luo, jos suvaitsette seurata minua."
Näky oli ainakin amerikkalaisille kerrassaan uutta. Kolminkertainen
rivi miehiä, naisia ja lapsia seisoi puoliympyrässä isäntänsä edessä,
miehet karkeina ja ahavoittuneina, naiset sievinä ja siisteinä ja
lapset suut auki ja silmät pyöreinä ja pelosta tavallista hiljaisempina
nähdessään vanhempiensa syvästi kunnioittavan käytöksen. Lääniherra, jo
ikämies istui kauniisti leikellyllä tuolillaan, jäykkänä ja
suoraryhtisenä ja tavattoman juhlallinen ilme kasvoillaan.
Hän oli kaunisvartaloinen mies, pitkä ja harteva. Hänen kasvonsa olivat
voimakkaat ja selväpiirteiset. Hän oli sileäksi ajeltu ja hänen suuri
kotkannenänsä ja tuuheat kulmakarvansa kaartuivat korkealle, kohti
suurta tekotukkaa, jota hän yhä käytti samanlaisena, kuin oli ollut
käytännössä hänen nuoruutensa Ranskassa. Päässään oli hänellä
valkoinen, punaisilla sulilla reunustettu lakki, keikarimaisesti
kallellaan. Hänen takkinsa, joka oli kanelinruskeaa verkaa ja jonka
kaulus ja taskujen suut olivat koristetut hopeanauhoilla, oli vielä
sangen sievä, vaikka selvästi näki, että sitä oli useammankin kerran
uudestaan reunustettu ja korjattu. Kaikki tämä sekä mustat samettiset
polvihousut ja korkeat, huolellisesti kiilloitetut kengät tekivät
yhdessä asun, jollaista de Catinat ei koskaan ollut nähnyt Kanadan
aarniometsissä.
Heidän siinä katsellessaan toimituksen menoa, astui joukosta
karkeatekoinen maamies, polvistui nelikulmaiselle matolle ja pani
kätensä lääniherransa käsien väliin. "Monsieur de la Sainte Marie,
Monsieur de la Sainte Marie, Monsieur de la Sainte Marie", sanoi hän
kolmasti. "Tarjoon sinulle täten uskollisuuteni ja palvelukseni, joka
sinulle on tuleva läänitykseni vuoksi ja jota lääniherruutesi alla
viljelen,"
"Ole uskollinen, poikani, pysy rohkeana ja uskollisena!" sanoi vanha
aatelismies juhlallisesti ja jatkoi sitten aivan muuttuneella äänellä:
"mitä hittoa sinun tyttärelläsi tuolla on?"
Nuori tyttö oli astunut joukosta esiin ja toi suurella puunkuorella,
kuten tarjottimella, korkean rovion kaloja.
"Se on kymmenyksesi kaloja, jonka olen valani perusteella velvollinen
antamaan sinulle, sanoi _vasalli_. Siinä on kahdeksankymmentä
kappaletta, sillä olen saanut kahdeksansataa tässä kuussa."
"Perhana", laukasi aatelismies. "Luuletko sinä André Dubois, että aion
pilata terveyteni syömällä kahdeksankymmentä kalaa noin vain? Luuletko
sinä, että minulla ja henkipalvelijoillani ja palveluskunnallani sekä
muilla talouteni jäsenillä ei ole muuta tekemistä kuin syödä kalaa?
Vastaisuudessa, tuodessasi kymmenyksiäsi kaloissa, et saa tuoda viittä
enempää kerrallaan. Missä on taloudenhoitaja? Theuriet, vie kalat
keskimmäiseen varastohuoneeseen ja pidä huolta, ettei kalanhaju
tunkeudu siniseen huoneeseen eikä vaimoni huoneustoon."
Vanhaan, nukkavieruun hännystakkiin puettu mies tuli kantaen suurta
tinalautasta ja vei pois koko kasan valkoista kalaa. Sitten astui kukin
vuokralainen vuoroonsa esille suorittamaan vanhan-aikaisen
kunnianosoituksensa ja jätti aina ammattinsa mukaan jotakin herransa
ylläpidoksi. Yksi toi pussin vehnää, toinen tynnörin perunoita, toiset
taas mikä hirven mikä majavan nahan. Kaikki vei taloudenhoitaja talteen
ja kun jokainen oli tuonut osuutensa, päättyi juhlallinen toimitus. Kun
lääniherra nousi, nykäsi hänen poikansa, joka oli palannut takaisin, de
Catinat'ta hihasta ja vei hänet isänsä luo.
