Pieni joukko matkasi nyt edellä uutisten, kiitos de Catinat'n ajoissa
tuomien tietojen. Kun he kulkivat Louvierkylän läpi aikaseen aamulla,
huomasivat he tunkiolla alastoman ruumiin ja tiedusteluunsa saivat
eräältä vahdilla kuulla, että se oli eräs hugenotti, joka oli kuollut
katumattomana, mutta sen ei tarvinnut merkitä sitä, että uusi laki
olisi astunut voimaan, sillä sellaista sattui sangen usein siihen
aikaan. Rouen'issa oli kaikki rauhallista, ja ennen iltaa oli kapteeni
Efraim Savage vienyt laivaansa, _Kultaiseen kyynäräkeppiin_, sekä
heidät että heidän tuomansa tavarat. Se oli tosin pieni alus, noin
seitsemänkymmenen tonnin vetoinen, mutta aikana, jolloin moni lähti
merille avoveneessä, peläten enemmän kuninkaan, kuin luonnonvoimien
raivoomista, oli se kuitenkin hyvä turvapaikka. Samana yönä nosti alus
ankkurinsa ja lähti lipumaan alas kiemurtelevaa jokea. Se oli hidasta
kulkua. Oli puolikuu ja itätuuli, ja joki kierteli ja kaarteli niin
vaihtelevasti, että toisinaan näytti siltä, kun he olisivat menossa
virtaa ylöspäin.
Pitkät matkat saattoivat he kulkea täysin purjein eteenpäin,
mutta usein täytyi heidän myös laskea laivan molemmat veneet vesille ja
hinata sitä vaivaloisesti. Perämies Tomlinson Salemista ja kuusi
vakavaa tupakkaapurevaa uusenglantilaista merimiestä palmettohatuissaan
vetivät hartaasti airoillaan, kunnes heitä aamunkoitteessa tarvittiin
purjeitten selvittelemiseen ja Amos Green, de Catinat ja vieläpä vanha
kauppamieskin astuivat heidän tilalleen. Vihdoin auringon noustua alkoi
joki levetä ja kumpainenkin ranta kaartui yhä kauemmaksi muodostaen
välilleen pitkän suppilonmuotoisen merenlahden. Efraim Savage haisteli
ilmaa ja astuskeli reippain askelin laivankannella, vilkutellen
harmaita silmiään. Tuuli oli heikentynyt, mutta vei heitä kuitenkin
hitaasti eteenpäin.
"Missä tyttö on", kysyi Efraim.
"Hän on minun hytissäni", sanoi Amos Green. "Ajattelin, että hän ehkä
tulee toimeen siellä, kunnes pääsemme yli."
"Missä itse aiot maata sitten?"
"No, no. Kuusenoksa-vuode ja koivunkuorinen peitto on ollut minulle
kylliksi näinä vuosina. En tarvitse muuta kuin tuon valkopetäjäisen
laivankannen ja huopapeittoni."
"Hyvä, vanha mies ja tuo sinitakkinen, hänen veljenpoikansa voivat
saada kaksi vapaata vuodetta. Mutta sinun täytyy puhua tuolle nuorelle
miehelle, Amos. Minä en halua mitään hakkailua laivallani, poika, ei
mitään kuiskutteluja tai armastelua tai muita sellaisia hullutuksia.
Sano hänelle, että tämä laiva sattuu olemaan Bostonista ja ellei hän
pysy erillään tuosta tytöstä, niin näytän minä hänelle bostonilaisia
tapoja. Niitä on näytetty paremmillekin miehille kuin hän on. Pidä
huoli siitä, ettei laivassa kuherrella, muutoin opetan minä häntä
erinäisillä pyöräyksillä."
"Sääli että lähdimme niin äkkiä, etteivät he kerinneet mennä naimisiin
ennen sitä. Hän on hyvä tyttö, Efraim ja hän on myös kelpo mies,
vaikkakin heidän tapansa hieman poikkeavatkin meikäläisistä. He eivät
näy ottavan elämää yhtä raskaasti kuin me, ja ehkäpä he saavatkin siitä
irti enemmän huvia."
