Sangen kirjava oli seura, johon haaksirikkoiset olivat joutuneet. St
_Christophe_ oli lähtenyt Rochellesta kolme viikkoa sitten,
seuranaan neljä muuta pienempää alusta, jotka kuljettivat viittäsataa
sotilasta St Lawrence'n siirtolan avuksi. Osasto oli kuitenkin eksynyt
päälaivasta, mutta kuvernööri jatkoi matkaansa yksin, toivoen
tapaavansa muut joen suussa. Hänen laivallaan oli komppania Quercyn
rykmentistä, oman taloutensa palveluskunta ja Kanadan uusi piispa,
Saint Vallier monine seuralaisineen. Samaa joukkoa olivat kolme
fransiskaani munkkia ja viisi jesuiittaa, jotka olivat matkalla
vaaralliseen lähetystyöhön irokeesien keskuuteen. Sitten siinä oli
puolen tusinaa rouvia, jotka matkustivat tapaamaan miehiään meren
toiselle puolelle, sekä kaksi pyhän Ursulan nunnaa ja kymmenkunta
ritaria, jotka olivat lähteneet kaukaiseen maahan toivossa saada huonot
raha-asiansa korjatuiksi. Vielä siinä oli parikymmentä nuorta
anjoulaista maalaistyttöä, jotka olivat varmoja miehen saannista jo
ensimmäisessä satamassa, etenkin kun kuningas oli antanut heille, kuten
kaikille köyhille alamaisilleen tällaisessa tapauksessa, myötäjäisinä
lakanoita, keitinastian, tinalautasia ja kattilan.
Tähän joukkoon tuli nyt lisäksi kourallinen uusenglantilaisia
independenttejä, yksi puritaani Bostonista ja kolme hugenottia. Se oli
jotenkin samaa, kuin tuoda ruutitynnyri lähelle valkeata. Kaikilla
laivallaolijoilla oli kuitenkin niin paljon tekemistä omissa
asioissaan, että haaksirikkoiset saivat olla sangen paljon itsekseen.
Kolmisenkymmentä sotilasta makasi kannen alla keripukissa ja kuumeessa,
joten sekä nunnilla että munkeilla oli täysi työ hoitaessaan niitä.
Kuvernööri Denonville, hurskasmielinen ratsuväenupseeri käveli päivät
pääksytysten laivan kannella, lukien Davidin psalmeja ja valvoi yöt
karttojensa ja kirjojensa ääressä tehden suunnitelmia tulevaa aluettaan
ryöstelevien irokeesien tuhoomiseksi. Rouvat ja ritarit kuhertelivat,
maalaistytöt heittelivät mielisteleviä silmäyksiä Quercy'n
ryhdikkäisiin sotilaihin ja Saint Vallier tutki virkatehtäviään ja
esitelmöi papeilleen. Efraim Savage töllisteli melkein koko päivän
pyhää miestä punakantisine messukirjoineen, kun tämä asteli laivan
kannella mutisten "hävityksen kauhistustaan", mutta ukon omituinen
käytös pantiin yleensä pitkällisen jäävuorella oleskelun tiliin ja
myöskin vaikutti lieventävästi ranskalaisten omituinen päähänpisto,
jonka mukaan he eivät pitäneet anglosaksilaisen rodun edustajia täysin
vastuunalaisina teoistaan.
Englannin ja Ranskan välillä vallitsi paraikaa rauha, vaikkakin Kanadan
ja New Yorkin välillä oli kahnausta, johtuen paraastaan siitä, että
ranskalaiset, eikä aivan aiheetta, luulivat englantilaisten
siirtolaisten yllyttävän heitä ahdistelevia punanahkoja. Efraim
Savage'ia joukkoineen kohdeltiin siitä syystä sangen vierasvaraisesti
laivalla, vaikka se olikin niin täynnä väkeä, että he saivat etsiä
itselleen makuusijan, missä vain saivat tilaa ojentaakseen ruumiinsa.
