Koko päivän kävelivät he eteenpäin kulkien perättäin siten, että Amos
astui edellä, sitten seurasi merikapteeni ja hänen jälessään nuori
rouva ja viimeisenä jonossa de Catinat.
Nuori eränkävijä eteni varovaisesti nähden ja kuullen paljon sellaista,
joka jäi kokonaan toisten huomiokyvyn ulkopuolelle. Vähäväliä hän
seisahtui ja tutki tarkoin lehtiä ja oksia, sammalia ja maata. Heidän
matkansa kulki enimmäkseen korkean havumetsän keskellä olevia
metsänaukioita, joilla kasvoi rehevä nurmi ja joille syksyiset asterit
ja euforbiat antoivat monivärisen loisteen. Välistä sulkivat kuitenkin
mahtavat puunrungot heiltä miltei kokonaan tien ja heidän täytyi
hapuilla puolihämärässä ja raivata tiensä tiheitten ja sotkuisten
viidakkojen läpi. Äkkiä saattoivat puut kadota heidän edestään ja
heidän täytyi kiertää laajoja rämeitä, joilla kasvoi villiriisi ja
siellä täällä ryhmä pensasmaisia leppiä tai oli heidän kaarrettava
hiljainen salojärvi, jonka tummansinisellä pinnalla kareili ympärillä
kasvavien puitten komeat varjot, kuvastuen punaisessa ja keltaisessa
loistossaan kuten peilissä.
Usein joutuivat he puroillekin, joista toiset, joissa taimen hyppeli ja
kalasääski kalasteli, olivat kirkasvetisiä ja ryöppyileviä, kun taas
toiset juoksivat myrkyllisistä soista ja olivat tummavetisiä ja joiden
poikki heidän oli polviaan myöten kahlattava ja kannettava Adelea
käsivarsillaan. Koko päivän he siten kulkivat, näkemättä ainoatakaan
ihmistä.
Mutta vaikka siellä ei ihmisiä ollutkaan, ei siellä silti elämää
puuttunut. Heidän ympärillään kuului surinaa ja liverrystä ja
kaakatusta, soilta ja puroilta, pensaikoista ja puunlatvoista. Milloin
näkivät he hirven ruskean kyljen puitten lomista, milloin taas mäyrän,
joka puikahti koloonsa heidän lähestyessään. Kerran he tapasivat karhun
jäljet pehmeässä maassa ja kerran löysi Amos pensaikosta hirven sarven,
jonka sen omistaja kuukausi sitten oli siihen pudottanut. Somat
punaruskeat oravat hyppelivät heidän päittensä yläpuolella ja joka
tammesta kuului monikymmeninen kuoro, joka viserteli sen lehvistön
suojassa. Järvien rantamia kiertäessään näkivät he kurkien levittelevän
siipiään ja villihanhien lumiaurana lähtevän muuttoretkelleen, tai
kuulivat he koskelon väräjävällä äänellään valittavan.
Sinä iltana yöpyivät he metsässä ja Amos viritti nuotion tiheään
viidakkoon, josta valkeaa ei voinut erottaa kuin muutaman askeleen
päähän. Päivällä oli hieman satanut, mutta erämiehen koetulla taidolla
teki hän kaksi pientä majaa jalavista ja lehmuksen kuoresta, toisen
ranskalaisille pakolaisille ja toisen Efraimia ja itseään varten. Hän
oli ampunut villihanhen ja siitä ja jäljelläolevista korpuista valmisti
hän sekä illallisen että aamiaisen. Seuraavana päivänä puolenpäivän
aikaan saapuivat he pienelle metsäaukiolle, jonka keskellä oli
hiiltyneitä puita nuotion jäleltä. Amos kulutti sen ääressä puoli
tuntia, lukiessaan mitä sen ympärillä olevat tikut, jätteet ja maaperä
taisivat kertoa. Jatkaessaan matkaansa, selitti hän seuralaisilleen,
että siinä oli ollut nuotio kolme viikkoa sitten, että yksi
valkoihoinen ja kaksi intiaania, matkalla lännestä itään, olivat siinä
majailleet ja että toinen intiaaneista oli nainen. Jälkiäkään muista
kanssakuolevaisista eivät he matkallaan nähneet, ennenkin Amos myöhään
iltapäivällä äkkiä pysähtyi keskellä tiheää lehtoa ja nosti kätensä
korvalleen.