"Isä", sanoi hän, "tämä on monsieur de Catinat, jonka muistanette
muutama vuosi sitten Quebecissä."
Lääniherra kumarsi hyvin armollisesti ja pudisti kaartilaista
kädestä. "Olette erittäin tervetullut kartanooni, sekä te, että
henkipalvelijanne."
"He ovat ystäviäni, monsieur. Tämä on monsieur Amos Green ja tämä on
kapteeni Efraim Savage. Vaimoni on matkassani myös, mutta teidän
huomaavainen poikanne vei hänet vaimonne luo."
"Minulle on tapahtunut suuri kunnia, todella suuri kunnia", sanoi vanha
mies, kumartaen ja heilauttaen kättään leveästi. "Muistan teidät vallan
hyvin, sir, sillä näillä seuduin tapaa sangen harvoin säätyhenkilöitä.
Muistan myös isänne, sillä me palvelimme yhdessä Rocroi'ssa, vaikka hän
olikin jalkaväessä ja minä kuuluin Grissot'n punaisiin rakuunoihin.
Teidän vaakunassannehan on pääskynen sinisellä pohjalla ja kun nyt
lähemmin ajattelen, niin oli teidän isoisänne isän nuorempi tytär
naimisissa erään la Noue de Andely'n kanssa, joka oli sukumme nuorempaa
haaraa. Sukulaismies, te olette tervetullut." Hän kietoi äkkiä kätensä
de Catinat'n kaulaan ja löi häntä kolmasti kämmenellään selkään.
Nuori kaartilainen oli liiankin hyvillään sellaisesta
tuttavallisuudesta.
"En aijo pitkäksi aikaa jäädä rasittamaan kestiystävyyttänne", vastasi
hän, "sillä olemme matkalla Champlain-järvelle ja toivomme päivän tai
parin päästä olevamme valmiit lähtemään."
"Teidän käytettävänänne on meillä huoneusto niin pitkäksi aikaa, kuin
vain suvaitsette kunnioittaa meitä täälläolollanne. Hitto vieköön! Enpä
ole joka päivä tilaisuudessa avaamaan porttejani miehelle, jonka
suonissa virtaa niin jaloa verta! Ah, sir, sen tunnen niin usein täällä
maanpakolaisuudessani, sillä ketäpä täällä olisi, jonka kanssa voisi
keskustella kuin vertaisensa kanssa. Onhan täällä kuvernööri, on
tarkastaja, pari, kolme pappia ja neljä viisi upseeria, mutta kuinka
moni heistä on jalosukuinen. Tuskin yksikään. He ostavat täällä
arvonimiä aivan kuin turkkeja ja heidän mielestään on komeampaa omistaa
kanootillisen majavannahkoja kuin sukutaulun aina Rolandista saakka.
Mutta olin unhoittaa velvollisuuteni. Te olette varmaan väsyneitä
ja nälkäisiä, te ja ystävänne. Tulkaa kanssani paperoituun
_salonkiin_; niin saamme nähdä, voiko hovimestarini toimittaa
teille jotakin virkistävää. Tehän pelaatte korttia, ellen väärin
muista? Ah, taitoni rupee jo unhoittumaan ja olisin oikein iloinen, jos
saisin koettaa pari peliä kanssanne."
Kartano oli korkea ja luja, Se oli rakennettu harmaasta kivestä,
puukehykselle. Suuri, raudoilla pienattu ovi, jonka kautta he menivät
taloon, oli täynnä pieniä ampuma-aukkoja ja johti sarjaan kellareita ja
varastohuoneita, joihin koottiin perunat, kaalit, punajuuret,
savustetut lihat, kuivatut ankeriaat ja muut talvitarvikkeet. Kiviset
kiertoportaat veivät heidät sitten laajaan, korkeaan keittiöön, jonka
lattia oli laakakivistä ja josta eri suunnille johti käytävät
palvelijain, tai kuten vanha aatelisherra mieluimmin sanoi, alamaisten
huoneisiin. Tämän yläpuolella oli varsinainen asuinhuoneusto, jonka
keskeisin huone oli suuri ruokasali valtavine takkoineen ja karkeine
kotitekoisine huonekaluineen. Uhkeat karhun- ja hirventaljat peittivät
suurimman osan ruskeapintaista lattiaa ja sarviniekat peuranpäät
vuorottelivat muskettirivien kanssa seinillä. Leveä, karkeatekoinen
vaahterapuinen pöytä täytti koko keskiosan huonetta ja pian siihen oli
katettu komea kaurispiirakka, tuore lohenpuolikas ja valtava
karpaloleivos, joihin nälkäiset matkamiehet innolla kävivät kiinni.