De Catinat'takin kohdeltiin kaikin puolin ystävällisesti ja itse
kuvernöörinkin huomio kohdistui vanhaan sairaaseen mieheen ja hänen
ihanaan tyttäreensä. De Catinat oli matkan varrella vaihtanut
sotilastakkinsa tummaan pukuun, jotenka hänessä, lukuunottamatta
sotilaallista ryhtiään, ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut hänen
olevan sotilaskarkurin. Vanha Catinat oli nyt niin heikko, ettei hän
enää pystynyt vastaamaan kysymyksiinkään, hänen tyttärensä oli koko
ajan hänen luonaan ja sotilas oli kyllin valtioviisas puhuakseen
kenellekään sanaakaan, joten heidän salaisuutensa tähän saakka oli
pysynyt heidän omanaan. De Catinat tiesi vallan hyvin mitä Kanadassa
hugenottina oleminen jo ennen ediktin peruuttamistakin oli merkinnyt ja
hänellä ei ollut vähintäkään halua koettaa, millaista se olisi jälkeen
peruuttamisen.
Pelastuksen jälkeisenä päivänä näkyi jo Breton'in niemi etelässä ja
pian häämötti Anticostin itäinen kärki, heidän purjehtiessaan nopeasti
navakassa itätuulessa. Sitten he kulkivat mahtavaa jokea ylös, joka
alussa oli niin leveä ettei rantoja näkynyt keskeltä ensinkään. Se
kapeni kapenemistaan, kunnes he jo näkivät Saguenay-joen raivokkaan
suupuolen vasemmalla kädellään ja pienestä Tadousac-kalastajakylästä
kohoavat savut nousevan korkeitten petäjien lomitse.
Alastomia intiaaneja, joitten kasvot olivat punasavella maalatut,
liikuskeli heidän ympärillään koivukanooteissaan, tarjoten hedelmiä ja
muita elintarpeita kaupaksi, siten tuoden vaihtelua ja virkistystä
keripukin riuduttamille sotilaille. Sotalaiva kulki hitaasti ohi Mal
Bay'n, Eboulement-kuilun ja St. Paul-lahden, jota ympäröivät leveät
laaksot ja metsäiset vuoret olivat heleimmässä syysasussaan. Siinä oli
väriä ja loistoa. Punaista, purppuraa ja kultaa vuoroin tummaa
havumetsää vastaan. Amos Green seisoi nojaten laivanlaitaan ja
katseli kaihoten suunnattomia, neitseellisiä metsämaita, joihin tuskin
kukaan vielä oli jalallaan astunut. Kohta häämötti heidän edessään
Tourmente-niemen rohkeat ääriviivat, he sivuuttivat Beaupre'n lempeät
ja hedelmälliset tasangot, jotka kuuluivat Laval'in läänityksiin ja
kaarrettuaan Orleans-saaren uutisasutuksen, näkivät he edessään leveän
lahdelmantapaisen, Montmorency'n putoukset, Leviniemen paalutukset,
lukuisia aluksia ankkurissa ja vihdoin oikealla tuon ihmeellisen vuoren
vielä ihmeellisempine torneineen ja yhteiskuntineen sen juurella,
Ranskan Amerikassa olevan mahdin keskuksen ja tuen. Tykki jyrähti
linnakkeesta ja siihen vastasi laivasta samanlainen, lipun laskiessa ja
lakkien liehuessa. Parvena syöksähti esiin veneitä ja kanootteja
tervehtimään uutta kuvernööriä ja saattamaan sotilaita ja matkustajia
maihin.
