Epon tultua kuvernöörin portaista kadulle, oli ilma muuttunut synkäksi
ja painostavaksi. Koko taivaan kantta ja ilman peiliä peittivät
pimeät pilvet, jotka hetimiten alkoivat pudottaa vettä. Epon teki
nyt mieli päästä vielä tänäpäivänä lähtemään kotiin. Sen vuoksi hän
riensi kiirein askelin kohti kaupungin kauppatoria, nähdäkseen tiellä
mahdollisesti jonkun moromäkiläisen auton odottamassa matkustavaisia.
Mutta niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Tori oli aivan tyhjänä
ja kaikki autot täksi päiväksi menneet menojaan. Hän oli siis
myöhästynyt ja pettynyt laskelmissaan ainakin tällä kerralla. Myöskin
kauppaliikkeitä alettiin sulkea. Epon teki mieli ostaa itselleen
uusi linkkuveitsi vanhan ja kadonneen tilalle ja pistäytyi siinä
tarkoituksessa torin kulmassa sijaitsevaan Wiklund'in myymälään.
Sisälle päästyään alkoivat liikkeen apulaiset ilveillä Epon kanssa.
Heitä ihmetytti Epon ryysyinen puku, omituinen käytös ja puhetapa sekä
ennenkaikkea hänen punainen pukinpartansa. He päättivät nyt hinnalla
millä hyvänsä polttaa parran pois, tarjoamalla Epolle suuren ja paksun
sikarin, jonka Epo otti mielihyvällä vastaan ja pisti suuhunsa. Mutta
sen sijaan, että he olisivat sytyttäneet suussa olevan sikarin,
sytyttivätkin he Epon parran, joka tuossa tuokiossa oli ilmi liekistä
ja paloi poroksi juuriaan myöten yhdessä silmänräpäyksessä, niinkuin
kuivat rohtimet, eikä muuta jäänyt jälelle kuin musta kärventynyt
parran sänki.
Mutta tätä ilkityötä ei heidän olisi pitänyt tehdä, sillä siitä Epo
närkästyi silmittömästi ja riensi heti ulos ovesta kadulle huutamaan
avukseen torinkulmassa seisovaa passipoliisia, jolle hän ilmoitti
asiansa ja samalla myöskin ilkityön tekijän, liikeapulaisen Hessu
Heiskasen. Sitten sitä lähdettiin suoraa päätä poliisikamariin
selvittämään tapahtunutta rikosta, liikeapulainen Heiskanen mukana.
Poliisikamarin kanslian pöydän ääressä istui komisarius Iwan Molotkin,
hyvin tärkeän ja äreän näköinen venäläinen herrasmies, joka tunsi Epon
entuudestaan jo edelliseltä päivältä.
Kääntäen nopeasti katseensa tulijoihin tiukkasi hän: »Naa, mitä sinu
sakramenskade kanalja rikeeramaks taas tääll Turus, eik sinu meina
antamaks ihmise olla rauhas, häh.»
»Hm, ko vaa muu annasiva mnu olla lauhass. Stä pait mnä olen täll
keltta jämt syytön», vakuutti Epo.
»Naaa vot, vot, sinu rakkari ei koska syytön, kyll minu tuntemaks
lurjukse».
Konstaapeli Jussi Jöröjukka puuttui nyt asiaan sekä selitti
komisariukselle koko parran polttamisjutun alusta loppuun ja ilmoitti
siinä suhteessa pidättäneensä liikeapulaisen Hessu Heiskasen tätä
kuulustelua varten.
Epo ei malttanut tyynenä kuulustella konstaapelin kertomusta alusta
loppuun asti, vaan tokasi siihen: »mnun paltan oo vast kallis palt. Se
avull yksistäs mnä olen päässy kuvelnöölin puheilekki ja suossioho. Stä
on kuvelnöölikki ihaillu, ihmetelly ja silitelly tiim kaupall luakpöylä
viäles. Se ol stä paits jämt sama näköne säliltäs ja muololtas ko
kuvelnööli omakin palt ja mnä en millä ehloll suost enemppä eimös
vähemppä vahinkonkolvauksehe koko satta malkka, jos Heiskane sen koht
maksa, muus tapaukses mnä nosta siit kantte laastuvanoikeules ja vaali
vastajall lankastust luvattomast ja tölkkiäsi pallan polttamisest
likoslain kaikki kovima palaklaafi jälkke».
»Jahah, jahah. Tämä olemaks oikke paha ja kronkeli asia, polttamaks
parta pois tältä mieheltä». Ja kääntyen Heiskasta päin hän sanoi
karskisti: »sinu olemaks sjuuri rakkari ja lurjus, maksamaks heti tämä
partta taikk minu panemaks sinu butka».
