Sinä iltana laskettiin vanha Teofilus Catinat laivan laidalta kosteaan
hautaansa, ainoastaan kahden veriheimolaisensa suremana. Seuraavan
päivän vietti de Catinat laivan kannella, seuraten laivan
purkamistouhua. Hän koetti, vaikka itse oli masentunut, rohkaista
Adeleaan, kertomalla hänelle kokemuksiaan uudessa maailmassa ja
näyttämällä hänelle tuttuja paikkoja kaupungissa. Siinähän näkyi
linnoitus, johon hän oli majoittunut täällä ollessaan, jesuiittojen
koulu, piispa Laval'in tuomiokirkko, hänen vanhan komppaniansa
varastosuojat, jotka tuli oli miltei kokonaan hävittänyt ja Aubert de
la Chesnaye'n talo, ainoa yksityisrakennus, joka oli palolta säästynyt.
Paitsi näitä mielenkiintoisia paikkoja, voivat he laivasta nähdä myös
kaupungin kirjavaa asujamistoa, joka sille antoi kokonaan muista
poikkeavan leiman, lukuunottamatta sen sisarkaupunkia, Montrealia.
Suurena, kanadalaista elämää esittävänä kuvasarjana näkivät he edessään
seiväsaidalla reunustetun jyrkkämäkisen kadun, joka vilisi tulijoita ja
menijöitä. Siinä maleksi sotilaita riippuvissa lierilakeissaan ja
sulkatöyhdöissään, yksinkertaisiin maalaisvaatteisiin puettuja
mökinmiehiä joen rantamilta, muistuttaen sangen tuntuvasti
normandilaisia ja brittiläisiä esi-isiään. Siinä tepasteli nuoria
elostelijoita Ranskasta ja läänitysalueilta, lakit kallellaan ja
puvuissaan koettaen matkia ehkäpä jo vuosia sitten hyljättyjä
Versailles'in muoteja. Tuolla seisoi pieni ryhmä metsämiehiä,
eränkävijöitä, nahkaisissa metsätakeissaan, karvareunaisissa
säärystimissään ja karvalakeissaan, joihin oli pistetty kotkan sulka.
He tulivat kerran vuodessa kaupunkeihin, jätettyään intiaani-vaimonsa
ja lapsensa johonkin ylämaan intiaanikylään. Punanahkojakin siellä
näkyi, parkinkarvaisia algonkiinikalastajia ja metsästäjiä, hurjia
Micmac-intiaaneja idästä ja villejä abenakeja etelästä. Ja kaikkialla
näki fransiskaanien tummia viittoja, rekollettien leveitä hattuja sekä
jesuiittoja, joitten oveliin käsiin sikäläisen elämän kaikki langat
johtivat.
Sellaista oli kansa tuon nuoren ranskalaisen siirtomaan omituisessa
pääkaupungissa, tuhansien virstojen päässä emämaasta. Mutta jos sen
kaupunki oli omituinen, niin oli itse siirtomaa vielä merkillisempi,
ehkä merkillisin, mitä koskaan lienee perustettu. Sehän ulottui suuren
joen vartta toista tuhatta virstaa, Tadoussac'ista idässä, aina
kauppa-asemille suurten järvien rannoilla saakka. Suurimmalta osaltaan
käsitti se aivan joen rantamilla olevia kapeita viljelmiä, joitten
takana tiettömät aarniometsät ja tutkimattomat vuoristot alituisesti
viekoittelivat niitten raivaajia metsämiehen ja kalastajan vapaaseen
elämään. Yksinäinen peltotilkku siellä, täällä taasen pieni ryhmä
tukeista salvettuja ja paaluaidalla ympäröityjä mökkejä viitoittivat
tietä, jota sivistys oli tunkeutumassa suurelle mannermaalle, hädin
tuskin jaksaen puolustautua sen ankaraa ilmastoa ja säälimättömiä
alkuasukkaita vastaan. Tuon äärettömän alueen koko valkoinen
asukasmäärä teki tuskin kahtakymmentä tuhatta henkeä, sotilaineen,
pappeineen päivineen, sekä vielä metsänkävijät vaimoineen ja lapsineen,
mutta heidän tarmonsa oli siitä huolimatta suuri ja hallituksen
toiminta niin menestyksellinen, että he jo tähän aikaan olivat
jättäneet tuntuvat jälkensä koko maanosaan. Kun varakas englantilainen
uutisviljelijä tyytyi elämään peltonsa antimista ja kun kirveen iskua
tuolla puolen Alleghany-vuorten ei vielä ollut kuulunut, olivat rohkeat