Vanha kauppamies oli Ranskasta lähdettyään heikontunut heikontumistaan,
kuten kasvi, jolta juuret on poistettu. Haaksirikon aiheuttama järkytys
ja tuulinen pakopaikka jäävuoren kupeella oli ollut liikaa hänen
vuosilleen ja voimilleen. Sen jälkeen kun he olivat pelastuneet
sotalaivalle, oli hän maannut keripukin uuvuttamain sotilasten
joukossa, näyttämättä juuri muita elonmerkkejä, kuin tuskin huomattavan
hengityksen ja suonenvedontapaisia nytkähdyksiä kurttuisella
kaulallaan. Mutta kuullessaan tykin jymähdyksen ja tervehdyshuudot,
aukaisi hän silmänsä ja kohottautui hitaasti ja vaivaloisesti
vuoteellaan.
"Mitä tahdot, isä? mitä voimme tehdä hyväksesi?" kysyi Adele. "Olemme
Amerikassa ja tässä on Amory ja minä, lapsesi."
Mutta vanhus pudisti päätään.
"Herra on tuonut minut luvattuun maahan, mutta hän ei ole tahtonut,
että astuisin siihen jalallani. Tapahtukoon Hänen tahtonsa ja siunattu
olkoon Hänen nimensä iankaikkisesti! Mutta kuten Mooses, tahtoisin
minäkin nähdä sen, vaikka en jalallani saakaan siihen astua. Luuletko
Amory, että voisit taluttaa minut kannelle?"
"Jos vaan saan jonkun toisen avukseni", sanoi de Catinat ja noustuaan
kannelle, palasi Amos Green seurassa.
"Nyt isä, jos tahdot panna kätesi kummankin olkapäälle, niin sinun
tuskin tarvitsee laskea jalkaasikaan maahan."
Hetkistä myöhemmin oli vanha kauppamies kannella ja nuoret miehet
sijoittivat hänet istumaan kokoonkäärityille köysille, selkä mastoa
vasten, missä hän oli syrjässä kaikesta touhusta ja liikkeestä.
Sotilaat rupesivat jo sijoittumaan veneisiin ja kaikilla näkyi olevan
niin paljon touhua omissa asioissaan, ettei heidän huomionsa ensinkään
kääntynyt pieneen pakolaisryhmään, joka oli kerääntynyt väsyneen
vanhuksen ympärille. Hän käänteli tuskaisesti päätään puoleen ja
toiseen, mutta hänen katseensa kirkastui, kun hän näki leveän,
sinertävän vedenkalvon, kaukaisen putouksen välkkeen, korkean linnan ja
pitkän punertavan vuoristoketjun luoteessa.
"Se ei ole Ranskaa", sanoi hän. "Se ei ole vihertävää, vienoa ja
hymyilevää, mutta se on suurta, voimakasta ja vakavaa, kuin Se, joka
sen on tehnytkin. Heikentyessäni, Adele, on sieluni enemmän vapautunut
ruumiistani ja olen nähnyt selvemmin paljon sellaista, mikä ennen on
ollut hämärää. Ja minusta on tuntunut, kuin olisi Amerikan maa, ei
yksin Kanada, vaan sekin seutu, jossa sinä olet syntynyt, Amos ja
kaikki se, mikä ulottuu tuonne laskevan auringon maille, Jumalan
paraita antimia ihmisille. Hän on pitänyt sitä salassa läpi
aikakausien, jotta Hänen korkeat tarkoituksensa täällä pääsisivät
toteutumaan. Sillä täällähän on maa, joka on viaton, jolla ei ole
menneitä syntejä, joita sen tulisi sovittaa, ei vainoja eikä riitoja,
ei rumia tapoja eikä mitään pahuutta.
"Vuosien vieriessä kääntävät tänne kasvonsa kaikki ne, jotka ovat
murtuneita ja kodittomia, kaikki maattomat ja kaikki, jotka ovat
kärsineet vääryyttä ja joita on hosuttu, aivan kuten meidän on käynyt.