Hätääntyneenä suostui Heiskanen heti suorittamaan vaaditun
vahingonkorvauksen sekä työnsi samalla satosen Epon käteen. Mutta
komisarius tahtoi myöskin käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vaatia tästä
tutkimuksen toimittamisesta »natsaijata» eli juomarahaa viisikymmentä
markkaa, minkä summan Heiskanen niinikään pelosta suoritti. Tämän
jälkeen saivat kaikki käskystä poistua poliisikamarista ja Epo oli
erittäin tyytyväinen juttunsa voittamisesta.
Ulos kaupungin harmaille kivikaduille tultuaan, näki Epo elokuun
kuulakkaassa kuutamoillassa suuria ilmoitus- ja reklaamitauluja
eläväinkuvainteatterista. — Esimerkiksi Metropol-teatterin
ilmoitustaulussa oli seuraavanlainen ilmoitus:
»Tänä iltana klo 7:stä alkaen näytellään täällä ensi kertaa suuri ja
huomiota herättävä kotimainen filmi »Ryysykerjäläiset ja katutytöt».
Lippujen hinnat 5 markkaa.
Silmäiltyään ilmoituksessa olevia kuvia ja luettuaan tekstin useampaan
kertaan, alkoi se häntä vähitellen miellyttää, niin että hän alkoi
epäillä, mennäkö tai ei mennä. Kiusaus oli ylen suuri. Missä hitossa
hän sitten tämän pitkän iltansa kuluttaisi muuallakaan? Ja olihan se
ensimäistä kertaa hänen elämässään, kun hän oli etsimässä jonkinlaista
huvia ja vaihtelua yksitoikkoiseen arkielämäänsä. Eikä se nyt
paljoakaan kukkaron päälle kustantaisi, vain vaivaiset viisi markkaa,
tuumaili Epo, ja olihan hän näinä kahtena päivänä peräkkäin ansainnut
noin vaan ilman muuta kokonaista kaksi sataa markkaa. Hän teki rohkean
päätöksen: osti lipun luukulta ja meni saliin istumaan.
Filmi oli juuri alkanut kierroksensa ja valkoiselle kankaalle
ilmestyi suuri joukko eri kaupunkien laitaosissa asuskelevia
ryysykerjäläisukkoja ja akkoja, vanhoja ja keski-ikäisiä. Yhdellä oli
puujalka, toisella taasen tekokäsi, kolmas silmäpuoli j.n.e. Kaikki
olivat kalpeita, likaisia, rääsyisiä ja nälkiintyneen näköisiä.
Muutamat heistä kantoivat säkkiä selässään, toiset koria kainalossaan.
Muutamilla oli kontti selässä tai retustelivat he jonkinlaista reppua.
Myöskin oli usemmalla mukana monen moisia nöyriä anomuspapereita,
joita he aina tavantakaa esittivät varakkaille kaupungin asukkaille.
Kaikilla oli omat syyt ja selitykset köyhyytensä ja kurjuutensa tueksi.
Kaikki he ahkerasti ahdistelivat talonomistajia ja kauppiaita rahasta,
ruuasta ja tupakasta. Heidän asuntonsa olivat matalat ja huonot sekä
ruokajärjestelmänsä niin ja näin, kuten Epollakin koko elämänsä ajalla.
Epo tunsi kalakylän kaupungista kotoisin olevat kerjäläiset:
»Orivon Aapon», »Messing Antin», »Pörö Kustan», »Trahi Vikin» ja
»Tölölölö Löngqvistin», jotka kaikki olivat entisiä merimiehiä,
mutta alituisen juopottelun kautta joutuneet tähän tilaan. He olivat
heikkoja olentoja sekä sielun että ruumiin puolesta ja yhteiskunnan
pohjasakkaan vajonneita vaivaisia, mistä sakasta eivät enää jaksaneet
kohota pinnalle ilman tuonen viikatemiehen apua. Orivon Aapo oli
aikoinaan ollut talonpoika sekä saanut perinnöksi osan Postin talosta
Orin kylässä, Mäyhelän pitäjässä, mutta kaiken oli viinan jumala
nielaissut häneltä. Messing Antti oli erään kerran varastanut konsuli
Kräkin omistamasta kuunarilaiva Krakon kajuutasta yhden messinkisen
morttelin ja tästä saanut liikanimen »messing». Tölölölö Löngqvist
taasen oli tullut sokeaksi ja soitteli posetiivia kaupungilla henkensä
ylläpitämiseksi. Vähät pojat, jotka taluttivat häntä talosta taloon,
lauloivat usein posetiivin tahdin mukaan pilkallisesti tähän tapaan:
»Tölölölö, lön, lön, lön, qvist, qvist
Ja pahukse pränk, pränk, vist, vist».
ja tästä syntyi hänelle liikanimi »Tölölölö».