ranskalaiset uranaukaisijat, mikä lähetyssaarnaajan, mikä taas
eränkävijän haahmossa tunkeutuneet mannermaan etäisimpiin
kolkkiin saakka. He olivat kartoittaneet suuren järvialueen ja
käyneet vaihtokauppaa tuimien Sioux-intiaanien kanssa suurilla
lakeuksilla, missä puinen intiaanimaja vaihtui vuodista rakennettuun
_tee-pee'hen_. Marquette oli kulkenut Illinnois-virtaa aina
Missisipille saakka ja oli tutkinut tuon mahtavan virran juoksua kunnes
hän, ensimmäisenä valkoihoisena, oli nähnyt Missourin ryöpyt. La Salle
oli uskaltautunut vielä kauemmaksi, ohi Ohion, aina Meksikon lahdelle
saakka ja oli pystyttänyt Ranskan lipun sille paikalle, johon myöhemmin
New Orleans'in kaupunki oli kohoova. Toiset olivat vaeltaneet
kalliovuorille ja luoteisiin suuriin erämaihin, saarnaten ja
vaihtokauppaa tehden, kastaen ja pettäen aina kunkin mielen ja
tarkoitusperän mukaan. Mutta yhteistä heillä kaikilla oli tavaton
rohkeus, joka ei koskaan pettänyt ja loppumaton kekseliäisyys, joka
auttoi heitä joka loukossa väjyvistä vaaroista. Ranskalaisia asusti
brittiläisten alusmaitten pohjoispuolella, heitä oli niitten
länsipuolella, vieläpä eteläpuolellakin, mutta silloisen kanadalaisen
rautaisen heimon syyksi ei voida panna sitä seikkaa, etteivät nuo
seudut nyt ole ranskalaisia.
Kaikkia näitä asioita selosteli de Catinat Adelelle syksyisen päivän
kuluessa koettaen vetää hänen ajatuksiaan menneistä murheista ja edessä
olevasta surullisesta matkasta. Adele, joka oli tottunut Pariisin
katujen rauhalliseen elämään ja Seinevirran leppoisiin maisemiin,
katseli hämmästyneenä mahtavaa virtaa, uljaita metsiä ja vuoristoja,
mutta hän kävi kauhusta väristen miehensä käsipuoleen joka kerta, kun
nahkapukuiset, kirjavanaamaiset algonkiinit soutaa sujuttivat heidän
ohitseen, niin että vaahto kanotin kokassa kuohui. Vähitellen painui
päivä illaksi, vanha linnake kylpi taas illan ruskossa ja molemmat
pakolaiset laskeutuivat taas yösijoilleen koettaen rohkaista toisiaan,
mutta kummallakin sydämessään synkät mietteet.
De Catinat'n hytti oli lähellä erästä kansiakkunaa ja hänellä oli
tapana pitää sitä auki, koska laivakeittiö oli hänen seinänsä takana,
ja kuumensi ja pilasi hänen ilmansa. Sinä yönä hän ei päässyt uneen
käsiksi, vaan kieri vuoteellaan, miettien keinoja päästäkseen pois
tästä kirotusta laivasta. Mutta minnepä mennä, jos he onnistuisivat
pääsemäänkin karkuun? Koko Kanada oli heiltä suljettu ja etelässä
olivat kaikki metsät täynnä julmia intiaaneja. Englantilaisella
alueella he tosin olisivat saaneet vapaasti tunnustaa uskoaan, mutta
mitä saattoivat hänen vaimonsa ja hän aikaansaada maassa, jossa
puhuttiin vierasta kieltä ja jossa heillä ei ollut ainoatakaan
tuttavaa, puhumattakaan ystävistä. Jos vain Amos olisi pysynyt heille
uskollisena, niin kaikki olisi käynyt hyvin, mutta hän oli heidät
hyljännyt. Ja miksipä hän ei olisi sitä tehnyt. Eihän hän ollut heidän
heimolaisiaan ja hän oli jo kyllin heitä auttanut monta kertaa. Kotona
häntä odotti oma väkensä ja rakastamansa erämiehen elämä. Mahdotonta
oli vaatia, että hän olisi viipynyt täällä heidän vuokseen, joita hän
oli tuntenut vasta muutaman kuukauden. Sitähän ei voinut odottaakaan ja
kuitenkaan ei de Catinat saattanut uskoa sitä todeksi, ei voinut
ymmärtää sitä. Mutta mitä se oli? Hän oli selvästi erottavinaan
aaltojen hiljaisesta loiskinasta suhahtavan äänen. Mutta ehkäpä se oli
joku ohisoutava intiaani! Mutta nyt se uusiutui, käskevänä ja tärkeänä.
