Kahden päivän ajaksi joutui _Kultainen kyynäräkeppi_ seisomaan
tyynessä le Hague niemen kohdalla, mutta kolmantena nousi navakka tuuli
ja nopeasti loittonivat he rannikolta, niin että se muutaman tunnin
kuluttua miltei häipyi näkyvistä. Olisi luullut, että pakolaiset tuolla
aavalla ulapalla, missä raikas tuuli hyväili poskia ja suolainen vesi
tuntui miltei huulilla, olisivat päässeet huolista ja voineet
ainaiseksi jättää jäljen rippeetkin noista tarmokkaista miehistä,
joitten hurskas uskonvimma oli saanut aikaan enemmän vahinkoa, kuin
kevytmielisyys ja pahuus olisivat yhteensä voineet vaikuttaa. Mutta
vieläkään he eivät niistä päässeet, sillä mökkiläisen synnit jäävät
useimmiten oven sisäpuolelle, kun taas palatsin korkeudesta pahuus
leviää yli maitten ja merien.
"Olen levoton isästä, Amory", sanoi Adele, heidän seistessään vanttien
ääressä ja tarkatessaan ohutta pilvenkaistaletta, joka osoitti suuntaa,
minne se maa jäi, jonka he ainaiseksi olivat jättämäisillään.
"Mutta eihän hänellä enää mitään vaaraa ole."
"Ehkäpä ei julmien lakien puolelta, mutta pelkään, ettei hän saa nähdä
luvattua maatamme."
"Mitä tarkoitat, Adele? Setäukkohan on terve ja reipas."
"Ah, Amory, hänen sydänjuurensa olivat kasvaneet kiinni Pyhän Martin
kadulle ja kun ne revittiin irti, merkitsi se hänelle koko elämää."
"Mutta hänhän tottuu uuteen elämään vähitellen."
"Kunpa niin olisi! Mutta pelkään kovasti, että hän on liian vanha
sellaiseen muutokseen. Hän ei valita sanallakaan, mutta näen hänen
kasvoistaan, että hän on kokonaan murtunut, tuntikausia saattaa hän
tuijottaa jälkeensä Ranskaa kohti kyynelten valuessa hiljaa poskille.
Ja hänen tukkansa on viikon kuluessa muuttunut harmaasta aivan
valkoiseksi."
De Catinat oli myöskin huomannut tuon värinvaihdoksen. Hän oli myös
huomannut, että hänen kasvonsa olivat entistä totisemmat ja että hänen
päänsä oli raskaasti painunut rintaa vasten hänen käydessään. Hän oli
jo sanomaisillaan että merimatka mahdollisesti palauttaisi hänen
hyvinvointinsa, kun Adele huudahti hämmästyksestä ja osoitti sormellaan
merelle. Hän oli sillä hetkellä erinomaisen kaunis, seistessään siinä
käsi ojennettuna ja varjostaen silmiään toisella, tumma tukka hulmuten
tuulessa ja poskilla näkemänsä aiheuttama puna.
"Katso", huudahti hän. "Tuolla kelluu jotakin laineilla. Näin sen äsken
nousevan aallon harjalle."
Hän katsoi tytön osoittamaan suuntaan, mutta ei aluksi nähnyt mitään.
Heillä oli yhä myötätuuli, tummanvihreät aallot nousivat korkeina ja
niitten harjat alkoivat leikitellä vaaleankeltaisina ryöppyinä. Silloin
tällöin viskautui aalto kannellekin pärskytellen suolaista vettään
silmille.
Äkkiä huomasi de Catinat aallon harjalla jotakin mustaa, joka samassa
katosi toisen harjan taakse. Se oli niin kaukana, ettei hän voinut
erottaa, mikä se oli, mutta pari tottuneempia silmiä oli jo huomannut
sen. Amos Green oli seuratessaan tytön osoitusta heti arvannut
asianlaidan.
"Kapteeni Efraim", huusi hän, "tuolla on vene oikealla."
Uusenglantilainen merikarhu nosti kiikarinsa tukien sitä laivanlaitaa
vasten.
"Niin on, se on vene", sanoi hän, "mutta tyhjä. Se voi olla joku laidan
yli huuhtoutunut tai rannalta karannut vene. Laskeppa tuota kohti
Tomlinson, meille onkin nyt yksi liika vene tuiki tarpeen."