Ja heistä on nouseva kansa, joka on noudattava sitä, mikä hyvä on ja
hylkäävä kaiken, mikä on pahasta, muodostaen ja kehittäen itseään
korkeinta kohti. Näen täällä nousevan mahtavan kansan, joka ymmärtää,
että saattaa kysyä enemmän rohkeutta ylläpitää rauhaa kuin sotaa, joka
näkee kaikki ihmiset veljinään ja joka ei anna sydämensä kutistua vain
omissa harrastuksissaan, vaan osaa lämmetä jaloille pyrkimyksille
kautta koko maanpiirin. Tämän näen, Adele, maatessani tässä, sen maan
rannikolla, jota jalallani en koskaan tule astumaan ja sen sanon
sinulle, että jos sinä ja Amory lähdette tätä kansaa rakentamaan, niin
ette ole elämäänne turhaan eläneet. Niin on tapahtuva, ja kun se uusi
kansa on syntynyt, suojelkoon sitä Jumala, vartioikoon ja johtakoon Hän
sitä!" Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle ja hänen silmänsä, jotka
olivat olleet suunnatut korkeisiin metsiin ja kaukaisiin vuoristoihin,
sammuivat vähitellen.
Adele huudahti epätoivoisesti ja kietoi kätensä vanhuksen kaulaan.
"Voi, hän kuolee, Amory, hän kuolee!" huudahti hän. Synkän näköinen
fransiskaanimunkki, joka heidän lähettyvillään oli hypistellyt
rukousnauhaansa, kuuli hänen huudahduksensa ja oli silmänräpäyksessä
heidän luonaan.
"Hän on todellakin kuolemaisillaan", sanoi hän, katsellessaan vanhuksen
tuhkanharmaita kasvoja. "Onko vanhus jo saanut kirkon sakramentit?"
"En luule, että hän tarvitsee niitä", sanoi de Catinat vältellen.
"Kukapa meistä ei tarvitsisi niitä, nuori mies", sanoi munkki
ankarasti. "Ja kuinka voisi ihminen toivoa pelastusta ilman niitä!
Toimitan itse ne viipymättä hänelle."
Mutta vanha hugenotti oli avannut silmänsä ja työnsi viimeisillä
voimanrippeillään luotaan harmaakauhtanaisen miehen, joka oli
kumartunut hänen ylitseen.
"Jätin ennemmin kaiken, mikä minulle oli rakasta, kuin alistuin sinun
määräyksiisi", sanoi hän. "Luuletko nyt saavasi minut valtaasi!"
Fransiskaani hypähti hämmästyneenä taaksepäin ja hänen kylmät silmänsä
vaelsivat de Catinat'sta itkevään tyttäreen.
"Te olette siis hugenotteja!"
"Hiljaa! Älkää haastako riitaa kuolevan ääressä!" sanoi de Catinat yhtä
tuimasti kuin munkkikin.
"Kuolleen miehen ääressä!" sanoi Amos Green juhlallisesti.
Vanhuksen kasvot olivat äkkiä herpautuneet ja hänen tuhannet ryppynsä
olivat silinneet, aivankuin näkymätön käsi olisi niitä sivellyt ja
hänen päänsä vaipui mastoa vasten. Adele jäi liikkumattomana
polvilleen, kädet yhä vanhuksen kaulalla ja poski painuneena hänen
olkaansa vasten. Hän oli mennyt tainnoksiin.
De Catinat nosti vaimonsa käsivarsilleen, kantoi hänet erään naisen
hyttiin, joka jo aikaisemmin oli osoittanut heille ystävällisyyttä.
