Kolmen viikon ajan pysyi tuuli itäisenä tai koillisena, koko ajan
voimakkaana, joskus nousten puolimyrskyksikin. _Kultainen
kyynäräkeppi_ liukui iloisesti täysin purjein aallolta toiselle ja
kolmannen viikon lopulla laskivat Amos ja Efraim Savage enää vain
tunteja, jolloin heidän syntymämaansa tulisi näkyviin. Vanhalle
merikarhulle, joka ikänsä oli tottunut tulemaan ja lähtemään, oli asia
yhdentekevä, mutta Amos, joka ei milloinkaan ollut ollut poissa
kotimaastaan, oli jo kärsimätön ja istui alituisesti kahdenreisin
kokkapuulla tarkastellen taivaanrantaa siinä toivossa, että hänen
ystävänsä laskelma osoittautuisi vääräksi ja että hänen rakastamansa
ranta joka hetki ilmestyisi hänen silmiensä eteen.
"Ei maksa vaivaa, poikani", sanoi vihdoin kapteeni Savage, pannen
suuren punaisen kätensä hänen olalleen. "Kun kerran lähtee merille,
täytyy myös varustaa itsensä hyvänlaisella annoksella kärsivällisyyttä,
ja on täysin turhaa havitella sitä, mitä ei voi saada."
"Ilmassa on kodin tuntua", vastasi Amos "Se tunkee nenään tavalla, jota
en vähääkään tuntenut tuolla puolen meren. Ah, minulta menee ainakin
kolme kuukautta Mohawkmetsässä, ennenkuin tunnen olevani entiselläni
taas."
"Niinpä niin", sanoi hänen ystävänsä, pistäen tupakkamällin poskeensa.
"Olen kyntänyt meriä sitte ensimmäisten partahaiventeni, näet,
enimmäkseen rannikkokauppaa tehden, mutta vesillä yhtäkaikki, niin
pitkälle kuin vain merilaeilta pääsin. Lukuunottamatta kahta vuotta,
jotka vietin maalla kuningas Filipin käskystä — silloin näet
tarvittiin rajalla joka miestä, joka suinkin pystyi pyssyä
käsittelemään — en koskaan ole ollut kivenheiton matkaa kauempana
suolaisesta vedestä ja voinpa vakuuttaa sinulle, että en vielä ole
tehnyt parempaa matkaa meren yli kuin tämä on."
"Niin olemme päässeet tästä, niinkuin kauris metsäpalon tieltä. Mutta
minusta on merkillistä, että löydätte tienne niin varmasti ilman
merkkejä tai jälkiä. Hämmästyisinpä, jos todella löydämme Amerikan,
puhumattakaan New Yorkin ahtaita vesiä."
"Olemme hieman liian pohjoisessa, Amos, olemme kulkeneet
viidennelläkymmenellä leveysasteella aina la Hague niemestä saakka.
Huomenna pitäisi meidän minun laskujeni mukaan nähdä maata.
"Ah, huomenna! Ja mikä paikka se on? Mount Desert? Long Island, vaiko
Cap Cod?"
"Ei, poikani. Me olemme St Lawrence'n kohdalla ja näemme luultavasti
Arcaian rannikon. Mutta tällä tuulella pääsemme etelään päivässä tai
enintään kahdessa. Sitte vielä pari tällaista matkaa, niin jään
Bostoniin ja ostan itselleni sievän tiilitalon Vihreänkujan varrella
pohjoisosassa kaupunkia tai vaikkapa Charles- tai Mystickadulla ja
katselen, kun laivat tulevat ja menevät. Ja siellä minä päiväni päätän
levossa ja rauhassa."