Puolisen minuutin kuluttua oli laiva kääntynyt ympäri ja kulki nyt
tuulen painamana venettä kohti, joka yhä hyppeli ja tanssi laineilla.
Tullessaan lähemmä huomasivat he, että jotakin riippui sen laidalla.
"Se on miehen pää!" huusi Amos Green.
Mutta Efraim Savagen kävi tavallista vakavammaksi. "Se on miehen
jalka", sanoi hän. "Taitaapa olla parasta, että tyttö menee alas
hyttiinsä."
Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa laskivat he yksinäisen aluksen
viereen, joka niin merkillisen lipun suojassa purjehti. Katsoessaan
alas näkivät he kaamean näyn.
Vene oli pieni, kolmenkymmenen jalan mittainen palko, pituuteensa
verraten leveähkö ja aivan tasapohjainen, joten helposti huomasi että
se oli rakennettu joella tai järvellä liikkumista varten. Veneen
perässä, aivan yhteen sulloutuneina oli kolme henkeä, mies
kunniallisessa käsityöläisen puvussa, vaimo samaa yhteiskuntaluokkaa ja
pieni, vuoden vaiheilla oleva lapsi. Vene oli puolillaan vettä ja
nainen makasi lapsineen pohjalla kasvot alaspäin ja lapsen pikku
kiharat samoinkuin äidin tummat suortuvat liikehtivät kuten kaislat
veden levottomalla pinnalla. Mies, jonka kasvot olivat käyneet harmaan
sinertäviksi, makasi kasvot ylöspäin, silmät nurin päässä ja
avonaisesta suusta näkyi kutistuneen nahan kaltainen kieli. Keulassa
oli vielä pieni hintelä mies selällään, aivan kokoon vetäytyneenä
pidellen yhä kädessään veneen ainoata airoa. Hän oli mustiin puettu ja
avattu kirja oli poikkipuolin hänen kasvoillaan ja hänen jäykistynyt
jalkansa pisti esille laidan yli hankaan takertuneena.
Pian oli vene laskettu vesille _Kultaisesta kyynäräkepistä_ ja
haaksirikkoiset nostettu kannelle. Ei merkkiäkään ruuasta tai juomasta
löytynyt veneestä eikä mitään muutakaan lukuunottamatta tuota ainutta
airoa ja avattua raamattua, joka oli miehen kasvoilla. Mies, vaimo ja
lapsi olivat jo olleet kuolleina ainakin vuorokauden, joten heidät
haudattiin heti tavanmukaisella lyhyellä rukouksella siunaten meren
avaraan syliin. Pieni mustapukuinen mies oli myös ensinäkemältä
näyttänyt kuolleelta, mutta Amos oli huomannut, että hänen sydämensä
vielä heikosti sykki ja että kellon lasille jota pidettiin hänen suunsa
edessä ilmestyi heikko sumuntapainen. Hänet asetettiin nyt, kuiviin
lakanoihin käärittynä, maston viereen ja perämies koetti, kaatamalla
vähäväliä hänen suuhunsa rommia, saada hänessä vielä mahdollisesti
löytyvän elonkipinän syttymään.
Sillävälin käski Efraim Savage tuoda kannelle pyydystämänsä vangit.
Hieman hullunkurisilta he näyttivät seistessään siinä ja
siristellessään silmiään tottumattomina kirkkaaseen auringonvaloon.
"Olen pahoillani, kapteeni", virkkoi merikarhu, "mutta joko näet teidän
oli tultava meidän mukanamme tai meidän oli jäätävä teidän kanssanne.
Tuolla toisella puolen odottavat minua Bostonissa ja minulla ei
todellakaan ollut aikaa viivytellä."
Ranskalainen sotilas kohautti olkapäitään ja silmäili ympärilleen nolon
näköisenä. Hän ja korpraalinsa olivat aikalailla merikipeitä ja heidän
surkeutensa vain lisääntyi heidän nähdessään Ranskan häipyvän
näkyvistä.
"Haluatteko mieluummin jatkaa kanssamme matkaa Amerikaan vaiko lähteä
takaisin Ranskaan?"