"En ole eläessäni kuullut, että meidät olisi pantu tänne hakemaan huvia
siitä", sanoi vanha puritaani, puistaen päätään. "Kuoleman varjon
laakso ei minusta tunnu nimensäkään puolesta sopivan miksikään
leikkikentäksi. Se on koettelemusta ja kuritusta, sitä se on,
katkeruuden sappi ja synninkahleet. Me olemme pahoja hamasta
syntymästämme, niinkuin löyhkäävästä suosta juokseva joki, ja meillä on
tarpeeksi tekemistä pitääksemme itsemme oikealla tiellä eikä puhua
huvista ja muista joutavuuksista."
"Minusta se näyttää olevan yhtä sekalaista, kuin rasvaiset ja kuivat
kakut pemmikaanipussissa. Katsokaapa tuota aurinkoa, kun se juuri on
painumassa puitten taa ja katsokaa tuota punaista hehkua pilvissä ja
virran kalvossa, joka kiertyy kuin punainen nauha ympärillämme. Se on
sanomattoman kaunista silmälle ja se meitä ilahuttaa, enkä usko että se
vaikuttaisi sillä tavalla mieleeni, ellei Luoja olisi niin tahtonut.
Monta kertaa, kun illan tullen olen metsässä maannut polttaen piippuani
ja olen tuntenut kuinka hyvälle tupakka maistaa ja nähnyt kuinka
loistava kellastunut vaahtera ja purppuranvärinen saarni on ja kuinka
punainen kumipuu väikkyy pensaston lomassa, silloin olen aina
ajatellut, että se mies on täysi hölmö, joka epäilee, ettei tämä kaikki
olisi tarkoitettu tekemään ihmistä onnellisemmaksi."
"Sinä olet ajatellut liian paljon metsissä", virkkoi Efraim Savage,
levottomasti katsahtaen häneen. "Älä anna purjeittesi kasvaa
suuremmiksi kuin laivasi kantaa, poika, äläkä luota omaan viisauteesi.
Isäsi oli kotoisin Bay'stä ja sinä juonnat juuresi suvusta, joka
ennemmin pudisti Englannin tomut jaloistaan, kuin kumarsi Baalia. Pidä
sanasta kiinni, äläkä mene siitä yli. Mutta mikä vanhaa miestä vaivaa?
Hän ei näytä oikein rauhalliselta."
Vanha kauppamies oli nojannut laivan kaiteeseen ja katsellut kaihoisin
ja väsynein silmin punaista, kiemurtelevaa jälkeä laivanperässä, joka
näytti Pariisiin päin. Adelekin oli tullut kannelle ja hieroskeli nyt
vanhan miehen kylmiä käsiä ja kuiskasi hänelle rakkauden ja lohdutuksen
sanoja, ajattelematta vähääkään niitä vaivoja ja huolia, jotka hänellä
itsellään vielä oli edessään. He olivat jo tulleet niin pitkälle
matkallaan, että hiljalleen virtaava joki oli vaihtunut paiskelevaksi
aallokoksi. Vanha mies näki kauhulla kuinka kokkapuu nousi korkealle
ilmaan ja kävi mielettömästi kiinni kaiteeseen, kun kansi näytti
luistavan hänen altaan.
"Me olemme aina Jumalan kädessä", kuiskasi hän. "Mutta Adele, on
pelottavaa tuntea Hänen voimansa liikkuvan allamme."
"Tulkaa kanssani, setä", sanoi de Catinat, pannen kätensä ukon
käsikoukkuun. "Siitä on jo kauan kun olette levännyt. Ja sinä Adele,
minä pyydän, että menet nukkumaan, tyttöparkani, sillä matkamme on
ollut väsyttävä. Menkää nyt, tehkää mielikseni, ja kun heräätte, niin
ovat sekä Ranska että muut huolemme jääneet kauas taaksemme." Kun isä
ja tytär olivat jättäneet kannen meni de Catinat taas perään, jossa
Amos Green ja kapteenikin olivat.
"Olen oikein iloinen kun sain heidät alas, Amos", virkkoi hän, "sillä
pelkään, että meillä vielä tulee olemaan vaikeuksia."
"Kuinka niin?"
