He olivat verrattain hyvin varustautuneet matkaa varten.
Gloucesterilaisen kolmimaston kapteeni, joka vei amerikkalaiset
Quebec'in lahdesta, tunsi kapteeni Efraim Savage'n hyvin, kuten yleensä
kaikki Uusenglannin rannikolla. Hän olikin senvuoksi hyväksynyt Efraim
Savagen tekemän kolmen kuukauden velkasitoumuksen, niin korkeaa korkoa
vastaan, kuin hän suinkin onnistui vanhalta merikarhulta nylkemään
ja oli sitä vastaan antanut kolme erinomaista pyssyä, runsaan
ammusvaraston ja kylliksi rahaa hänen muita tarpeitaan varten. Täten
oli hän voinut vuokrata kanootin ja intiaanisoutajat sekä varustaa
seurueensa lihalla ja korpuilla ainakin kymmeneksi päiväksi.
"On taas kuin hengittäisi vapaammin, tuntiessaan pyssyn tukin kädessään
ja pihkan hajun sieraimissaan", sanoi Amos. "Tästä ei voi olla sataa
virstaa enempää Albany'hin tai Senectady'iin, suoraan metsien halki."
"Niin, poikani, mutta miten jaksaa naisihminen kävellä sata virstaa
tiettömiä metsiä. Siitä ei tule mitään. Parasta pitää vain vesi kölin
alla ja luottaa Jumalaan."
"Siinä tapauksessa ei ole kuin yksi reitti mahdollinen. Meidän täytyy
kulkea Richelieu-jokea aina Champlain ja St. Sacrament-järville saakka.
Siellä olisimme jo lähellä Hudson-joen latvavesiä."
"Se on vaarallinen reitti", sanoi de Catinat, joka oli ymmärtänyt
tovereittensa keskustelun, vaikkakaan ei voinut ottaa siihen osaa.
"Meidän täytyisi siinä tapauksessa kulkea aivan Mohawk-intiaanien
alueen rajamaita."
"Mutta luulen, että se on ainoa reitti, joka voi tulla kysymykseen."
"Ja minulla on hyvä ystävä Richelieu-joella, joka varmasti auttaisi
meitä eteenpäin", sanoi de Catinat hymyillen. "Adele, olenhan kertonut
sinulle Charles de la Noue'sta, Sainte Marie'n lääninherrasta?"
"Siitäkö, jota kutsuit Kanadan herttuaksi, Amory?"
"Juuri hänestä. Hänen läänityksensä sijaitsee Richelieu'n äärillä,
hieman etelään St. Louis'n linnoituksesta, ja olen varma siitä, että
hän jouduttaisi matkaamme."
"Hyvä", huudahti Amos, "jos meillä on siellä ystäviä, niin käy meidän
hyvin. Se ratkaisee koko asian, me pysyttelemme siis virralla.
Lähtekäämme heti sitten, sillä tuo munkki koettaa varmasti parhaansa,
saadakseen meidät satimeen."
Pieni matkue ahersi sitten kokonaisen viikon mahtavaa vesireittiä ylös,
pysytellen yhä eteläisellä rannalla, missä oli vähemmän asutusta.
Molemmin puolin virtaa kasvoi metsä tiheänä, ainoastaan siellä täällä
näkyi kapeita, viljeltyjä kaistaleita, joilla keltainen sänki ilmaisi
vehnän kasvaneen. Adele katseli mielenkiinnolla puutaloja, ulkonevine
yläkertoineen ja jykeviä kivestä rakennettuja lääniherrojen kartanoita
sekä joka satamassa olevia myllyjä, jotka, paitsi varsinaista
tehtäväänsä viljan jauhajina, tarjosivat ampuma-aukoilla varustetun
turvapaikan ympäristössä asuville hyökkäyksen sattuessa. Hirvittävä
kokemus oli kanadalaisille opettanut, mikä englantilaisten
siirtolaisten vielä oli opittava, että nimittäin oli täydellistä
mielettömyyttä sijoittaa muista eristetyn, yksinäisen maatalon keskelle
aukeita viljelyksiä.
