Amos Green heräsi aamulla siitä, että tunsi käden olkapäällään ja
hypättyään pystyyn, huomasi de Catinat'n seisovan vieressään.
Haaksirikosta elämään jääneet merimiehet olivat ryhmässä ylösalasin
käännetyn veneen luona ja nukkuivat raskaasti yöllisen kovan työn
jälkeen. Auringon punainen kehrä oli juuri kohonnut meren pinnan
yläpuolelle ja taivas ja vesi säihkyivät häikäisevän kirkkaina, yhtyen
taivaanrannalla loisteliaana sinipunana ja kultana. Ensisäteet tunkivat
suoraan heidän onkaloonsa kimallellen ja kiiltäen jääkristalleissa ja
valaen koko luolaan runsaan lämpimän loisteensa.
Eipä mikään satulinna liene koskaan ollut somempi kuin tämä luonnon
muovailema uiva pakopaikka.
Mutta ei amerikkalaisella eikä ranskalaisella ollut nyt aikaa ajatella
hetken uutuutta ja kauneutta. Jälkimäisen kasvot olivat vakavat ja
hänen ystävänsä vainusi niistä vaaran uhkaa.
"Mikä nyt on?"
"Tuo vuori. Se menee palasiksi."
"So so, se on vankka kuin saari konsanaan."
"Olen pitänyt silmällä sitä. Näetkö tuota rakoa, joka ulottuu luolan
pohjalta eteenpäin. Kaksi tuntia sitten oli se niin kapea, että tuskin
sormeni mahtui siihen ja nyt voisin hyvin ryömiä itse siihen. Vakuutan
sinulle, että vuori on menossa kahtia."
Amos meni käytävän tapaisen loukon päähän asti ja huomasi siinä, kuten
ystävänsä oli sanonut, sinertävän mutkittelevan raon, joka ulottui
syvälle jäävuoreen uumeniin ja jonka oli aiheuttanut joko aaltojen
liikunta tai laivan pelottava sysäys. Hän herätti Efraim Savagen ja
huomautti hänelle vaarasta.
"Niin, jos se pahus saa vuodon, niin olemme hukassa. Se on sulanut aika
nopeasti."
Kuuvalossa olivat he pitäneet vuoren seinämää sileänä, mutta nyt he
auringon paisteessa huomasivat, että se oli täynnä uurteita ja vakoja,
jotka sulava jää siihen oli tehnyt. Koko vuori oli hauras ja reikiä
täynnä. He kuulivat kuinka vesi jo tippui ylemmiltä penkereiltä ja
pikku joet soljuivat mereen.
"Haloo!" huusi Amos Green, "mitä tuo oli?"
"Mikä niin?"
"Ettekö sitte kuulleet mitään?"
"Emme."
"Voisin vannoa kuulleeni äänen."
"Mahdotonta, mehän olemme ainoat täällä."
"Ehkäpä se sitten oli mielikuvitusta."
Kapteeni Savage meni luolan eteläpäähän ja katseli sieltä valtamerta.
Tuuli oli asettunut ja meri lepäsi liikkumattomana eikä sen sileällä
pinnalla eroittanut muuta kuin suuren mustan parrun, joka uiskenteli
niillä tienoin, mihin heidän laivansa oli uponnut.
"Meidän pitäisi oikeastaan olla laivareitillä", virkkoi kapteeni
tuumivan näköisenä. "Tuollapäin ovat turskan ja sillinpyyntipaikat.
Arvatenkin olemme liian etelässä heidän kulkureiteiltään, mutta emme
voi olla kuin parinsadan penikulman päässä Port Royal'ista Arcadian
rannikolla ja olemme siis aivan St Lawrence'iin menevällä reitillä. Jos
minulla olisi kolme valkosyistä vuoristopetäjää, Amos, ja satakunta
jalkaa lujaa purjekangasta, niin kohottaisin tuonne huipulle sellaisen
maston, että se veisi meidät humisten Bostonlahteen. Sitte särkisin
oivan aluksemme ja möisin sen pala palalta ja luulenpa, että tekisin
siinä hyvän kaupan. Mutta raskas ja vanha se on, se on totta, vaan
luulen, että se siitä huolimatta purjehtisi pari peninkulmaa tunnissa
ensiluokan rajuilmalla. Mutta mitäs tuo merkitsee, Amos?"