Lääniherra sanoi jo syöneensä, mutta kun hän monista kehoituksista
vihdoin yhtyi heidän kanssaan pöytään, päätyi hän syömään enemmän kuin
Efraim Savage ja juomaan enemmän kuin Du Lhut ja lauloi loppujen
lopuksi pienen rakastettavan ranskalaisen laulun, tra-la-ra-kuoroineen,
jonka sanoja bostonilaiset eivät toki tajunneet, onneksi koko seuralle.
"Madame ruokailee vaimoni huoneessa", huomautti hän, kun astiat oli
korjattu pöydästä. "Voit tuoda pullon Frontigniac'ia, vuodelta
kolmekymmentä, Theuriet. Oh, saattepa nähdä, herrat, että meillä täällä
erämaassakin on vähän, aivan vähäsen sellaista, joka ei ole niinkään
hullua. Ja tehän tulette Versailles'sta, de Catinat! Se rakennettiin
vasta sen jälkeen, kun jo olin poistunut Ranskasta, mutta kyllä muistan
vanhan Ranskan elämän St. Germainin hovissa, ennenkuin Ludvig tuli
vakavaksi. Ah kuinka viattoman onnellisia aikoja ne olivatkaan, kun
madame de Nevailles'n täytyi sulkea kunnianeitojen akkunaluukut,
estääkseen kuningasta pääsemästä heidän luokseen ja kun hän ajoi meidät
kaikki kahdeksan ulos aamutuimaan, sopimaan pienet kiistamme
kaksintaistelulla! Pyhän Dionysiuksen kautta, enpä ole vielä kokonaan
unhoittanut tuota somaa ranneliikettä ja vaikka olenkin jo vanha, niin
luulen, etten olisi niinkään kehno vastustaja pienessä ottelussa." Hän
tepasteli arvokkaaseen tapaansa salin poikki sapeliensa ja
pistinmiekkojen luo ja alkoi oven luona ottaa miekkailuaskeleita,
hyökäten sinne ja tänne, väistäen oletetun vihollisen hyökkäyksiä ja
polkien jalallaan, huudahdellen "Punto! reverso! stoccata! dritta! man
dritta" sekä muuta miekkailukoulujen siansaksaa. Vihdoin hän palasi
heidän seuraansa, väsymyksestä huohottaen ja tekotukka nurinpäin.
"Sellaista se meidän vanha koulumme oli", sanoi hän. "Epäilemättä te
nuoret olette sitä paljonkin parantaneet, mutta se oli tarpeeksi hyvä
espanjalaisille Rocroy'ssä ja parissa muussakin paikassa, jonka voisin
mainita. Mutta kait hovissa vieläkin näkee elämää. Kait siellä vielä
rakastellaan ja verta vuodatetaan. Kuinka Lauzun on edistynyt
mademoiselle de Montpensier'n kosinnassa? Tuliko sitten todistetuksi,
että madame de Clermant oli ostanut pienen pullon Le Vic'iltä, tuolta
myrkynsekoittaja-naiselta, kahta päivää aikaisemmin, kuin lihaliemi
vaikutti niin epäedullisesti hänen miehensä vatsaan? Mitä teki Biron'in
herttua kun hänen veljenpoikansa karkasi herttuattaren kanssa? Onko se
totta, että hän korotti hänen avustustaan viidelläkymmenellä tuhannella
siitä hyvästä?" Sellaisia olivat ne kahden vuoden ikäiset kysymykset,
jotka eivät tähän saakka olleet saaneet vastausta Richelieu-joen
rantamilla. Myöhään yöhön, kun hänen toverinsa jo aikoja kuorsasivat
peittojensa alla, istui de Catinat haukotellen ja silmiään räpytellen
ja koetti parhaansa mukaan tyydyttää vanhan hovimiehen uteliaisuutta ja
saattaa hänet aikansa tasolle pienimpiinkin Versailles'in juoruihin
nähden.
Kolmasneljättä luku.