Hän nousi istuvilleen ja katseli ympärilleen. Se kuului varmasti
avonaisesta kansiakkunasta. Hän katsoi ulos, mutta ei nähnyt muuta,
kuin leveän lahdelman laivoineen ja Point Levi'n tuikkivat valot. Kun
hän taas painoi päänsä pielukseen, putosi jotakin napsahtaen hänen
rinnalleen, vierähtääkseen siitä lattialle. Hän hypähti sängystään,
tapasi lyhdyn käteensä ja valaisi lattiaa. Sielläpä ammus olikin —
kultainen rintaneula. Kun hän nosti sen tarkastaakseen sitä lähemmin,
sykähti hänen sydämensä ilosta. Sehän oli ollut hänen omaisuuttaan,
jonka hän oli antanut Amos Greenille toisena päivänä tapaamisensa
jälkeen, heidän puuhatessaan lähtöään Versailles'hin. Se oli varmaan
jokin merkki ja Amos ei siis ollutkaan heitä jättänyt. Hän pukeutui,
vavisten innosta ja riensi kannelle. Oli pilkkoisen pimeä eikä hän
voinut nähdä mitään, mutta säännöllisistä askeleista, jotka kuuluivat
keulapuolelta, arvasi hän, että vartija yhä toimitti tehtäväänsä. Hän
meni laivan laidalle ja tirkisteli pimeään. Hän saattoi erottaa veneen
haahmon laivan kyljessä.
"Kuka siellä?" kuiskasi hän.
"Oletko se sinä, de Catinat?"
"Olen."
"Olemme tulleet noutamaan teitä."
"Jumala sinua siunatkoon, Amos."
"Onko vaimosi siinä?"
"Ei ole, mutta voin herättää hänet."
"Hyvä, mutta ota ensin tämä köysi. Vedä nyt tikarapuut ylös."
De Catinat tarttui ojennettuun köyteen ja kiskoessaan sitä puolensa
huomasi, että se oli kiinnitetty köysirappuihin, joitten päähän oli
sovitettu teräskoukut laivan laitaan kiinnittämistä varten. Hän sovitti
ne paikoilleen ja hiipi sitte hiljaa keskilaivassa olevalle naisten
salongille, joka oli luovutettu hänen vaimonsa käytettäväksi. Hän oli
ainoa nainen laivassa, joten de Catinat saattoi turvallisesti naputtaa
hänen ovelleen ja muutamin sanoin kiirehtiä häntä sekä kehoittaa häntä
varovaisuuteen. Muutamassa minuutissa oli Adele pukeutunut ja pantuaan
arvoesineensä pieneen nyyttiin, livahti hän ovesta ulos. Yhdessä he
sitte hiipivät peräpuolelle, korkean laivanlaidan suojassa. He olivat
jo miltei perillä, kun de Catinat äkkiä seisahtui ja purren hampaitaan
päästi hiljaisen kirouksen. Köysirappujen ja heidän välissään seisoi
pimeimmässä paikassa fransiskaanin tuima haamu. Hilkka syvälle silmien
yli vedettynä, tirkisteli hän pimeyteen ja lähestyi heitä, aivankuin
olisi huomannut heidät. Takamastossa riippui himmeä lyhty. Hän otti sen
käteensä ja piti sitä päänsä yli valaistakseen heitä.
Mutta de Catinat ei ollut niitä miehiä, joitten kanssa sopi leikitellä.
Hän oli ikänsä tottunut tekemään äkkiä päätöksensä ja toimimaan
ripeästi. Pitikö tuon kostonhaluisen munkin päästä viime hetkessä hänen
ja hänen vapautensa väliin? Se oli vaarallisen yritys. Hän työnsi
Adelen syrjään maston suojaan, ja munkin tultua lähemmä hyökkäsi hän
hänen kimppuunsa ja tarttui hänen kaapuunsa. Mutta samassa valui toisen
hilkka takaraivolle ja tuikean kirkonmiehen kasvojen sijasta näkikin de
Catinat lyhdyn himmeässä valossa Efraim Savage'n vilkahtelevat harmaat
silmät ja vakavat kasvot. Samalla hetkellä kohosi laidan yli toinenkin
haamu ja kuumaverinen ranskalainen heittäytyi suunniltaan ilosta Amos
Greenin syliin.