Välittämättä ystävänsä vakuutuksista jännitti Amos koko päivän
näkövoimaansa turhaan etsiessään maata ja kun vihdoin tuli pimeä,
painui hän kannen alle, otti esille karvareunaisen metsästyspukunsa,
nahkasäärystimensä ja pesukarhunnahkalakkinsa, jotka olivat paljon
enemmän hänen makuunsa kuin ne hienoverkaiset vaatteet, joihin
saksalainen räätäli oli hänet New Yorkissa pukenut. De Catinat oli myös
pukeutunut tummiin siviilivaatteisiin ja hän ja Adele järjestelivät
kaiken ukon puolesta, joka oli käynyt niin heikoksi, ettei hän itse
enää jaksanut toimittaa mitään. Keulakannelta kuului viulun kitinää ja
puoliyöhön saakka kotoisten laulujen loilotusta, joihin somasti yhtyi
laineiden loiske ja vihurin vinkuna, uusenglantilaisten merimiesten
juhliessa vakavaan ja tukevaan tapaansa kotiintuloaan.
Perämiehen vahtivuoro oli sinä yönä kahdestatoista neljään ja sen
ensimäisinä tunteina oli kuuvalo. Aamuyöstä meni kuitenkin taivas
pilveen ja _Kultainen kyynäräkeppi_ syöksähti niillä seuduin niin
tavallisiin sumutiheikköihin. Se oli niin läpäisemätön, että
peräkannelta tuskin erotti etupurjeen haamua, puhumattakaan
keulapurjeesta, jota ei ensinkään näkynyt. Tuuli kävi yhä koillisesta
ja oli navakanlainen, jotenka priki kallistui tuntuvasti, niin että sen
suojapuolen vantit olivat vain käden ulottuvilla vedestä. Ilma oli
äkkiä viilentynyt siinä määrin, että perämiehen täytyi lämpimikseen
astua edestakasin peräkannella ja hänen neljä miestään etsivät
tuulensuojaa laivanlaidan takana. Yht'äkkiä eräs heistä ojensi kätensä
ja huudahtaen pelästyneenä osoitti sormellaan korkeata valkoista
seinämää, joka kohosi pimeydestä, aivan kokkapuun edessä ja samassa
laiva törmäsi siihen sellaisella voimalla, että sen molemmat mastot
katkesivat, kuin kuiva kaisla ja muuttivat sen kannen silmänräpäyksessä
sekasortoiseksi, muodottomaksi läjäksi köysiä ja särkynyttä puuta.
Perämies oli yhteentörmäyksessä lentänyt toiseen päähän peräkantta ja
oli hädintuskin välttynyt joutumasta kaatuvan maston alle, kun taas
hänen neljästä miehestään kaksi paiskautui keulapuolessa ammottavaan
aukkoon, kolmannen lyödessä päänsä murskaksi ankkuritukkiin. Tomlinson
hoippui keulaan päin ja huomasi koko etuosan alusta painuneen sisään ja
yksinäisen merimiehen istuvan huumaantuneena keskellä köysien,
puupalasten ja läpättävien purjeriekaleitten ruuhkaa. Oli yhä pilkkosen
pimeä, eikä voinut erottaa muuta, kuin ohikiitävien laineiden valkosia
kuohuharjoja. Perämies katseli ympärilleen epätoivoisena äkillisestä ja
odottamattomasta onnettomuudesta, kun hän huomasi kapteeni Efraimin
aivan vieressään, puolipukeissa, mutta yhtä tyynenä ja vakaana kuin
konsanaan.
"Jäävuori", virkkoi hän, haistellen kylmää ilmaa. "Etkö haistanut sitä,
Tomlinson ystäväni?"
"Tosin tuntui minusta kylmälle, mutta panin sen sumun syyksi."
"Niitten ympärillä on aina usvaa, vaikka Jumala viisaudessaan tietäköön
mistä syystä, sillä ne ovat meidän merimiesten pahimpia vitsauksia.
Laiva näkyy vuotavan kovasti, vesi on jo kaarien tasalla."
Muuan miehistä oli jo rynnännyt kannelle ja yksi mittasi vedennousua.
"Kolme jalkaa vettä", huusi hän, "ja eilen illalla imivät pumput
tyhjää."
"Jefferson ja John Moreton pumpuille", komesi kapteeni. "Tomlinson,
pane kuntoon suurvene, jotta saamme nähdä missä kunnossa laiva on,
vaikka pelkään, ettei sitä voi korjata."
"Suurveneestä on särkynyt kaksi laitaa", huusi eräs merimies.
"Entä pikkuvene?"
"Se on palasina."