"Näetkö tuolla harmaan maantien, joen vasemmalla rannalla? Kahdesti
olen jo puolen tunnin ajalla nähnyt siellä hevosmiehiä ratsastavan
henkensä edestä. Tuolla, missä näet torninhuippuja ja savua on Honfleur
ja sinne he menivät. En ymmärrä kuka muu, kuin kuninkaan sanansaattaja
saattaisi ratsastaa niin hurjasti. Oh, katso tuolla tulee kolmas!"
Harmaalla, vihreitä niittyjä kiertelevällä viivalla, näkyi musta
pilkku, joka liikkui eteenpäin suurella nopeudella, katosi puuryhmän
taakse näyttäytyäkseen taas ja joka oli matkalla kaukana siintävään
kaupunkiin. Kapteeni Savage otti esille kiikarinsa ja tarkasti
ratsastajaa.
"Niin, niin", sanoi hän kohottaessaan sen uudelleen. "Sotilas se on,
aivan varmasti. Voin nähdä hänen miekkansa välkähtävän auringon
valossa. Minä luulen, että saamme enemmän tuulta kohta ja tuulella me
jätämme jälkeemme minkä laivan hyvänsä Ranskan vesillä, mutta
kaleerilaiva tai myös asestettu laiva voisi nyt päästä kimppuumme."
De Catinat oli Amerikassa ollessaan oppinut ymmärtämään englannin
kieltä aika hyvin, joskaan ei osannut sitä sujuvasti puhua. Hän kääntyi
nyt Amos Greenin puoleen ja sanoi: "Pelkään, että tuotamme hyvälle
kapteenillemme harmia ja että hän vielä palkinnoksi ystävällisyydestään
menettää sekä laivansa että lastinsa. Kysyppä häneltä, eikö hän pitäisi
parempana laskea meidät maalle, jossakin tuolla oikealla rannalla. Me
voisimme ehkä rahojemme avulla päästä Alankomaihin."
Efraim Savage katsoi matkustajaansa entistä hieman leppeämmällä
silmällä. "Nuori mies", virkkoi hän, "huomaan että ymmärrätte
jonkinverran puhettani." De Catinat nyökkäsi päätään myöntävästi.
"Sanonpa teille sitte, että minua ei hevillä nujerreta. Jokainen, joka
on ollut minun mukanani merillä, sanoisi teille samaa. Se on näet sillä
tavalla, että niin kauan kuin Jumala tahtoo, seison minä ruorissa ja
määrään itse suuntani, ymmärrättekö?"
De Catinat nyökkäsi taas, vaikka saikin aivan vaillinaisen käsityksen
vanhan merikarhun kuvakielestä.
"Tulemme kohta tuon kaupungin kohdalle ja kymmenessä minuutissa saamme
tietää, odottaako meitä vielä mikään vaara. Sillä aikaa kerron teille
jutun, josta voitte päätellä minkälaisen miehen kanssa olette lähtenyt
purjehtimaan. Siitä alkaa nyt olla kymmenen vuotta, kun purjehdin
_Sukkelalla_, noin kuudenkymmenen tonnin prikillä, tehden kauppaa
Bostonin ja Jamestownin välillä. Etelään veimme aina puutavaraa,
turkiksia ja muita tarveaineita ja pohjoiseen taas toimme tupakkaa ja
siirappia. Eräänä yönä, heikonlaisella etelätuulella ajoimme karille,
kaksi penikulmaa itään Mayniemestä ja pohjaan sitä mentiin niin kuin
kivi. No niin, aamulla, kun siinä uiskentelin ympäri etumaston
puolikkaan varassa, näkemättä merkkiäkään tovereistani tai maasta.
Minulla ei ollut erikoisen kylmä, sillä oli aikainen syksy ja sain
sitäpaitsi suurimman osan ruumistani kohotetuksi maston päälle, mutta
minulla oli nälkä ja jano ja olin sitäpaitsi loukkaantunut. Minun ei
auttanut tehdä muuta, kuin vetää vyötäni pari reikää tiukemmalle ja
veisattuani virren, aloin katsella ympärilleni. Ja kyllä siinä
katselemista riittikin, enemmän kuin tarpeeksi. Viiden, kuuden jalan
päässä minusta oli näet suuri kala, suunnilleen yhtä pitkä kuin puukin,
josta pitelin kiinni. Tuntuu aika somalta, kun täytyy pitää jalkojaan
vedessä, kun tuollainen otus on ääressä, valmiina maistelemaan
varpaitasi."