"Kaikki on järjestyksessä", sanoi nuori eränkävijä koettaessaan hieman
hämillään vapautua toisen syleilystä. "Hän on meidän käsissämme veneen
pohjalla, pukinnahkakinnas kurkussa."
"Kuka sitten?"
"Se mies, jonka kaapua kapteeni Savage kantaa. Hän tuli kimppuumme
juuri kun menit vaimoasi noutamaan, mutta me toimitimme hänet
kahdenkesken aivan vaarattomaksi. Onko rouvasi jo täällä?"
"Hän on tässä aivan."
"Sitte toimeen, niin pian kuin suinkin, sillä joku voi yllättää
meidät."
Adele nostettiin laidan yli ja istutettiin koivuisen kanootin perään.
Kolmen miehen irroittivat he tikapuut ja sitte laskeutui kukin köyttä
myöten alukseen. Kaksi intiaania, jotka istuivat airoissa, työnsivät
veneen loitommalle ja alkoivat soutaa virtaa ylöspäin ja muutamaa
hetkeä myöhemmin näkyi St. Christophe'sta ainoastaan kaksi himmeästi
tuikkivaa valoa,
"Ota airo, Amos, niin minä otan toisen", sanoi Efraim Savage
riisuessaan munkinkaapua yltään. "Tunsin itseni turvallisemmaksi tässä,
tuolla laivan kannella, mutta nyt se ei enää auta mitään. Luulen, että
olisimme voineet sulkea luukut ja ottaa haltuumme koko laivan,
messinkikanuunoineen päivineen, jos olisimme halunneet."
"Ja tulleet hirtetyiksi merirosvoina raakapuuhun seuraavana aamuna",
virkkoi Amos. "Luulenpa, että teimme viisaimmin, kun otimme hunajan ja
jätimme pesän paikalleen. Toivon, että olette hyvässä voinnissa,
rouva."
"Olen kyllä, mutta minun on vaikeata käsittää, mitä on tapahtunut ja
missä olemme.
"Niin on minunkin laitani", sanoi de Catinat.
"Ettekö sitte odottanut meitä takaisintuleviksi?"
"En osannut odottaa sitä, enkä tätä."
"Niin, mutta ettehän voineet ajatella, että olisimme jättäneet teidät
noin vaan, sanaakaan virkkamatta."
"Tunnustan olleeni sydänjuuriani myöten pahoillani."
"Pelkäsin, että niin kävisi", sanoi Amos, "kun vilkaisin sinuun
syrjäsilmin ja näin kuinka synkkänä seisoit katsellen lähtöämme. Mutta
jos meidän olisi nähty keskustelevan ja neuvottelevan, niin olisivat he
paikalla olleet selvillä tuumistamme. Nyt, sen sijaan, heillä ei ollut
epäilyksen hiventäkään, paitsi tuolla miekkoisella tuolla veneen
pohjalla."
"Miten sitte suoriuduitte kaikesta?"
"Me poistuimme aluksestamme eilen illalla ja pääsimme maihin Beaupre'n
puolelle, hankimme sitte tämän kanootin ja pysyttelimme koko päivän
piilossa. Tänä iltana pääsimme sitte teidän laivanne kylkeen ja minulle
oli helppo herättää sinut, kun tiesin, missä makasit. Munkki oli
vähällä turmella joko juonemme, mutta me panimme hänelle suukapulan ja
pyöräytimme hänet laidan yli. Efraim puki ylleen hänen kauhtanansa,
voidakseen vaaratta mennä auttamaan teitä, siltä olimme hieman
peloissamme viivytyksen vuoksi."
"Ah, kyllä on ihanaa olla taas vapaudessa. Kuinka paljon olenkaan
sinulle velkaa, Amos!"
"Joutavia, sinähän huolehdit minusta omassa maassasi, nyt pidän minä
huolen sinusta täällä."
"Minne menemme nyt?"