Perämies repi tukkaansa, mutta Efraim Savage hymyili hiljalleen.
"Missä Amos on?" huusi hän.
"Täällä, kapteeni Efraim, mitä voin tehdä?"
"Ja minä?" kysyi Catinat innokkaasti.
Adele ja hänen isänsä olivat kääriytyneet vaippoihin ja asettuneet
tuulen suojaan pyöreän kajuutan taa.
"Sano hänelle, Amos, että hän menee vuorolleen pumppuun", sanoi
kapteeni. "Sinähän olet kätevä mies, mene tuonne suurveneeseen lyhty
kerallasi ja koeta saada se korjatuksi. Puolisen tuntia Amos hakkasi,
sovitteli ja nitoi, ja sillä aikaa kuului vain pumppujen yksitoikkoinen
helähtely laineitten loiskinnan lomassa.
"Sinulla ei ole paljon aikaa enää, Amos poikani", sanoi kapteeni
rauhallisesti. "Se pysyy kyllä jo veden päällä, vaikka se ei olekaan
aivan tiivis."
"Hyvä, laskekaa alas se! Jatkakaa pumppuamista! Tomlinson, pidä huoli
että muonavaroja ja vettä on tarpeeksi. Tule kanssani, Jefferson."
Merimies ja kapteeni hyppäsivät keikkuvaan veneeseen ja jälkimäisellä
oli lyhty kiinnitettynä vyöhönsä. He kulkivat laivan kuvetta, kunnes
pääsivät ruhjoutuneen keulan kohdalle. Kapteeni pudisti päätään
nähdessään vaurion suuruuden.
"Leikatkaa irti etupurje ja antakaa se tänne."
Tomlinson ja Amos katkasivat siteet ja laskivat purjeen kulman alas,
kapteeni ja merimies tarttuivat siihen ja vetivät purjeen ammottavan
vuodon yli. Kapteenin kumartuessa sitä tehdessään kohosi laiva aallon
harjalle ja hän näki silloin lyhtynsä kellertävässä valossa mustia,
polveilevia rakoja, jotka lähtivät pääreijästä peräänpäin.
"Kuinka paljon vettä?" kysyi hän.
"Viisi ja puoli jalkaa."
"Sitten on laiva mennyttä kalua. Voisin panna sormeni joka laudan
väliin niin pitkältä, kun näen peräänpäin. Jatkakaa pumppausta siellä!
Onko sinulla jo ruokavarat ja vesi, Tomlinson?"
"On, kapteeni."
"Laske ne veneeseen. Laiva ei pysy veden päällä enää kuin korkeintaan
tunnin. Voitteko nähdä jäävuorta?"
"Sumu tuntuu hälvenevän ylähangan suunnalla. Tuolla se näkyykin,
neljännespeninkulman päässä!"
Sumu oli ohentunut äkkiä ja kuu valaisi suurta autiota merta ja
haaksirikkoutunutta alusta. Siellä näkyi myös kaamea jäävuori kuin
suunnaton purje heilahdellen hitaasti suurten aaltojen mukaan.
"Teidän täytyy pyrkiä sille", sanoi kapteeni Efraim, "muuta neuvoa ei
ole. Laskekaa tyttö veneeseen, No niin, isä ensin, jos hän niin tahtoo.
Sano heille, Amos, että he istuvat hiljaa, ja että Herra kannattaa
meitä, ellemme tee tuhmuuksia. Kas niin! Te olette rohkea tyttö,
huolimatta sipisipi söpösöpö kielestänne. Nyt muonat ja juomat ja
kaikki vaipat ja peitot, mitä vain löydätte. Nyt toinen mies, se
ranskalainen. Niin, matkustajat ensin, teidän täytyy tulla! Nyt Amos!
Nyt miehistö ja sinä viimeisenä, Tomlinson ystäväni."
Oli onni, että heillä oli lyhyt matka, sillä vene painui melkein
viimeistä laitaa myöten ja kahdella miehellä oli täysi työ pitää se
tyhjänä vedestä, joka pyrki sen murtuneitten laitojen välistä sisään.