"Hyvä Jumala", huusi ranskalainen sotilas. "Eikö se syönyt teitä?"
Efraim Savage'n silmät vilkuttivat lystikkäästi hänen muistellessaan
tapausta. "Minäpä söin sen", virkkoi hän.
"Mitä!" huudahti Amos.
"Se on totinen tosi. Minulla oli kääntöveitsi taskussani, tämä sama
veitsi, ja sillä aikaa kuin potkin jaloillani pidättääkseni petoa
kauempana, sain veitselläni irroitetuksi hyvänlaisen epätasaisen
puupalan, jonka terotin molemmista päistään, kuten eräs neekeri kerran
Delawaressa oli minua neuvonut. Sitten lopetin potkimisen ja odotin.
Hai tuli kohti, kuin haukka kananpojan kimppuun. Kun se sitte kääntyi
vatsa ylöspäin, työnsin minä vasemmalla kädelläni puupalasen suoraan
sen irvistävään kitaan ja annoin sen purra sitä samalla kun pistin
veitseni sen kidusten väliin. Se koetti päästä irti siitä, mutta minäpä
näet en hellittänyt, vaikka se vei minut niin syvälle, etten luullut
koskaan enää palaavani pinnalle. Olin jo menehtymäisilläni kun tulimme
taas ylös, mutta ukko olikin kääntynyt selälleen ja sillä oli
parikymmentä reikää valkeassa paidan etumuksessaan. Pääsin sitte
takasin mastonpuolikkaalleni, vaikka olinkin sukeltanut
viitisenkymmentä syltä ja silloin minä pyörryin."
"Entä sitte?"
"Kun taas selvisin, oli tyyni ja siinä ui kuollut hai aivan lähelläni.
Uitin mastoni sen luo ja irroittamallani köyden pätkällä tein silmukan
sen pyrstön ympäri ja kiinnitin sen sitte mastoon. Sitte ryhdyin
syömäpuuhiin ja viikon kuluessa pääsin jo sen selkäevään saakka, kun
_Siro_ Gloucesteristä tapasi minut siinä niin pyöreänä ja
lihavana, että töin tuskin pääsin kapuamaan sen kannelle. Se on
tällaista, jota Efraim Savage tarkoittaa, kun hän sanoo, ettei häntä
hevillä nujerreta."
Kertoessaan muistelmiaan oli puritaani-kapteeni silmäillyt vuoroon
pilviä, vuoroon lepattavia purjeita. Tuuli tuli puuskittain, väliin
täyttäen purjeet, jättääkseen ne taas velttoina riippumaan. Repaleiset
pilvet kulkivat sitävastoin hyvää vauhtia taivaalla. Niitä kapteeni
mielenkiinnolla tarkkaili, aivankuin hän olisi ratkaissut vaikeaa
tehtävää. He olivat nyt Honfleur'in kohdalla, puolisen penikulman
päässä siitä.
Useita pursia ja prikejä näkyi siellä yhdessä rykelmässä ja kokonainen
laivasto kalastajaveneitä laski juuri purjeitaan. Kaikki oli kuitenkin
rauhallista, sekä kaarevalla laiturilla, että puolikuun muotoisella
linnakkeella, jonka yllä liehui kultalilja-lippu. Satama oli nyt heidän
takanaan ja vauhti näytti paranevan tuulen kiihtyessä. De Catinat oli
jo mielestään varma, että vaarat oli vältetty, kun ne yht'äkkiä
näyttivät päinvastoin kasvavan.
Aallonmurtajan takaa tuli äkkiä näkyviin suuri, musta alus, joka pyörsi
heitä kohti ja jonka keulasta ja kymmenestä airoparista pärskyi
korkealle valkea vaahto. Sen perässä riippui soma valtakunnan vaakuna
ja kokassa kiilsi auringonvalossa suuri tykki. Se oli täynnä miehiä ja
siellä täällä näkyvästä välähdyksestä saattoi päättää, että he olivat
hyvin aseistettuja. Kapteeni otti kiikarinsa, tähysti sitä hetken ja
vihelsi pitkään. Sitten hän taas katsahti pilviin.
"Kolmekymmentä miestä", sanoi hän, "ja se voittaa meidät vauhdissa
kolmannella osalla."