Nuori metsämies taivutti päätään eteenpäin ja kuunteli tarkkaan. Hän
oli juuri vastaamaisillaan, kun de Catinat huudahti ja osoitti luolan
takaosaan. "Katsokaas repeämää nyt."
Se oli laajentunut ainakin jalkaa leveämmäksi heidän keskustellessaan
ja oli muuttunut korkeaksi solaksi.
"Mennäänpä sen läpi", sanoi kapteeni.
"Se vie varmasti vuoren toiselle puolelle."
"Mennään sitte katsomaan sitä puolta." Kapteeni kulki edellä. Käytävä
oli hieman hämärä, sillä sen sinertävät seinämät olivat korkeat ja
taivas näkyi heidän päänsä yllä vain kiemurtelevana viivana.
Liukastellen ja horjahdellen pääsivät he eteenpäin, kunnes sola äkkiä
avartui nelikulmaiseksi tasaiseksi jääkentäksi. Joka puolelle kohosi
siitä seinä jotenkin jyrkästi huipulle, mutta yhdellä puolella oli
hieman rapun tapaista, jonka vesi siihen oli uurtanut, jotenka rivakka
mies saattoi sitä kiivetä. Kaikki ryhtyivätkin koettamaan taitoaan ja
muutaman minuutin perästä heidän onnistuikin päästä aivan huipulle
asti, seitsemänkymmentä jalkaa merenpinnasta. Viidenkymmenen
peninkulman laajuudella ei näkynyt elävää olentoa, ei muuta kuin
auringon häikäsevä loiste kaikkialla. Kapteeni Efraim vihelsi pitkään.
"Meillä on huono onni", sanot hän.
Amos Green katseli ympärilleen kummastelevin silmin.
"En ymmärrä", sanoi hän. "Ja kuitenkin olisin voinut vannoa — —
Taivaan nimessä, kuulkaa nyt!"
Kirkkaassa aamuilmassa kajahti sotilastorven toitotus. Hämmästyksestä
huudahtaen kurottautuivat he kaikki jyrkänteen reunan yli.
Aivan jäävuoren alla oli suuri laiva. Sen kansi oli kiiltävän
valkoinen, sillä oli useita messinkitykkejä ja sotilaita seisoskeli
siellä täällä. Pieni osasto askarteli peräkannella aamuharjoituksissaan
ja se oli juuri heidän merkinantonsa, jonka haaksirikkoiset
odottamattaan olivat kuulleet. Ollessaan äkkijyrkänteen reunasta
taampana he eivät voineet nähdä edes tervetulleen naapurinsa
mastonhuippujakaan, samalla kuin heitä itseäänkään ei voitu laivasta
huomata. Alhaalta kaikuvista raikkaista huudoista voivat he nyt
päättää, että heidätkin oli nähty.
He eivät vitkastelleet hetkeäkään, vaan liukuen ja nelinkontin tultuaan
märkää, niljakkaa jyrkännettä alas kiiruhtivat huutaen solaa myöten
takasin luolaansa, jossa heidän toverinsa juuri kesken ilotonta
aamiaistaan olivat kuulleet tuon yllättävän torvenpuhalluksen.
Muutamalla sanalla selvitettyään näkemänsä, työnnettiin suurvene
vesille, tavarat heitettiin siihen ja taas olivat he merellä vuotavassa
aluksessaan. Kierrettyään vuoren kulmauksen, tulivat he aivan hienon
sotalaivan perän alle. Sen laidoilla kurotteli kymmenet ystävälliset
kasvot ja maston nenässä liehui suuri kultaliljainen Ranskan lippu.
Muutaman minuutin kuluttua olivat he veneineen päivineen laivan
kannella.
Se oli sotalaiva St. _Christophe_, joka oli tuomassa Kanadaan
uutta kenraalikuvernööriä, markiisi de Denonvilleä.
Kahdeksaskolmatta luku.