Kanadalaiset sen sijaan raivasivat viljelyksensä säteettäin
kyläkunnasta, sotilaallisia näkökohtia silmälläpitäen siten, että
puolustus kävi mahdolliseksi kaikilla tahoilla ja keskittyi
lopullisesti kiviseen läänityskartanoon. Nyt saattoikin joka mäellä ja
vuorella nähdä vartijan kivääri kädessä, sillä joka paikassa
tiedettiin, että irokeesien päänahkapartiot olivat liikkeellä, eikä
koskaan voinut arvata, mistäpäin hyökkäys tapahtui, paitsi että se
säännöllisesti tapahtui heikoimmin varustetulta kohdalta.
Kulkipa matkustaja tähän aikaan millä puolen maata hyvänsä, St
Lawrence'illa tai läntisellä järvialueella, Missisipin rantamilla tai
etelässä cherokeesien ja creekien asuinmailla, niin tapasi hän joka
paikassa asukkaat pelonalaisessa odotuksessa ja aina samasta syystä.
Irokeesit, kuten heitä ranskalaiset nimittivät, eli viiden kansan
yhtymä, kuten he itse itseään kutsuivat, olivat nimittäin ainaisena
uhkana koko mannermaalle. Heidän yhteenliittymisensä oli sangen
luonnollinen, sillä he kuuluivat samaan heimoon ja puhuivat samaa
kieltä ja kaikki yritykset saada heidät hajalle olivat olleet turhia.
Mohawk'it, cayua't, onondaga't, oneidat ja seneca't olivat kukin
ylpeitä totemeistaan ja päälliköistään, mutta sodan sattuessa olivat he
irokeeseja ja yhden heimon vihollinen oli kaikkien muittenkin
vihollinen. Heidän lukumääränsä ei ollut suuri, sillä he eivät koskaan
pystyneet nostattamaan kahtatuhatta sotilasta enempää ja heidän
maa-alansakin oli sangen rajoitettu, sillä heidän kylänsä sijaitsivat
hajallaan Champlain- ja Ontario-järvien välissä. Mutta he olivat
yksimielisiä ja ovelia, he olivat urhoollisia ja tarmokkaita ja
hyökkäsivät silmittömästi. Eläen keskellä muita heimoja, iskivät he
vuoroon kunkin kimppuun, eivätkä koskaan tyytyneet ainoastaan
lannistamaan vastustajansa, vaan hävittivät heidät kokonaan
olemattomiin, samalla pitäen kurissa muita valtioviisaudellaan.
Sotiminen oli heidän työnään ja julmuudet heidän huvinaan. Siten olivat
he nujertaneet kansan toisensa jälkeen, kunnes noin tuhannen
neliöpeninkulman alalla ei ollut olemassa ainoatakaan heimoa, paitsi
mitä he armosta olivat jättäneet henkiin. He olivat pyyhkäisseet
kokonaan maanpinnalta huronit, lähetysasemineen päivineen, hirveässä
verilöylyssä. Samoin oli käynyt luoteisten heimojen, kunnes jo kaukana
asuvat sac'it ja foks'it vapisivat heidän nimeään mainittaessa. He
olivat puhdistaneet kaikki läntiset alueet, kunnes he tulivat
kosketuksiin sukulaistensa, Sioux-intiaanien kanssa, jotka vallitsivat
suuria lännen lakeuksia. Uusenglannin intiaanit idässä ja shawnee't ja
delaware't etelässä maksoivat heille sotaveroa ja kauhu heidän aseitaan
kohtaan oli jo levinnyt Marylandin ja Virginian rintamaille saakka.
Tuskin koskaan lienee ihmiskunnan historiassa niin pieni joukko
vallinnut niin laajaa aluetta ja niin kauan.