"Te, sir, riisukaa tuo sininen takki päältänne, tai muuten saattaa
siitä tulla harmia meille kaikille. Herra pitää kyllä huolen omistaan,
jos me vain itse vältämme tyhmyyksiä. Ota auki nuo luukut Tomlinson.
Kas niin! Missä on Jean Sturt ja Hiram Jefferson? Aseta heidät
luukkujen ääreen ja kun minä vihellän, on ne paiskattava kiinni
jälleen. Ylemmä, ylemmä! Anna vetää niin täysillä purjeilla, kuin
mahdollista. Amos ja Tomlinson, tulkaahan tänne, että saan puhua pari
sanaa kanssanne."
Kolmin seisoivat he peräkannella neuvotellen ja tarkaten
takaa-ajajiaan. Ei ollut epäilystäkään siitä, että tuuli parani, mutta
se ei vielä ollut yhtämittainen ja perässä tuleva laiva saavutti heitä
yhä. He voivat jo erottaa perässä istuvien meriupseerien kasvot ja
tykkimiehen palavan sytyttimen, jota hän piti valmiina kädessään.
"Haloo!", huusi eräs upseeri selvällä englanninkielellä. "Laskekaa
sivullemme tai ammumme."
"Keitä te olette ja mitä te tahdotte?" huusi Efraim Savage äänellä,
joka kuului rannalle asti.
"Tulemme kuninkaan nimessä ja me etsimme erästä pariisilaista
hugenotti-seuruetta, joka astui laivaanne Rouen'issa."
"Kääntäkää eturaaka ja laskekaa laivan sivuun", komensi kapteeni Savage.
"Laskekaa raput alas ja olkaa varuillanne! Kas niin. Nyt olemme
valmiita ottamaan vastaan heidät."
Raakapuu kääntyi ja laiva kellui rauhallisesti laineilla. Toinen laski
sen kylkeen pitkittäin, tykki suunnattuna amerikalaiseen ja osasto
miehiä sormi liipasimella, valmiina ampumaan.
He nauroivat ja kohauttelivat olkapäitään nähdessään, että heitä
vastassa oli kokonaista kolme miestä. Nuori, rivakkaliikkeinen ja
kissanviiksinen mies oli silmänräpäyksessä kannella miekka
paljastettuna kädessä.
"Kaksi miestä tänne. Seisokaa tuossa rappujen päässä, kersantti.
Heittäkää tänne köysi ja kiinnittäkää se pylvääseen. Pitäkää varanne
siellä ja olkaa valmiina ampumaan. Te tulette kanssani, korpraali
Lemoine. Kuka on laivan kapteeni?"
"Minä olen", sanoi Efraim Savage alistuvasti.
"Teillä on kolme hugenottia laivallanne?"
"Oho! Hugenotteja, ovatko ne niitä? Huomasin kyllä, että heillä oli
kiire päästä maasta, mutta kun he rehellisesti maksoivat matkansa, niin
ei minun asiani ollut tutkia heitä sen enempää. Vanha mies ja hänen
tyttärensä sekä eräs nuori mies, suunnilleen teidän ikäisenne ja
jonkinlaisessa erikoispuvussa?"
"Univormussa, sir. Kuninkaallisen kaartin univormussa. Kyllä ne ovat
niitä, joita etsimme."
"Ja te aijotte viedä heidät mennessänne?"
"Aivan varmaan."
"Ihmisparat. Oikein sääli tulee heitä."
"Niin minunkin, mutta käsky on käsky ja se täytyy täyttää."
"Aivan niin. Vanha mies nukkuu hytissään. Neiti on omassaan myös ja
kolmas nukkuu lastiruumassa, sillä meillä ei ollut muuta paikkaa
hänelle."
"Nukkuu, sanoitte? Sitten lienee parasta yllättää hänet."
"Mutta luuletteko, että uskallatte tehdä sen yksin. Hän on tosin
aseeton, mutta hän on suurikasvuinen nuori mies. Etteköhän tee
viisaammin, jos kutsutte parikymmentä miestä avuksenne?"
Upseeri oli oikeastaan ajatellutkin sitä, mutta kapteenin pureva
huomautus yllytti häntä.