"Kuulkaa!" sanoi hän.
"En kuule mitään", sanoi Efraim.
"En minäkään", lisäsi de Catinat.
"Ah, mutta minä kuulen", huudahti Adele ihastuneena. "Se on kello ja se
soi samaan aikaan kuin kaikki kellot Pariisissakin soivat!"
"Te olette oikeassa, rouva, he kutsuvat sitä iltasoitoksi."
"Ah, niin, nyt kuulen minäkin sen", huudahti de Catinat. "Lintujen
liverrykseltä en äsken kuullut sitä. Mutta mistä saattaa kello kuulua
keskellä kanadalaista aarniometsää?"
"Me olemme lähellä Richelieu'n siirtolaa. Sen täytyy olla linnoituksen
kappelin kello."
"St. Louis'in linnoitus! Sitten emme ole kaukana ystäväni kartanosta."
"Siinä tapauksessa ehkä nukumme siellä ensi yön, jos luulet että hän
todella on luotettava."
"Varmasti. Hän on omituinen mies, jolla on omat tapansa mutta uskoisin
hänen haltuunsa vaikka elämäni."
"Hyvä. Suuntaamme kulkumme etelään linnoituksesta, niin tulemme suoraan
hänen maatilalleen. Mutta jokin säikyttelee tuolla lintuja yöpuultaan.
Ah, kuulen ihmisaskeleita! Painautukaa tuonne pensaikon suojaan, kunnes
näemme kuka niin rohkeasti astuu metsissä."
He piiloutuivat kaikki neljä tiheikköön ja tähystelivät runkojen
lomitse sinnepäin, minne Amoksen katse suuntautui.
Pitkän aikaa oli erämiehen herkän korvan kuulema ääni heille
arvoituksena, mutta vihdoin kuulivat hekin kuivien oksien risahduksia
metsästä. Hetkistä myöhemmin astui näkyviin mies, jonka ulkonäkö oli
niin outo ja ympäristöön sopimaton, että yksin Amoskin katseli häntä
ihmetyksellä.
Hän oli hyvin pieni ja niin tumma ja ahavoittunut, että häntä hyvinkin
olisi voinut pitää intiaanina, ellei hänen käyntitapansa ja
vaatetuksensa olisi puhunut aivan toista. Hänellä oli päässään
reunoistaan kulunut leveälierinen lakki, joka oli siinä määrin
kauhtunut, että oli mahdotonta saada selvää sen alkuperäisestä väristä.
Hänen vaatteensa olivat nahasta ja niin väljät ja huonosti tehdyt, että
ne vallan riippuivat hänen laihoilla jäsenillään. Jaloissaan oli
hänellä ratsumiehen saappaat, jotka olivat yhtä kuluneet ja tahraiset
kuin hänen muukin ruumiinverhonsa. Selässään kantoi hän suurta
kangasmyttyä, josta pisti esiin kaksi pitkää keppiä ja kummassakin
kainalossaan kantoi hän suurta nelikulmaista esinettä, jotka näyttivät
jonkinlaisilta maalauksilta.
"Hän ei ole intiaani", kuiskasi Amos, "eikä erämieskään. Ikänäni en ole
moista kuvatusta nähnyt."
"Hän ei ole matkustaja, ei sotilas eikä metsämieskään", sanoi de
Catinat.
"Minusta näyttää, kuin hän olisi sitonut suurmaston selkäänsä ja
kantaisi etu- ja suurpurjetta kainalossaan", irvisteli kapteeni Efraim.
"Hänellä ei näy olevan tovereita, joten voimme huoletta ilmaista
itsemme."
Heidän kohoutuessaan piilostaan huomasikin vieras heidät. Mutta,
sensijaan, että hän olisi näyttänyt levottomalta, joutuessaan äkkiä
ventovieraitten keskelle synkässä metsässä ja tällaiseen aikaan, muutti
hän heti suuntaansa ja tuli heitä kohti. Juuri kun hän astui metsän
aukiolle, kumahti taas äskeinen kello ja heti otti hän lakkinsa
päästään ja taivutti päänsä rukoukseen.
Näky, joka silloin tarjoutui heille, sai heidät kaikki huudahtamaan
kauhusta.
Mieheltä näytti puuttuvan kokonaan pään yläosa. Ei jälkeäkään tukasta,
eikä edes valkeasta päännahastakaan, vaan sen sijaan hirvittävästi
käpristynyt pinta, jota ympäröi otsan yläosassa ja korvien yläpuolella
selvä punainen viiva.