"Niin, siinäpä se. Ei ole muuta kuin yksi ainoa tie, sillä meritse emme
pääse etelään. Meidän täytyy kulkea maitse niin hyvin, kuin taidamme ja
ennen iltaa täytyy meidän olla hyvän matkaa Quebec'in linnakkeesta,
sillä mikäli kuulin on heille moninkerroin mieluisampaa saada
vangituksi hugenotti kuin irokeesipäällikkö. Tottavie, en ymmärrä
kuinka sellaista melua saatetaan pitää siitä, mitä joku ajattelee
sielunsa pelastuksesta, vaikka onhan tässä vanha Efraim yhtä ankarana
toisella puolella, jotenka kaikki sellainen hullutus ei näy olevan vain
yhdellä puolella."
"Mitä sinä minusta puhut", kysyi merikarhu, höristäen korviaan nimeään
mainittaessa.
"Sanoin vain että te olette sellainen jäykkä protestanttiukko."
"Niin olen, jumalan kiitos. Minun tunnuslauseeni onkin vapaus
uskonasioissa, näetkös, lukuunottamatta kveekareita ja paavinuskolaisia
ja — ja — en voi näet sietää, että Anne Hutchinson ja muut eukot
kulkevat saarnailemassa ja muutenkin hulluttelevat."
Amos nauroi ja sanoi: "Kun kerran kaikkivaltias näkyy sietävän sen,
niin mitäpä teidänkään maksaa panna sitä niin pahaksenne."
"Äh, sinä olet vielä nuori; tuskin lienevät korvantakaisesi kuivat.
Odotahan kun tulet vanhemmaksi, niin tiedät enemmän. Ehkäpä minun vielä
täytyy kuulla suustasi ystävällinen sana tuonkin likaisen sikiön
puolesta", sanoi ukko Savage, survaisten veneenpohjalla makaavaa
munkkia airontyvellä.
"Luulenpa, että hän onkin hyvä mies, ymmärryksensä mukaan."
"Sitte luulen minäkin, että hai on kiltti kala, tietysti ymmärryksensä
mukaan. Ei poikani, älä koetakaan minun kanssani sotkea mustaa ja
valkoista. Vaikka puhuisit leukasi sijoiltaan, niin et sittenkään saisi
vastatuulta myötäiseksi muuttumaan. Annahan sieltä tupakkapussini ja
tulukset, ehkäpä ystäväsi haluaa hieman verrytellä kangistuneita
jäseniään aironvarressa." Koko yön he ponnistivat virtaa ylös,
jännittäen kaikki hermonsa päästäkseen takaa-ajon mahdollisuudesta.
Pysyttelemällä eteläisellä rannalla, siten välttäen voimakkaan
keskivirran, kulkivat he nopeasti eteenpäin, sillä sekä Amos että de
Catinat olivat kumpikin tottuneita soutajia ja molemmat intiaanit
olivat pikemmin terästä kuin lihaa ja verta. Leveällä viralla vallitsi
täydellinen hiljaisuus, jota ainoastaan kanootin laitoihin lyövät
laineet, yöhaukan kirkuna ja ketun terävä haukahdus häiritsivät. Kun
aamu vihdoin koitti ja pimeys vaihtui huomaamatta hämäräksi, olivat he
jo silmänkantamattomissa linnakkeesta ja kaukana ihmiskäden jäljistä.
Neitseelliset metsät, ihmeellisessä, syksyisessä väriloistossaan,
ulottuivat aivan veden rajaan molemmin puolin virtaa ja sen keskellä
näkyi pieni saari, jota ympäröi keltainen hiekkavyö ja jonka keskellä
loisti kirkas värileikki tulipunaisia kumipuita ja sumakkeja
monivivahteisena rykelmänä.
"Olen kulkenut tästä ennenkin", sanoi de Catinat. "Muistan erikoisesti
huomioni kiintyneen tuohon suureen läiskärunkoiseen vaahteraan, kun
matkustin kuvernöörin kanssa Montrealiin. Se oli Frontenac'in aikana,
jolloin kuningas oli ensimmäinen mies valtakunnassa ja piispa toinen."
Intiaanit, jotka kaiken aikaa olivat istuneet ilmeettöminä kuin
puujumalat, höristivät korviaan äskeisen nimen kuullessaan.
"Veljeni puhui suuresta Onontio'sta", sanoi toinen heistä, vilkaisten
taakseen. "Olemme kuunnelleet pahojen lintujen liverryksiä ja ne
kertovat meille, että hän ei koskaan enää tule lastensa luo suuren
veden yli."