Kun kaikki olivat onnellisesti paikoillaan, hyppäsi kapteeni Efraim
takaisin laivaan, mikä olikin nyt kovin helppoa, kun laiva oli painunut
miltei veneen laidan tasalle. Hän tuli hetken päästä takasin vaatemytty
kädessään ja heitti sen veneeseen.
"Antakaa mennä", huusi hän.
"Hypätkää veneeseen ensin."
"Efraim Savage menee laivansa mukana", sanoi merikarhu rauhallisesti.
"Tomlinson, ystäväni, minun tapani ei ole käskeä kahdesti. Antakaa
mennä, sanon minä!"
Perämies työnsi haalla veneen menemään. Amos ja de Catinat huudahtivat
kauhusta, mutta uusenglantilaiset tottelivat tylsinä, istuivat
tuhdoilleen ja soutivat jäävuorta kohti.
"Amos! Amos! Voitko sietää tätä?" huudahti de Catinat ranskaksi.
"Kunniani ei salli jättää häntä näin. Se olisi iankaikkinen häpeäni!"
"Tomlinson, emmehän jätä häntä tuonne. Menkää uudelleen laivalle ja
pakottakaa hänet tulemaan."
"Se mies ei palaa hengissä, joka koettaisi pakottaa häntä siihen, mitä
hän ei tahdo."
"Ehkä hän muuttaisi mielensä."
"Hän ei koskaan muuta mieltään."
"Mutta ettehän voi jättää häntä tuonne, mies. Teidän täytyy ainakin
odottaa tässä ja nostaa hänet veneeseen."
"Vene vuotaa kuin seula", sanoi perämies. "Minä ohjaan sen jäävuorelle,
jätän teidät sinne, jos voimme saada siinä jalansijaa, ja sitte palaan
noutamaan kapteenia. Selvitelkää se päässänne, poikani, että mitä
pikemmin me olemme siellä, sitä pikemmin pääsen tänne takasin."
Mutta he eivät ennättäneet vetää viittäkymmentä aironnykäystä, kun
Adele kiljasi kauhusta.
"Jumalani, nyt laiva uppoo."
Se oli vaipunut vaipumistaan, kunnes se äkkiä rysähtäen painoi keulansa
alas, kuten sukeltava vesilintu ja perän noustessa korkealle ilmaan
painui syvyyteen perälyhdyn viimeisenä hyvästellessä aaltojen harjoja.
Kuin yhteisestä päätöksestä kääntyi vene ympäri ja palasi takaisin,
niin nopeasti kuin vain henkensä edestä soutavat miehet sen saivat.
Mutta kaikki oli hiljaista onnettomuuspaikalla. Ei pienintäkään merkkiä
näkynyt, joka olisi voinut todeta _Kultaisen kyynäräkepin_
viimeisen sataman. Yli neljännestunnin soutivat he ympäri paikalla,
näkemättä kapteeniaan ja vihdoin, kun ankarasta työstä huolimatta vesi
jo nousi heidän nilkkoihinsa, he taas kääntyivät ja pyrkivät
äänettöminä ja raskain sydämin turvapaikkaansa, jäävuorta kohti.
Niin autio ja synkkä kuin se olikin, oli se kuitenkin heidän ainoana
toivonaan, sillä oli selvä, että vene ei kauan enää jaksaisi heitä
kantaa. Tultuaan lähemmä, huomasivat he kauhukseen, että heidän
puoleinen reuna oli yhtenäinen kuusikymmentä jalkaa korkea seinämä,
vailla ainoatakaan repeytymää tai lovea.