"Herran nimessä!" huudahti Amos. "Häneltähän on otettu päänahka!"
"Hyvä Jumala!" sanoi de Catinat, "katsokaa hänen käsiään."
Hän oli kohottanut kätensä rukoillessaan ja pari kolme tynkää näkyi
entisillä sormien sijoilla.
"Olen kyllä nähnyt monenlaisia ja merkillisiäkin kokkakoristeita, mutta
tuollaista ei vielä ole tullut vastaani", sanoi Efraim.
Hänen kasvonsa olivatkin aivan erikoiset. Hän olisi voinut olla minkä
ikäinen hyvänsä ja kuulua mihinkä kansakuntaan tahansa, sillä hänen
kasvonpiirteensä olivat siinä määrin runnellut, etteivät ne voineet
ilmaista kerrassaan mitään. Toinen silmäluomi oli aivan kurttuinen ja
sisäänpainunut, joten helposti arvasi, että itse silmä oli poissa.
Toinen silmä loisti siitä huolimatta ihmeen iloisena ja ystävällisenä,
kuin konsanaan erikoisella onnen suosikilla. Hänen kasvonsa olivat
täynnä omituisia ruskahtavia läikkiä, jotka olivat inhoittavan näköisiä
ja hänen nenänsä oli katkaistu ja muutenkin arpia täynnä. Mutta
huolimatta kauhistuttavasta ulkomuodostaan, oli hänen olennossaan
jotakin niin jaloa, hänen päänsä asennossa ja hänen ilmeissään niin
hienoa, että yksin tympeä puritaanikin sitä hätkähti. Outo kulkija oli
kuin ihana kukkanen, joka vielä särjettynäkin tuoksuu hyvälle.
"Hyvää iltaa, lapseni", sanoi muukalainen, ottaen maalaukset
kainaloonsa ja lähestyen heitä. "Otaksun että olette linnoituksesta,
vaikka saanen ehkä huomauttaa, että metsät eivät ole luotettavia
kävelypaikkoja naisille tähän aikaan."
"Olemme matkalla Charles de la Noue'n maakartanoon", sanoi de Catinat,
"ja toivomme pian pääsevämme turvaan. Mutta minua surettaa, nähdessäni,
kuinka hirvittävästi teitä on pahoinpidetty."
"Ah, olette siis huomanneet pikku vahinkoni! He eivät parempaa tiedä,
ihmisparat. He ovat vain pahankurisia lapsia — ilomielisiä, mutta
pahankurisia. Mutta on aivan naurettavaa, että syntisen ihmisruumiin
aina pitää olla taakkana vapaalle hengelle. Tässä olisin nyt minäkin
täynnä intoa jatkamaan matkaa, mutta täytyy vaan istuutua tuohon
tukille lepäämään, sillä nuo veitikat räjähdyttivät hieman
pohjelihaksiani pienemmiksi."
"Hyvä Jumala, räjähdyttivät pohkeenne! Senkin pirut!"
"Niin, niin, mutta ei niitä käy moittiminen. Eihän toki, se olisi
sydämetöntä. He ovat tietämättömiä raukkoja ja pimeyden ruhtinas heitä
johtaa. He upottivat vain pieniä panoksia ruutia pohjelihaksiini ja
räjähdyttivät ne sitten ja se teki minut hieman huonommaksi kulkijaksi,
vaikka en ennenkään ollut erittäin joutuisa. Tours'issa koulua
käydessäni kutsuivat toverini minua aina madoksi, niin, ja sittemmin
seminaarissa sain yhä pitää saman nimen."
"Kuka olette sitte, sir ja kuka teitä on noin pahoinpidellyt?"
"Oh, olen kovin vähäpätöinen henkilö. Nimeni on Ignatius Morat ja
kuulun jesuiittojen seuraan ja mitä minun pahoinpitelijöihini tulee,
niin, jos olette lähetetyt lähetystyöhön irokeesien joukkoon, niin
tässä näette, mikä teitä siellä odottaa, mutta minulla ei ole
valittamisen syytä. Hyväinen aika, hehän ovat kohdelleet minua paljon
paremmin kuin isä Jogues'ta tai isä Brebceut'ia ja monia muita, joita
voisin mainita. Niin, niin, minulla oli niin varma toivo saada kuolla
marttyyrinä, varsinkin kun he keksivät, että tukkalaitteeni oli liian
iso, kuten he leikillisesti sanoivat. Mutta, otaksun, etten ollut
kyllin ansiokas sitä saamaan, niin, tiedänhän, etten todella olekaan
sitä, joten kaikki päättyi vain pieneen kovakätisyyteen."