"Takaisin Ranskaan, jos vain voimme päästä sinne. Ranskaan minun täytyy
päästä, jollei muusta syystä, niin ainakin antaakseni tuolle tykkimies
hölmölle ansionmukaisen ravistuksen."
"No, no, me paiskasimme ämpärillisen vettä hänen sankkiruutiinsa näet,
jotenka hän lienee koettanut parastaan. Mutta tuo tuolla on Ranskanmaa,
se on juuri häipymässä näkyvistämme."
"Näen sen, näen sen! Ah, jospa jalkani kerran vielä pääsisivät sen
kamaralle."
"Tässä on vene vieressämme ja te voitte ottaa sen."
"Hyvä Jumala, mikä onni! Vene! Korpraali Lemoine, lähtekäämme heti!"
"Kuka hölmö sillä tavalla lähtisi! Tarvitsettehan myös muonaa mukaanne.
Tomlinson, laske veneeseen lekkeri vettä, lihaa ja korppuja! Hiram
Jefferson, tuo pari airoja perästä. Siitä tulee kyllä pitkä soutumatka
kun on vastatuuli, mutta huomen-illalla olette perillä, ellei ilma
tästä pahene."
Pian oli ranskalaisilla veneessä se, minkä he mahdollisesti tarvitsivat
matkallaan ja niin he lähtivät rantaa kohti lakkien liehuessa ja
_hauskaa matkaa_-huutojen kaikuessa.
Taas kääntyi eturaaka paikalleen ja _Kultainen kyynäräkeppi_
käänsi keulansa länteen.
Tuntikausia saattoi erottaa veneen pienenä pilkkuna aaltojen huipulla,
kunnes se vihdoin häipyi usvaan ja sen mukana katosi viimeinen
yhdysside, joka heitä liitti suureen vanhaan mailmaan.
Mutta sillä aikaa, kun tämä tapahtui, oli maston vieressä makaava,
tiedoton mies räpäyttänyt silmäluomiaan ja vetäistyään heikosti
henkeään, lopulta avannut silmänsä. Hänen ihonsa oli kuin pergamenttia,
joka kireänä peitti hänen luitaan ja hänen jäsenensä olivat pienet,
kuin kivuloisen lapsen. Mutta vaikka hän näytti niin heikolta ja
avuttomalta, oli hänen suurissa, tummissa silmissään omituinen
arvokkuuden ja voiman leima. Vanha de Catinat oli tullut kannelle ja
kun hän huomasi miehen ja hänen pukunsa, kiiruhti hän hänen luokseen,
kohotti kunnioittavasti hänen päänsä käsivarsilleen ja antoi sen levätä
siinä.
"Hän on yksi uskollisista", virkkoi hän, "hän on meidän
sielunpaimeniamme. Nyt on siunaus saatu matkallemme."
Mutta toipilas hymyili ystävällisesti ja pudisti päätään.
"Luulen, etten seuraa pitkältä matkassanne", sanoi hän heikolla
äänellä, "sillä Jumala on jo kutsunut minut toiselle matkalle. Olen
kuullut jo hänen kutsunsa ja olen valmis lähtemään. Olen todella
Isigny'n kirkon pastori, ja kun kuulimme jumalattoman kuninkaan käskyn,
lähdin minä ja kaksi Herralle uskollista pienen lapsensa kanssa
toivossa, että pääsisimme Englantiin. Mutta ensimmäisenä päivänä
huuhtoi suuri laine toisen airomme ja kaiken mitä veneessä oli,
leipämme ja juomavetemme mereen ja me jäimme aaltojen heiteltäviksi
ilman muuta toivoa, kuin Hän. Ja sitten alkoi Hän kutsua meitä
luokseen, toisen toisensa perään, ensin lapsen, sitte vaimon ja sitte
miehen, kunnes minä yksinäni olin jälellä, mutta tunnenkin, ettei minun
aikani enää ole pitkä. Ja koska tekin olette uskollisia, niin enkö
voisi palvella teitä vielä jollakin tavalla ennenkuin lähden."
Kauppamies pudisti päätään, mutta äkkiä pälkähti hänen päähänsä tuuma,
ja hän kiiruhti kasvot ilosta loistaen Amos Greenin luo ja kuiskasi
hänelle jotakin. Amos naurahti ja meni kapteeni Savagen puheille.
"Kyllä on jo aika", sanoi Efraim tuimasti.