Jäävuori oli laaja, ainakin viisikymmentä jalkaa joka suunnalle ja se
antoi heille toivon, että mahdollisesti toiset sivut olisivat
edullisemmat. Ammentaen ahkerasti vettä, he lähtivät kiertämään vuoren
toiselle sivulle, mutta tapasivat senkin yhtä jyrkkänä ja
luoksepääsemättömänä. Taas he jatkoivat kiertämistään, ja taas he
näkivät seinän pikemmin kohoavan kuin laskevan. Heillä oli nyt jälellä
vielä yksi sivu ja he tiesivät, että heidän elämänsä riippui siitä,
sillä vesi oli noussut niin korkealle, että vene miltei oli
vajoamistilassa. He joutuivat nyt täyteen kuuvaloon ja varmaankaan
eivät he koskaan unohda sitä näkyä, mikä heidän silmiään viimeisellä
sivulla kohtasi. Vuori oli siltäkin puolelta yhtä jyrkkä ja korkea kuin
muiltakin ja se hohti ja kimmelsi tuhansista särmistään kirkkaassa
kuuvalossa, mutta sen keskellä melkein veden pinnassa näkyi ammottava
onkalo osoittamassa sitä kohtaa, mistä laiva, saadessaan itse
turmionsa, oli poistanut suuren lohkareen ja siten valmistanut
turvapaikan niille onnettomille, jotka olivat uskoneet itsensä sen
hoivaan. Luola hohti suupuolessaan vihertävälle kuin smaragdi, sen
reunat olivat valkoiset ja kirkkaat ja takaosassaan helotti se
punertavana kuin purppura. Mutta se ei ollut luolan kauneus ja
väriloisto, eikä myöskään pelastuksen varmuus, joka sai ilon ja
ihmetyksen huudon jokaisen suusta. Istuen jäämöhkäleellä, pitkä
maissipiippu hampaissaan oli siinä heidän edessään kapteeni Efraim
Savage Bostonista ilmielävänä. Ensin haaksirikkoiset luulivat häntä
aaveeksi, tosin hieman jokapäiväisessä asennossa, mutta kohta he
huomasivat äänestä, että se todellakin oli hän ja vielä lisäksi
mielentilassa, joka ei oikein sopinut kristitylle. "Tomlinson ystäväni,
kun kerran sanoin että soutaisit jäävuorelle, niin tarkoitin tietysti,
että soutaisit sinne suorinta tietä etkä kiertelisi valtamerien kautta.
Ei ole sinun ansiotasi, etten paleltunut kuoliaaksi ja niin minun
kuitenkin olisi käynyt, ellei minulle sattunut mukaan kuivaa tupakkaa
ja tulukset."
Pysähtymättä vastaamaan päällikkönsä moitteisiin, lasketti perämies
suoraan prikin keulan lohkaisemalle penkereelle, jolle vene oli varsin
helppo vetää. Kapteeni Savage sieppasi heti kuivan vaatemyttynsä ja
katosi luolan perälle, palaten hetken kuluttua takaisin lämpimämpänä
ruumiinsa puolesta ja tyytyväisempänä mieleltään.
Suurvene käännettiin nurin istuimeksi, ristikot ja tuhdot otettiin ulos
ja peitettiin vaipoilla leposohvaksi nuorelle rouvalle ja eväslaatikot
avattiin.
"Olimme levottomia puolestanne, Efraim", sanoi Amos. "Sydämeni oli
raskas koko ajan, kun ajattelin, etten enää näkisi teitä."
"No, no, Amos, sinun olisi pitänyt tuntea minut paremmin."
"Mutta kuinka te pääsitte tänne, kapteeni", kysyi Tomlinson. "Luulin
että laiva oli upotessaan imaissut teidät mukanaan."
"Niin kävikin. Se oli jo kolmas laiva, jonka mukana olen mennyt
syvyyteen, mutta ei yksikään ole vielä pystynyt pidättämään minua
siellä. Menin tällä kerralla syvempään kuin _Sukkelan_ upotessa,
mutta ei niin syvälle kuin _Maaherra Winthrop'in_ mukana. Kun
tulin pinnalle taas, lähdin uimaan jäävuorta kohti, huomasin tuon
törmän tuossa ja kiipesin maihin. Tulin oikein iloiseksi kun näin
teidät, sillä luulin että olitte hukkuneet."
"Me palasimme takasin onkiaksemme teidät vedestä ja ajoimmekin ehkä
teidän ohitsenne pimeässä."
"Nostakaa ylös tuo veneen purje ja tehkää tytölle teltta. Sitte syömme
ja lepäämme niin hyvin, kuin taidamme, sillä tänään emme voi muuta
tehdä ja huomenna saattaa olla työtä yllinkyllin."
Seitsemäskolmatta luku.