Kuolema ei ollut laivalla mikään outo vieras, sillä kymmenen sotilasta
oli haudattu matkan varrella, joten matkan onnistumisen ilossa
puuhailivat matkustajat eivät paljoakaan huomanneet kuollutta
vaeltajaa, varsinkin kun vielä alettiin kuiskailla, että hän oli
hugenotti. Tuli vain lyhyt käsky, että hänet oli haudattava samana
iltana jokeen. Purjeentekijä ompeli tavanmukaisen kankaan ruumiin
ympärille ja niin oli Teofilus Catinat päättänyt vaelluksensa luvattuun
maahan ja päässyt rauhan satamaan. Mutta toista oli hänen eloonjääneen
seuransa laita. Kun kaikki sotilaat oli viety maihin, koottiin heidät
yhteen ja tarkastettiin. Eräs kuvernöörin seurueeseen kuuluva upseeri
tuli sitten lukemaan heille tuomiota. Hän oli kookas, hyväntahtoisen
näköinen mies, mutta de Catinat'n valtasi paha aavistus, kun hän
huomasi munkin käyvän upseerin vieressä ja kuiskuttelevan tälle
innokkaasti. Munkin kasvoilla karehti häijy hymy ja se ei tiennyt hyvää
kerettiläisille.
"Kyllä siitä huolehditaan, hyvä isä, kyllä siitä huolehditaan", vastasi
upseeri kärsimättömästi kuiskailuihin. "Olen yhtä innokas Pyhän Kirkon
palvelija kuin tekin."
"Toivon, että olette sitä, monsieur Bonneville. Ja luulenkin, että niin
hurskaan kuvernöörin palveluksessa, kuin de Denonville on, ei ole hyvä
olla veltto näissä asioissa."
Sotilas vilkaisi vihaisesti munkkiin, hyvin ymmärtäen mitä hänen
sanojensa takana piili.
"Tahtoisin vain huomauttaa teille, isä, että jos usko on hyve, niin on
sitä myöskin sääliväisyys." Sitte sanoi hän englanninkielellä. "Kuka
teistä on kapteeni Savage?"
"Efraim Savage, Bostonista."
"Ja master Amos Green?"
"Amos Green New Yorkista."
"Ja master Tomlinson?"
"John Tomlinson, Salemista."
"Ja merimiehet Hiram Jefferson, Josef Cooper, Seek-grace Spaulding ja
Paul Cushing, kaikki Massachusetts Bay'sta?"
"Täällä."
"Kuvernöörin käskystä viedään kaikki luettelemani henkilöt kauppalaiva
_Toivolle_, tuolle valkolaitaiselle prikille, jonka näette tuolla.
Se lähtee tunnin kuluttua Englannin siirtomaihin etelään."
Haaksirikkoiset merimiehet olivat suunniltaan ilosta, päästessään näin
odottamatta lähtemään suoraan kotiinsa ja he kiiruhtivat kokoomaan
pienen omaisuutensa, mikä heille oli onnettomuudesta jäänyt. Upseeri
pani luettelon taskuunsa ja tuli suoraan Catinat'a kohti, joka seisoi
synkkänä, nojaten laivan kaiteeseen.
"Muistatteko minut vielä", virkkoi hän, "Tunsin teidät heti, vaikka
olette vaihtanut sinitakkinne mustaan."
De Catinat tarttui ojennettuun käteen ja sanoi:
"Muistan teidän oikein hyvin, de Bonneville, ja muistan myöskin matkan
Frontenac'in linnakkeelle, jonka yhdessä teimme. Enhän voinut
muistuttaa teitä tuttavuudestamme, kun asiamme nyt ovat näin huonolla
kannalla."
"No no, mies. Se, joka kerran on ollut ystäväni, on sitä aina."
"Pelkäsin sitäpaitsi, että tuttavuuteni ei olisi teille erikoisen
terveellistä tuon mustan hilkkaniekan läsnäollessa."
"Niin, niin. Tehän tiedätte, miten meidän on laitamme täällä. Frontenac
pystyi pitämään heidät aisoissa, mutta de la Barre oli kuin savi heidän
käsissään ja tämä uusi näyttää olevan samaa maata. Mehän olemme täällä
kahden tulen välissä, sulpitianit Montrealissa ja jesuiitat täällä. Jos
yhdestä pääset, niin on toinen kimpussa. Mutta olen sydämestäni
pahoillani, että minun täytyy tervetuliaisiksi kohdella teitä tällä
tavalla ja vielä enemmän vaimonne vuoksi."