"Minne olette menossa sitten?" kysyi Amos, joka ihmetyksellä oli
kuunnellut miehen puhetta.
"Aijon Quebeciin. Te näette kuinka hyödytön olento olen, jotenka minun
täytyy ensin käydä piispan puheilla, ennenkuin pystyn mitään hyvää
aikaansaamaan."
"Tarkoitatte kai, että aijotte jättää lähetystoimenne piispan huomaan?"
kysyi de Catinat.
"Eihän toki. Sen tekisin kyllä, jos itse saisin päättää siitä, sillä on
vallan uskomatonta, millainen pelkuri olen. Te ette voi uskoa
mahdolliseksi että Herran palvelija saattaisi olla niin peloissaan,
kuin minä joskus olen. Tulen näkeminenkin saattaa koko ruumiini
vapisemaan sen jälkeen, kun kävin läpi tulikokeen, jossa he käyttävät
palavia tervastikkuja ja josta nuo rumat jäljet ovat jääneet
kasvoihini. Järjestön määräyksiä täytyy noudattaa, eikä yksikään sen
jäsenistä jätä työmaataan vähäpätöisten syitten vuoksi. Mutta pyhä
kirkkomme ei salli, että rampa mies toimittaa sen uskonnollisia menoja,
jotenka jään entistäkin hyödyttömämmäksi, kunnes olen saanut piispalta
erikoisen luvan niiden toimittamiseen tällaisenakin."
"Ja mitä sitte aijotte tehdä?"
"Oh, no tietysti lähden takaisin lammaslaumani luo."
"Irokeesienkö luo?"
"Siellä on työpaikkani."
"Amos", virkkoi de Catinat. "Olen viettänyt elämäni rohkeitten miesten
parissa, mutta luulenpa, että tämä on rohkein kaikista, joita olen
tavannut!"
"Varmasti", sanoi Amos. "Minäkin olen nähnyt monta kunnon miestä, mutta
en luule, että niistä yksikään on ollut tämän veroinen. Olette väsynyt,
isä. Ettekö haluaisi vähän kylmää hanhea ja täällä olisi ehkä vielä
tilkka konjakkiakin matissani?"
"Ei toki, poikani, jos nautin muuta kuin aivan yksinkertaisinta
ravintoa, niin tekee se minut niin laiskaksi, että minusta todella
tulee '_laiskamato_'."
"Mutta teillähän ei ole pyssyä eikä muonaa, kuinka tulette toimeen
oikeastaan?"
"Oh, hyvä Jumala on yllin kyllin varannut näihin metsiin ravintoa
sellaiselle matkamiehelle, joka ei uskalla syödä liian paljon. Olen
saanut aivan kyllikseni villejä luumuja ja viinirypäleitä, pähkinöitä
ja karpaloita ja vastikään söin aimo annoksen maksaruohoja tuolla
kalliolla."
Erämies irvisteli pahasti noita herkkuja mainittaessa.
"Yhtä kernaasti söisin kulhollisen liimaa", sanoi hän, "mutta mitä te
selässänne kannatte?"
"Se on kirkkoni. Ah, minullahan on kaikki tarvittavat esineet siinä,
teltta, alttari ja messukaapu. En uskalla ilman lupaa viettää
jumalanpalvelusta, mutta varmastikin tuo vanha mies on papiksi vihitty
ja toimittaa mielellään pyhän toimituksen ennenkuin eroomme."
Amos tulkitsi veitikka silmässä ehdotuksen Efraimille, mutta tämä
puristi suuret kätensä nyrkkiin ja mutisi jotakin paavilaisuuden
suolattomasta lihakeitosta.
De Catinat ehätti vastaamaan, että he kaikki olivat maallikoita ja että
heidän täytyi kiiruusti jatkaa matkaansa, jos tahtoivat päästä perille
ennen pimeän tuloa.