Puolisen vuosisataa olivat nämä heimot kantaneet vihaa ranskalaisia
kohtaan, aina siitä saakka, kun Champlain muutamien seuralaistensa kera
oli ottanut osaa taisteluihin heidän vihollistensa puolella. Kaikkina
näinä vuosina olivat he lymyilleet metsäkylissään ja silloin tällöin
ryhtyneet väkivaltaisuuksiin syrjäisemmillä seuduilla, mutta parhaasta
päästä odottaneet oikeata hetkeä lyödäkseen. Ja nyt heistä näytti tuo
hetki tulleen. He olivat hävittäneet kaikki ne heimot, jotka ehkä
olisivat saattaneet yhtyä heidän valkoihoisiin vihollisiinsa. Toiset he
taas olivat eristäneet. He olivat myös hankkineet itselleen hyviä
ampuma-aseita ja runsaasti ampumatarpeita, joita he olivat saaneet
saksalaisilta ja New Yorkin englantilaisilta.
Ranskalaisten pitkä siirtokunta oli miltei avutonna heidän edessään. He
olivat kokoontuneina metsissä, kuten koirat ketjussa odottaen, että
heidän päällikkönsä veisivät heidät rynnäkköön tulisoihdut ja
sotakirveet koholla.
Sellainen oli tilanne, kun pieni pakolaisjoukko meloi virtaa ylös,
etsien ainoata tietään rauhaan ja vapauteen. He tiesivät hyvinkin, että
se oli vaarallinen. Pitkin Richelieu-jokea oli ranskalaisilla
etuvartioita ja paalulaitoksia, sillä kun läänityslaitos ulotettiin
Kanadaan, saivat kaikki syntyperäiset aatelismiehet läänityksensä
sellaisilla ehdoilla, jotka parhaiten edistäisivät siirtokuntaa. Kukin
lääniherra maanvuokralais-alaisineen, tottuneina aseiden käyttöön,
muodosti sotilaallisen voiman, aivan samaan tapaan kuin keskiajallakin,
saaden vuokralainen maapalstansa viljeltäväkseen ehdolla, että saapui
kutsuttaessa aseisiin. Siksi oli myöskin vanhoja upseereja Carignan'in
rykmentistä sijoitettu pitkin Richelieu-jokea, joka juoksee
suorakulmaisesi St. Lawrence-virrasta mohawk'ien maata kohti.
Paaluvarustukset saattoivat tietenkin hyvin pitää puoliaan, mutta pieni
pakolaisjoukko oli alituisessa hengen vaarassa kulkiessaan asemalta
toiselle. Tosin eivät irokeesit olleet sotajalalla englantilaisten
kanssa, mutta sotapolulla ollessaan he tuskin olisivat tehneet eroa
ranskalaisen ja englantilaisen välillä, joten Amos Green ja kapteeni
Efraim vastoin tahtoaankin olisivat joutuneet saman kohtalon alaisiksi,
kuin heidän molemmat ranskalaiset toverinsakin.
Noustessaan St. Lawrence-virtaa, kohtasivat he monta vastaantulevaa
kanoottia. Yhdessä kulki jokin upseeri tai virkamies matkalla
Montrealista tai Kolmivirralta, toisessa tuli kuormallinen turkiksia,
intiaanin tai eränkävijän kuljettamana, Eurooppaan vietäviksi. Joskus
näki myös kanootissa auringon paahtaman, harmaatukkaisen miehen, joka
kauhtuneessa, mustassa mekossaan souti rannalta toiselle, pysähtyen
matkallaan jokaiseen intiaanimajaan. Jos Kanadan kirkolliset asiat
olivat huonolla kannalla, niin ei se ainakaan ollut tällaisten
kyläpappien syytä, jotka ahersivat ja kuluttivat koko elämänsä tuomalla
toivon ja lohdutuksen sanomaa ja vieläpä hitusen sievempiä
elämäntapojakin kaikille noissa rannattomissa erämaissa. Useinkin
näytti siltä kuin tulijat mielellään olisivat antautuneet puheisiin
pakolaisten kanssa, mutta he vain meloivat eteenpäin välittämättä
heidän merkinannoistaan ja huudoistaan. Takaapäin ei heitä kukaan
saavuttanut, sillä he kulkivat aikaisesta aamusta myöhäiseen yöhön. He
vetivät aluksensa maalle yöpyessään ja sytyttivät nuotion kuivista
puista, sillä saapuva talvi rupesi jo näyttämään tapojaan.