Sitte kuiskuttelijat menivät de Catinat'n luo. Hän hypähti ilmaan ja
silmät loistivat riemusta. Ja sitte he menivät Adelen luo hänen
hyttiinsä ja hän säpsähti ja punastui, käänsi suloiset kasvonsa heistä
pois ja korjaili tukkalaitettaan, kuten naisten on tapana saadessaan
äkkiä kutsun johonkin.
Koska aika oli kallis ja koska tuolla äärettömällä ulapallakin oli
eräs, joka milloin hyvänsä saattoi särkeä heidän suunnitelmansa,
tapasivat tuo komea nuori mies ja puhdas neito itsensä äkkiä
käsikädessä polvistumassa kuolevan pastorin edessä, joka kohotti
kuihtuneen kätensä siunaukseen lausuessaan hiljaa ne sanat, jotka
ainaiseksi yhdistäisivät heidät yhdeksi.
Adele oli usein mielessään kuvitellut vihkimistilaisuuttaan.
Usein oli hän unelmissaan polvistunut Amoryn kanssa Pyhän Martin
kadun temppelissä. Toisinaan oli hänen mielikuvituksensa vienyt
hänet johonkin pieneen maalaiskirkkoon, noihin vaatimattomiin
turvapaikkoihin, joihin kourallinen uskovaisia kokoontui hartauttaan
harjoittamaan ja tänne hän lopullisesti olikin sijoittanut tuon naisen
elämässä korkeimman toimituksen. Ei hän ollut voinut kuvitellakaan,
että se olisi tapahtunut laivan valkosella kannella, joka joka hetki
uhkasi luisua hänen altaan lokkien toimiessa kuorolaulajina ja
laineitten laulaessa morsiusparille monituhatvuotista ylistysvirttään.
Milloin voisikaan hän unehuttaa tätä näkyä. Kellertäviä mastoja ja
pullottavia purjeita, haaksirikkoisen kalmankarvaisia kasvoja ja
haljenneita huulia, isänsä vakavia kasvoja, hänen polvillaan tukiessa
kuolevaa vihkijää, de Catinat'a, kuluneessa ja haalistuneessa
sinitakissaan, kapteeni Savage'ia, puisevat kasvot käännettyinä
taivasta kohti ja Amos Greeniä, seisten kädet taskussa ja silmissä
rauhallinen loiste. Ja heidän takanaan vielä hintelä perämies ja
uusenglantilaisten vakava merimiesjoukko palmettohattuineen.
Näin oli nyt kuitenkin käynyt ja onnentoivotukset seurasivat sitte
kuten ainakin, tosin vieraalla, kovalla kielellä ja lujin, airontyvessä
ja köysien vetämisessä harjaantunein kädenpuserruksin.
Toimituksen päätyttyä jäi de Catinat vaimonsa kanssa nojaamaan
vantteihin ja katseli siinä, kuinka musta laivanlaita nousi ja laski ja
kuinka vihreä merivesi liukui nopeasti ohi.
"Kaikki on niin outoa ja uutta", virkkoi nuori vaimo. "Meidän
tulevaisuutemme näyttää yhtä epämääräiseltä ja mustalta kuin nuo
pilviröykkiöt edessämme."
"Jos se minusta riippuu", vastasi aviomies, "niin tulevaisuutemme on
oleva yhtä iloinen ja kirkas kuin auringonvalo, joka kisailee tuolla
aaltojen harjalla. Maa, joka karkoitti meidät pois, on kaukana
takanamme, mutta tuolla edessämme on toinen, vielä ihanampi maa, ja
joka tuulenhenkäys vie meitä yhä lähemmäksi sitä. Vapaus odottaa meitä
siellä ja me tuomme mukanamme nuoruutemme ja rakkautemme, ja voiko
ihmismieli enempää toivoa." Siinä he seisoivat ja puhelivat, kunnes
hämy tummui ja tähdet vilkkuivat heidän yläpuolellaan. Mutta ennenkuin
ne taas katosivat, oli uskollinen kamppailija saanut rauhan
_Kultaisella kyynäräkepillä_ ja tuo pieni hajaantunut joukko
Isigny'stä oli saanut sielunpaimenensa luokseen jälleen.
Kuudeskolmatta luku.