Kellään heistä ei ollut omaa asuntoa, kuten Epolla ja sentähden heidän
täytyi useasti viettää yönsä ulkosalla, missä milloinkin sattui,
väliin maakuopista, kellarihalseissa, suuleissa, vajoissa ja muissa
ulkohuoneissa. Tällaisissa kodeista saivat he värjöttää vilussa ja olla
syöpäläisten syötävänä ja nälän ahdistamina. Puhtaita vaatteita ja
saunaa he saivat vain joskus hyviltä ihmisiltä.
Eipä siis ollut ihme, että he kaikki olivat kauhean keuhkotaudin
saastuttamia sairaita, niinkuin Epokin, joka kerran eräänä pimeänä
iltana vajosi heikkoihin jäihin ja sen kautta sai ankaran vilustumisen,
mikä ensin muuttui kuumeeksi, sitten yskäksi ja lopulta »suluksi».
Silloin hän oli likellä joutua tekemään lähempää tuttavuutta ahventen
kanssa, juomaan suorastaan sinä maljan, ellei Vistin Ville, joka oli
kuullut hätähuudon, olisi rientänyt häntä auttamaan. Ja yhdessä sitten
eräässä Noitalan kylän talon lämmitetyssä saunassa kuivasivat Epon
märät vaatteet sekä Epon taskussa kastuneet setelirahat ja rahakukkaron.
Nyt oli kymmenen minuutin väliaika, minkä jälkeen näyteltiin toinen
ohjelmassa mainittu näytelmä »Katutytöt eli yöelämä suurkaupungissa».
Kankaalle ilmestyi nyt suuri ja kirjava joukko ilotyttöjä, joukossa
monta nuorta sinisilmäistä ja kaunistakin neitosta — ehkäpä oikein
kaunotartakin, riippuen siitä, millä silmällä kukin heitä katseli.
Muutamilla oli päällään hieno silkkinen puku lyhyine hameineen ja
silkkiset sukat enemmän tai vähemmän siroissa säärissä sekä jalassa
lakerikengät, varustetut vähintäin kahdeksan senttiä korkeilla
koroilla. Hattu oli muutamilla suuri ja leveäliepeinen, peittäen
kasvot, niin että ainoastaan nenännipukka oli näkyvissä, toisilla
taasen oli pienempi hattu tai lakki päässään. Kaikki kantoivat
käsilaukkua, mikä sisälsi nenäliinan, peilin, kamman ja hajuvesipullon
sekä puuteriaskin. Enemmistöllä oli shinglattu tukka, toisilla taasen
käherretty ja pitkä, vanhanaikainen, silkkinauhoilla koristettu letti.
Kuva oli otettu vilkasliikkeiseltä keskikaupungin kadulta kellon
ollessa noin kymmenen tienoissa illalla. — Siinäkös sitten molemmat
sukupuolet vllkutteliwat silmää, päivittelivät, kuiskuttelivat ja
venskasivat »Mjukaste tjenare min egen sötnos, min lilla raring, får
jag låv att följa fröken hem, eller skall vi gå på kase, eller åka ut i
bil»? Miespuolista olivat eniten edustettuina meri sekä sotaväki sekä
upseerit. Kauppoja rotsittiin vilkkaasti ja kaikki vapaana olevat autot
vislattiin kyytiin, kuljettamaan herrasväkeä kohti kaupungin laitaosia,
kiila- ja höyläpenkkikaduille, missä nämät lintuset asuskelivat samoin
kuin muukin roskaväki.
Epo oli tuntevinaan muutamia näistä ilotytöistä, kuten
»Halituli-Hannan», »Morjens-Mandan», »Kippis-Alman ja »Tirisen Tiltun»,
joka viimeksimainittu omisti oman kodin, jossa oli kaksi huonetta,
kamari ja keittiö sekä sitä paitsi oman liikkeen, kuten näkyi kyltistä
oven päällä. «Herrain tärkkäys ja silitysliike». Ovessa oli myöskin
lasiluukku, kuten postikonttoreissa, mistä oli mukava kiikaroida
asuntoon pyrkiviä kundeja ennen sisäänlaskemista.
Mutta nyt tuli Epon oma entinen lemmitty ja hellitty elämänsulostuttaja
Anna-Liisa esille iloisena ja herttaisena, kuten aina. Hänellä oli
singlattu tukka ja punainen silkkipuku päällä sekä lakerikengät jalassa
ja käsilaukku kädessä. Epolle muistuivat nyt mieleen kaikki vanhat
muistot ja muiskut sekä lemmentarinat. Monen monet ilonhetket kun he
olivat viettäneet yhdessä Epon matalassa majassa. Anna-Liisa asui
yhdessä nuoremman siskonsa Susannan kanssa. Ja oli heilläkin oma liike,
jonka rekisteerattu nimi kuului: »Herrain hierontaa ja voimistelua».