Nuoren ranskattaren ihmettelevä huomio ei kääntynyt ainoastaan virran
rantamilla oleviin asumuksiin ja niitten asukkaisiin. Hänen miehensä ja
Amos Green tekivät parhaansa opettaakseen häntä havaitsemaan myöskin
mahtavien metsämaitten elämää, ja heidän kiertäessään matalikon tai
niemekkeen huomauttivat he hänelle tuhansista seikoista, joita hän ei
omin aistimin koskaan olisi havainnut. Milloin koski se pörröpäistä
pesukarhua, joka kurkisteli puunhalkeamasta, milloin taasen tiheän
viidakon alla uiskentelevaa saukkoa, jonka suussa kiilsi vastapyydetty
kala. Välistä osoittivat he hänelle villikissaa, joka hiipien oksaa
pitkin, tähysteli häijyillä, keltaisilla silmillään toisessa päässä
leikittelevää oravaa tai kanadalaista villisikaa, joka rytisten ja
rymyten raivasi tietään palsami- ja mustikkavarsien seassa. Hän oppi
tuntemaan nuoren kotkan eloisan, terävän huudon, kertun kutsuvan äänen,
sen siivenlyönnit lehvistössä ja kissalinnun pitkäveteisen nau'unnan.
Mahtavan virran sinisellä kalvolla soutaessaan, luonnon suloisen soiton
kuuluessa rannoilta ja kaikkien värivivahdusten, mitä taiteilija
konsanaan saattaisi keksiä, tarjoutuessa hänen silmälleen nähtäviksi,
palasi hymy taas hänen huulilleen ja hänen poskensa saivat sellaisen
terveyttä uhkuvan punan, jota Ranska ei koskaan ollut pystynyt antamaan
niille. De Catinat huomasi ilokseen muutoksen, mutta Adelen mukanaolo
huolestutti häntä rajattomasti, sillä hän tiesi, että vaikka luonto
olikin tehnyt metsät taivaaksi, oli ihminen muuttanut ne helvetiksi ja
että nimeämättömät kauhut väijyivät kuihtuvien lehtien ja metsänkukkien
kauneuden alla. Usein, maatessaan öisin hiipuvan nuotion ääressä
kuusenoksavuoteellaan ja katsellessaan hentoa huopapeittoon
kääriytynyttä ja rauhan unta nukkuvaa olentoa vierellään, tunsi hän,
ettei hänellä ollut oikeutta asettaa häntä sellaisille vaaroille
alttiiksi ja päätti hän seuraavana aamuna kääntyä takasin ja palata
Quebeciin, odottakoon heitä siellä sitten mikä kohtalo hyvänsä. Mutta
päivän koittaessa palasi hänen mieleensä taas nöyryytys, surullinen
kotimatka ja ehkä ainainen ero kaleerilaivassa ja vankilassa, ja se sai
hänet yhä uudelleen purkamaan päätöksensä.