"Olette oikeassa, poikani", virkkoi pieni jesuiitta. "Nuo poloiset
ihmiset ovat jo lähteneet kylistään ja muutaman päivän kuluttua niitä
on metsä täynnä, vaikka luulen ettei niistä vielä yksikään ole tullut
Richelieu-joen poikki. Minulla olisi kuitenkin eräs asia, jonka
pyytäisin teitä toimittamaan."
"Mikä asia se on?"
"Pyytäisin teitä muistamaan, että jätin isä Lambervilleile Onondaga'ssa
tekemäni irokeesiläis-ranskalaisen sanakirjan. Hänelle jätin myös
selontekoni suurten järvien luona olevasta kuparilöydöstä, jonka tein
pari vuotta sitte siellä käydessäni ja vielä kojeeni, joka näyttää
pohjoisen taivaan tähtien kuukautiset asemat tältä leveysasteelta
katsottuina.
"Jos näet isä Lamberville'en tai minun kävisi hullusti jotenkin, me
näet emme juuri elä kauan lähetystyössä irokeesien keskuudessa, niin
olisi hyvä, että joku edes saisi jotakin hyötyä työstäni."
"Kerron sen ystävälleni tänä iltana. Mutta mitä nuo suuret maalaukset
ovat, isä ja miksi kannatte niitä metsissä mukananne?" Hän käänteli
niitä puhuessaan ja koko seurue kerääntyi niiden ääreen, katsellen
niitä ihmeissään.
Ne olivat karkeatekoisia, mauttoman kirjavasti väritettyjä töherryksiä.
Toisessa oli kuvattu punainen mies, joka rauhallisesti nojasi, kuten
näytti, vuoristojonoa vasten, pitäen jotakin soittokonetta kädessään,
kruunu päässä ja suu autuaassa hymyssä. Toisessa taas oli samanlainen
mies, huutaen täyttä kurkkua, puolen tusinan samanvärisen miehen
ympäröimänä, jotka löivät häntä seipäillä ja pistelivät peitsillä.
"Ne kuvaavat pelastettua ja tuomittua sielua", selitti isä Ignatius,
katsellen maalauksiaan silminnähtävällä tyydytyksellä.
"Nuo ovat pilviä, joilla autuas mies lepää, nauttien taivaan ihanista
iloista. Se on hyvin tehty, tuo kuva, mutta sillä ei ole oikein
tehokasta vaikutusta, kun siitä puuttuu majava ja tupakkapiippu.
Huomaatte ettei heillä ole paljon järkeä, ihmisparoilla, jotenka meidän
on heitä opetettava varsin kouraantuntuvasti. Tuo toinen on parempi. Se
on jo saanut monta vaimoa kääntymään ja miehetkin ovat sitä
säikähtäneet. Kun keväällä taas palaan, niin en tuokaan enää tuota
autuasta miestä ensinkään, vaan tuon viisi kadotettua sielua, yhden
kullekin kansalle. Meidän täytyy taistella saatanaa vastaan sellaisilla
aseilla, kuin vain keksimme, nähkääs. Ja nyt, lapseni, jos teidän
täytyy lähteä, niin antakaa minun ensin siunata teidät."
Silloin tapahtui vallan ihmeitä, sillä tuon miehen sielun ylevä kauneus
kohosi yläpuolelle kaiken lahkolaiskurjuuden ja protestantit
polvistuivat maahan ja yksin vanha Efraimkin huomasi sydämensä sulavan
ja kuunteli pää kumarassa raajarikon ja puolisokean muukalaisen
vieraskielisiä sanoja.
"Eläkää terveinä", sanoi hän, heidän noustuaan. "Paistakoon pyhän
Eulalian aurinko teille leppeänä ja varjelkoon teitä pyhä Anna vaaran
hetkellä."
Ja niin he jättivät tuon eriskummallisen mutta sankarillisen olennon,
horjumaan eteenpäin metsän läpi, kuvineen ja silvottuine jäsenineen. Ja
jos Rooman kirkko kerran hajoo, niin tapahtuu se sen korkeimpien
viranhaltijain heikkouden vuoksi — heikkoushan on sillä taholla
löydettävissä kaikissa kirkkokunnissa — tai myös sen vuoksi, että he
niin ahdasmielisesti koettavat tulkita suuria asioita, mutta koskaan
sitä ei voida panna sen alempien, varsinaisten taistelijain syyksi,
sillä koskaan maailmassa eivät miehet ja naiset ole tuhlaavammin ja
loistavammin uhranneet itseään kuin sen palveluksessa.
Toinenneljättä luku.