"Mitä nyt sitte seuraa?"
"Te jäätte vankina laivaan, kunnes se lähtee ja se tapahtuu noin viikon
kuluessa."
"Entä sitte?"
"Teidät viedään takaisin kotimaahan ja jätetään siellä Rochelle'n
kuvernöörin käsiin, lähetettäviksi Pariisiin. Niin kuuluu monsieur
Denonvillen käsky ja ellei sitä aivan puustavillisesti noudateta, on
meillä koko herhiläislauma kimpussamme."
De Catinat voihki tuskissaan. Kaiken tuskan, koettelemusten ja
ponnistusten jälkeen palata Pariisiin, vihamiesten pilkan esineeksi ja
ystävien säälittäviksi, se oli liian nöyryyttävää. Sitä ajatellessaan
punastui hän häpeästä. Tulla viedyksi takasin kuin koti-ikäväinen
talonpoika, joka on karannut rykmentistään! Parasta hypätä ennemmin
tuohon mustaan virtaan, ellei Adele-parkaa olisi. Sillä hänhän oli
ainoa, johon Adele saattoi turvata. Niin masentavaa! Niin häpeällistä!
Eikä mitään toivoa karata tästä uivasta vankilasta naisen kanssa, jonka
kohtalo oli häneen lähtemättömästi liittänyt!
De Bonneville lähti, koetettuaan muutamilla avuttomilla sanoilla
lohduttaa häntä, mutta munkki käveli yhä kannella hänen lähettyvillään,
aika ajoin salavihkaa katsahtaen häneen ja kaksi sotilasta asteli
edestakaisin peräkannella muutaman jalan päässä hänestä. Heillä oli
ilmeisesti määräys pitää häntä silmällä. Murtunein mielin seisoi hän
nojaten laivan laitaan ja katseli kanotissaan edestakaisin kiitäviä
intiaaneja maalattuine kasvoineen ja sulkalaitteineen. Hänen silmiinsä
sattui myös edessään oleva kaupungin ala-osa, irvistelevine päätyineen
ja karstottuneine seinineen, jotka vielä olivat pystyssä muistuttamassa
muutama vuosi sitte sattunutta hirvittävää tulipaloa.
Hänen siinä miettiessään kohtaloaan, sattui hänen korviinsa voimakas
airojen loiske ja käännyttyään päin, näki hän suuren veneen menevän
aivan alitseen.
Siinä menivät uusenglantilaiset, matkalla heitä odottavaan alukseen.
Neljä merimiestä istui ryhmässä ja heidän edessään, vaippoihinsa
kääriytyneinä, keskustelivat Amos Green ja Efraim Savage, viittoillen
aika ajoin lähtevään laivaan. Vanhan puritaanin ja uljaan metsämiehen
kasvot kääntyivät useinkin de Catinat'han päin, mutta ei sanaakaan, ei
edes ystävällistä käden heilahdusta tullut yksinäisen pakolaisen
osaksi.
Heillä oli niin paljon omassa tulevaisuudessaan ja onnessaan, etteivät
he muistaneetkaan hänen kurjuuttaan. Hän olisi mielellään kärsinyt
vihamiestensä puolelta mitä hyvänsä, mutta tämä äkillinen
välinpitämättömyys ystävien puolelta tuli hänelle liian raskaaksi
kestää. Hän painoi kasvonsa käsivarttaan vasten ja purskahti
hillittömään itkuun. Kun hän taas nousi siitä, oli laiva jo nostanut
ankkurinsa ja oli täysin purjein poistumassa Quebec'in lahdesta.
Yhdeksäskolmatta luku.