Seitsemäntenä päivänä lepäsivät he ainoastaan muutaman penikulman
päässä Richelieu-joen suusta, jonne de Saurel oli rakentanut laajan
paaluvarustuksen, Richelieu'n linnakkeen. Tämän sivuutettuaan ei heillä
enää olisi pitkä matka de Catinat'n ylimyksellisen ystävän luo, jonka
he varmasti uskoivat auttavan heitä matkan jatkamisessa. He olivat
viettäneet yönsä pienellä, keskellä virtaa olevalla saarella ja olivat
juuri työntämässä kanoottiaan vesille taas, kun Efraim Savage päästi
epäselvän kurkkuäänen ja osoitti virralle päin. Suuri kanootti oli
tulossa heidän suuntaansa sellaista kyytiä, kuin olisi sitä ollut
soutamassa tusina käsivarsia. Keulassa istui mustapukuinen mies joka
kumartui eteenpäin joka aironvedolla, aivankuin hänelle olisi ollut
äärettömän tärkeää päästä eteenpäin. Pitkältäkään matkalta ei voinut
erehtyä hänen suhteensa. Se oli sama uskonvimmainen munkki, jonka he
olivat jättäneet saareen.
Piiloutuneina pensaikkoon odottivat pakolaiset siksi, kunnes heidän
takaa-ajajansa olivat menneet heidän ohitseen ja kadonneet virran
mutkaan. Sitten katsoivat he toisiinsa hölmistyneinä.
"Olisimme tehneet viisaammin, jos olisimme paiskanneet hänet veteen tai
ottaneet hänet painolastiksemme", sanoi Efraim. "Hän on nyt meidän
edellämme ja laskettaa täysin purjein."
"Niin, takaisinpäin emme missään tapauksessa voi lähteä, huomautti
Amos.
"Mitenkäpä voisimme mennä eteenpäinkään", sanoi de Catinat,
epätoivoisena. "Tuo kostonhimoinen piru jättää sanan linnoitukseen ja
kaikkiin muihin paikkoihin matkan varrella. Hän on varmaankin käynyt
Quebecissä, sillä kanootti oli kuvernöörin oma ja se kulkee miltei
puolta nopeammin kuin meidän."
"Annahan kun tuumin", sanoi Amos, istuen kaatuneen vaahteran rungolla,
pää vaipuneena käsien väliin.
"Niin", sanoi hän sitte, "ellei ole hyvä mennä taaksepäin ja ehkä vielä
pahempi mennä eteenpäin, niin on jälellä vain yksi mahdollisuus ja se
on, lähteä sivullepäin. Niin se on Efraim, vai mitä?"
"Niin, poikani, ellet pääse vastatuuleen, on sinun laskettava
laitatuuleen. Minusta vain näyttää siltä, kuin olisi kareja keulan
kummallakin puolen."
"Emme voi lähteä pohjoiseen, siis on meidän mentävä etelään."
"Ja jättää kanootti?"
"Se on ainoa mahdollisuus. Me voimme oikaista metsän läpi ja tulla
lähelle ystäväsi taloa Richelieu-joella. Siten eksytämme munkin
jäljiltämme eikä meillä ole hänestä sen enempää huolta, jos hän
pysyttelee St. Lawrence-joella."
"Muu ei auta", virkkoi Efraim surullisena. "Tapanani ei ole ollut
kulkea maitse silloin, kun olen voinut kulkea vesitse, enkä ole käynyt
sylenkään vertaa metsässä sitte kuningas Filipin käynnin alusmaissaan,
jotenka sinun, Amos, täytyy määrätä suunta ja pitää perää suoraan."
"Matka ei ole varsin pitkä eikä se kestä kauan. Lähtekäämme tuonne
etelärannalle, jotta pääsemme matkaan. Jos vaimosi väsyy, de Catinat,
niin kannamme häntä vuoroon."
"Oh, ette uskokaan, kuinka hyvä kulkija olen. Näin ihanassa
ilmastossahan voi kävellä vaikka loppumattomiin."
"Lähdemme sitten virran poikki."
Pian olivat he toisella puolella ja kävivät maihin metsän reunaan.
Siinä he jakoivat pyssyt ja ampumatarpeet tasan kullekin, samoin
ruokavarat ja vähäiset kantamuksensa. Maksettuaan sitte intiaaneille ja
neuvottuaan heitä olemaan puhumatta mitään heidän matkasuunnastaan,
käänsivät he selkänsä virralle ja painuivat metsän hiljaisuuteen.
Yhdesneljättä luku.