Heillä oli nyt yövieraita, pari nuorta herran heppulia hakkailemassa
sisaruksia ja viettämästä vaatimatonta liirum, laarum ja piirum
humuelämää.
Mutta Epo ei tästä näytöksestä ensinkään pitänyt vaan tuli hirveän
mustasukkaiseksi. Hänen verensä alkoi kiehua ja poreilla, niin että
hän aivan vihan vimmasta vapisi, eikä voinut enään kauemmin itseään
hillitä, vaan nousi istuimeltaan yhtäkkiä ja astui päin kangasta,
molemmat kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen aikomuksensa oli antaa
aimo isku kummallekin herralle, mutta paikalle tullut järjestysmies,
joka oli huomannut Epon aikeet, esti hänet siitä, tarttumalla vihaista
miestä takinkaulukseen ja työntäen hänet ulos ovesta.
Nämä ilotytöt laulelivat lauluja ja oli heillä kaikilla yhteinen
niinkutsuttu puolustuslaulu, joka niinikään kuvien aikana esitettiin
kankaalla ja on Epon muistiinpanojen mukaan näin kuuluva:
»Ah, sä siveä siskoni pieni
kun kuulutat kunniatas ain;
ja ylistät ystävät yksin
mutta tuomitset minua vain.
Itse langeta usein sa voisit,
ilman äitisi varjelust vaan;
kuten kaikki katujen lapset
kun on saastassa elää saan.
Samat tunteet on sulla kuin mulla
sama polttava halu oi;
saada salassa rakastella
missä kukaan ei nähdä voi.
Niin, ja silkissä kahista tahdot
ja lakerikengissä ain;
Ja sama on vaatimus mulla
ma katujen lapsi vain.
Myös miehen ja vangiksi vaadit
elinijäks ja hallita ain;
mutta minä kun kerran hellyn
otan köyhänä palkkani vain.
Me olemme luonnon lapset
vaikk' eri on elomme tie;
yhdell' on onni; mutt toisen
se hornan kitahan vie.
Tomuksi molemmat tullaan
ja unholaan unhoittuu kaikk',
kun ajan mylly meit myllää
se on totta ja totinen paikk».
Kadulle jouduttuaan lähti Epo majataloon hakemaan yökortteeria ja
saikin siellä keittiön penkillä viettää yönsä kaikessa rauhassa
ainakin talon puolesta. Mutta nukkumisesta ei tahtonut tulla juuri
mitään, alituisesti hänen ajatuksensa askartelivat elävissäkuvissa
ja Anna-Liisassa. Minkätähden hänet ajettiin pois sieltä, koska hän
ei kerran ollut kellenkään pahaa tehnyt, ajatteli Epo. Tuskinpa hän
enää koskaan soisi nähdä oman Anna-Liisansa niin ilmielävänä ja
herttaisen näköisenä kuin tänä iltana. Oliko se sallimus tai hänen kova
kohtalonsa? Miksi näin tapahtui sitä ei Epo voinut ymmärtää. Ja kaikki
hänen muutkin asiansa olivat menneet vinoon. Pettymys pettymyksen
jälkeen, siinä hänen kohtalonsa.
Elintarvelautakunnan pomoksi hän ei siis päässyt. Sen oli hän selvästi
ymmärtänyt kuvernöörin puheista. Nyt häntä hävetti ja harmitti juuri
tämä seikka siitä syystä, että oli puhunut ja kerskunut niin paljon
tästä asiasta ja ollut vakuutettu lopullisesta voitostaan. Kuinka
nolona hän kulkisikaan siellä kotipitäjässään ihmisten pilkan ja ivan
esineenä. Ja entäs hänen ruisviljansa takaisin saanti. Sekin näytti
mahdottomalta. Millä voimalla sen enään takaisin saisi, kun se kerran
oli häneltä pois otettu, jauhoiksi jauhettu ja leiviksi leivottu sekä
aikoja sitten jaettu leipäkorteilla pitäjäläisille.
Voi voi sentään, huokaili Epo itsekseen. Kuinka kylmä ja kurja onkaan
maailma hänen kohdaltaan. Ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä
synkemmiltä asiat näyttivät. Kaikki hänen loistavat suunnitelmansa
olivat nyt menneet myttyyn. Hän oli siis rakentanut tuulentupia ja
haaveillut tulevaisuudestaan, niinkuin moni muukin oli tehnyt ennen
häntä. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja värisi kuin haavan lehti.
Hän tunsi itsensä murtuneeksi, sairaaksi ja sekapäiseksi. Näissä
mietteistään hän lopulta nukahti.