"Tulkaa kanssani, korpraali", sanoi hän. "Näitäkö rappuja, sanoitte?"
"Niin, rappuja alas ja sitte suoraan eteenpäin. Hän makaa tuolla kahden
verkapaalun välissä."
Efraim Savage katsoi ylös ja veti suunsa julmaan hymyyn. Tuuli vinkui
nyt köysistössä ja maston tukiköydet soivat kuin kaksi harpunkieltä.
Amos Green oleili kersantin lähettyvillä, joka oli pantu vartioimaan
rappuja, kun taas Tomlinson, perämies, seisoi täysinäinen vesiämpäri
kädessään jutellen huonolla ranskankielellä edessään olevien
merimiesten kanssa.
Upseeri laskeutui hitaasti rappuja alas ja korpraali seurasi hänen
jälessään ollen jo rintaansa myöten luukussa, kun toinen oli kerinnyt
pohjalle. Ehkäpä hän oli huomannut jotakin Efraim Savagen ilmeessä tai
ehkäpä myös ympäröivä pimeys oli peloittanut nuorta ranskalaista
upseeria, joka tapauksessa heräsi hänessä äkkiä epäluulo.
"Ylös takaisin, korpraali", huusi hän. "Luulen olevan parasta, että
pysytte siellä ylhäällä!"
"Mutta minä luulen, että sinun on parasta pysyä siellä, missä olet",
sanoi puritaani, joka oli huomannut upseerin tarkoituksen hänen
eleistään. Ja asettaen jalkansa korpraalin rintaa vasten, antoi hän
tälle sellaisen sysäyksen, että sekä hän, että raput tulivat suinpäin
alla seisovan upseerin niskaan. Tätä tehdessään puhalsi hän samalla
pilliinsä ja samassa oli luukku paikallaan ja molemmat rautasalvat
kiini. Kuullessaan luukun rämähdyksen oli kersantti kääntynyt päin,
mutta samassa sieppasi Amos Green häntä vyötäisistä ja heitti hänet
laidan yli mereen. Nyt katkesi laivoja yhdistävä köysi, raakapuu
kääntyi entiseen asentoonsa ja ämpärintäysi vettä ryöpsähti yli
tykkimiehen sammuttaen hänen sytytyssoihtunsa ja kastellen
sankkiruudin. Sankka kuulasade vingahti ilmassa ja tupsahti laivan
kylkeen, mutta kun valtoimena oleva laiva hyppeli jyrkissä, lyhyissä
laineissa, oli tähtääminen aivan mahdotonta. Turhaan ponnistelivat
miehet airoissaan, turhaan koitti tykkimies kuin mieletön saada
tykkiään uudelleen kuntoon. Laiva joutui suunnastaan samalla kun priki
lensi pois täysin purjein navakassa tuulessa. Pum! jymähti vihdoin
tykistä ja viisi pientä reikää suurpurjeessa osoitti, että kartessit
olivat lentäneet liian korkealta. Toinen laukaus ei jättänyt
minkäänlaista jälkeä ja kolmannella huomasi selvästi, että he olivat
tykinkantaman ulkopuolella. Puolta tuntia myöhemmin oli musta pilkku
taivaanrannalla ja siinä pieni kullalta hohtava läikkä ainoa, mikä enää
näkyi Honfleur'in vartiolaivastoa. Yhä matalammiksi kävivät rannat,
sininen ulappa laajeni laajenemistaan, kunnes le Havre'n savut
näyttivät pieniltä pilvenhattaroilta läntisellä taivaanrannalla.
Kapteeni Efraim Savage käveli laivansa kannella yhtä tuimannäköisenä
kuin ennenkin, mutta hänen harmaat silmänsä vilkuttivat hieman
leikillisesti.
"Tiesin, että Herra pitää murheen omistaan", virkkoi hän tyytyväisenä.
"Meillä on nyt kokka suoraan kotia kohti ja tämän paikan ja Bostonin
kolmen vuoren välillä ei ole mutaläiskääkään. Sinä olet viimeaikoina
saanut liian paljon noita ranskalaisia viinejä, Amos, mennäänpä tuonne
alas maistamaan oikeata Bostonin valmistetta johon on pantu
kaksinkertainen annos maltaita."
Viideskolmatta luku.