"Hän on suuren valkoisen isän luona", vastasi de Catinat. "Olen itse
nähnyt hänet suuren valkoisen isän neuvottelussa ja hän on varmasti
palaava kansansa luo, jos se vaan häntä tarvitsee."
Intiaani pudisti paljaaksi ajeltua päätään.
"Kiimakuu on jo ohi, veljeni", sanoi hän, "ja ennenkuin munimiskuu on
tullut, ei tämän virran seutuvilla ole ainoatakaan valkoista miestä,
paitsi kivimuurien sisäpuolella.
"Miten niin? Olemme kuulleet niin vähän viime aikoina. Ovatko irokeesit
niin tuimissa aikeissa?"
"Veljeni, he lupasivat syödä suuhunsa huronit ja missä ovat huronit
nyt? He käänsivät kasvonsa erieläisiin ja missä ovat erieläiset nyt? He
menivät länteen illinoiseja vastaan ja kuka voi enää löytää ainoatakaan
illinoiskylää? He nostivat sotakirveensä andasteja vastaan ja heidän
nimensä on pyyhitty pois maanpinnalta. Ja nyt ovat he tanssineet
sellaisen sotatanssin ja laulaneet sellaisen sotalaulun, joka ei tiedä
hyvää valkoisille veljilleni."
"Missä he sitten ovat?"
Intiaani heilautti kättään poikki läntisten ja eteläisten ilmojen.
"Missä niitä ei ole?" sanoi hän.
"Metsät rytisevät heidän askeleistaan. He ovat kuin tuli kuivassa
ruohossa, niin nopeita ja peloittavia he ovat."
"Elämäni kautta", sanoi de Catinat, "jos ne pirut todella ovat
kytkemättä, niin tarvitaan täällä vielä vanhaa Frontenac'ia, ellei
muuta varten, niin ainakin ajamaan heidät virtaan pää edellä."
"Niin", sanoi Amos. "Näin hänet kerran kun minut vietiin hänen
eteensä toisten kanssa, syytettyinä metsästämisestä, kuten hän
sanoi, ranskalaisella alueella. Hänen leukansa loksahteli kuin
näädänloukku ja hän katsoi meihin aivan kuin olisi halunnut päänahkamme
säärystimikseen. Mutta huomasin selvästi, että hän oli päällikköainesta
ja rohkea mies."
"Hän oli kirkon vihamies ja sielunvihollisen oikea käsi tässä maassa",
kuului ääni kanootin pohjalta.
Se oli munkki, jonka oli onnistunut vapautua pukinnahkakintaasta ja
vyöstä, joilla molemmat amerikkalaiset olivat kapuloineet hänen suunsa.
Hän oli kohonnut ryntäilleen ja katseli seuruetta palavilla, mustilla
silmillään.
"Hänen leuka-taklauksensa näkyy päässeen irtautumaan", sanoi
merikapteeni. "Minäpä hieman kiristän sitä."
"Tokkohan, mitäpä me häntä enää kuljetamme mukanamme", sanoi Amos. "Hän
on vain liikana painona meille, enkä ymmärrä mitä hyötyä meille enää on
hänen seurastaan. Poistakaamme hänet kanootista."
"Niin, koetetaanpa painuuko hän vai pysyykö pinnalla", huusi Efraim
innokkaana.
"Eihän toki, panemme hänet rannalle."
"Antaaksemme hänen joutua edellemme varoittamaan noita mustia piruja."
"Panemme hänet tuohon saareen."
"Se on hyvä. Huutakoon sieltä omiaan avuksi, kun sattuvat soutamaan
ohi."
He soutivat saarelle ja laskivat munkin maihin. Tämä ei puhunut
sanaakaan, vaan kirosi heidät katseellaan. He jättivät hänelle hieman
korppuja ja jauhoja, jotta hän tulisi toimeen kunnes vapautuisi
saarelta.
Kuljettuaan sitten erään virran tekemän mutkan eteenpäin laskivat he
kanoottinsa maihin pienessä poukamassa, missä mustikan- ja
karpalonvarret kasvoivat aina rantaan saakka ja missä nurmi oli
valkoisenaan kukkasia. Siinä he levittivät vähäiset ruokatavaransa ja
söivät aamiaisensa erinomaisella ruokahalulla, suunnitellen sen
kuluessa matkansa jatkoa ja suuntaa.
Kolmaskymmenes luku.