Ooperin Epo heräsi vasta kello kymmenen aikaan aamulla ja tunsi itsensä
paljon virkeämmäksi kuin eilen illalla. Lämmin ja suloinen suvituuli
oli avoimesta ikkunasta hivellyt hänen hiuksiaan ja kasvojaan.
Aamuauringon kultaiset säteet olivat vaikuttaneet häneen ja saattaneet
mielialan iloiseksi. Vielä vuoteellaan ollessaan hän alkoi hyräillä
tähän tapaan:
»Mitä minä itken ja mitä minä suren
ja valitan vaivojani;
kun mulla on suoja ja mulla on Luoja
ja anteeksiantajani.
vähätpä siitä, vaikk onneni taivaan
pilvet synkät peitti;
kun mulla on Ainani ainainen
kun kahvit kodissa keitti.
Onni voi olla ja onni voi tulla
ja onni voi usein pettää,
mutt kerjurikeppiin kun tartun taas
ei kukaan voi sitä estää.
Ma kohtalon kohlut kannan vain
pää pystyssä polkuuni poljen;
kun kylästä kylään ja talosta taloon
ma keppini kanssa kuljen».
Kaikki viimeiset tapahtumat olivat olleet kuin pahaa unen näköä.
Sillä mitäpä sillä oikeastaan väliä oli, vaikkei hän päässytkään
elintarvelautakunnan pomoksi. Olihan hänellä aina vanha ja varma
virkansa varalla. Kun kaikki muu loppuu, niin «kerjuu se on kun
kestää». Ei mikään kunta tai valtio koskaan verottanut häntä, kuten
muita ihmisiä. Olihan hänellä oma mökkinsä ja kyllin tarpeeksi
pihamaata sekä rahoja kotona kirstun pohjalla ja mukana paitaan
ommeltuna muutamia tuhansia markkoja. Eikä niistä kahdesta menetetystä
ruisviljasäkistä kannattanut paljon porata tai suurta melua pitää.
Se vahinko oli niin pienen pieni kuin pisara meren pohjassa.
Ainoastaan pieni murto osa hänen omaisuudestaan. Olihan hänellä vielä
tallella useampia täysinäisiä säkkejä Jumalan viljaa, joista eivät
elintarvelautakunnan pomot tietäneet mitään, eivätkä koskaan tulisi
tietämäänkään.
Itseään hän saattoi syyttää viljansa menettämisestä eikä ketään muita.
Sen seikan oli hän selvästi tullut huomaamaan elintarvelautakunnan
puheenjohtajan puheista ja viittauksista. Kuka käski minua myymään
viljaa niille viinankeittäjille —, siinäpä juuri se paha piilee ja vika
makaa.
Eikä niistä saadut rahat suinkaan mitään siunausta koskaan tuota.
Päinvastoin karvajalkainen paholainen aina vie mukanaan mitä se on
tuonutkin, tuumaili Epo ja lähti ulos kaupungille hakemaan aamiaista
jostain ruokalan keittiöstä sekä katsomaan kauppatorille, olisiko
mahdollisesti Moromäelle päin menevää autoa.
Täällä hän tapasikin autonkuljettajan Kustaa Kilokarin, joka silloin
kuljetti Osuuskaupan autoa.
»Noh, voi sappermentti, olekkos snääkin tääll ja tuleks kottippäi, kyll
mnä su vie täsä kuorman pääll nii et krapise vaa, eik se mittä maks ja
lähretä puolen tiiman takka», sanoi Kilokari iloisesti.
»Kiitoksi vaa, kyll se hyvin passa mnull. Onki jo koto-ikäv tullu, kon
tääll niin kauva ole joutun asioillan viipymä», virkkoi Epo.
«Mitä pahukse asioit snull on tääll. Flikoi tietyste ole friianu ja
viina vattas kitanu — ja siin on kaikk snuu asias —, eiks nii oll Epo —
häh.
— Kyll siinäkin puheess paljon pelä on. Ja tieläks, — ko se mnu vanh
Anna-Liisan asu tääll Tuluss Höölpenkikalull 60. Se o se sama nainen,
kon poliis kirkkolaatin toimest kuskas mnu asunnostan pois».
»Vai nii, vai nii,» hymyili Kilokari, mutt lait nyy ittes pia valmiks,
koht lähretän täält».
Epo ehti sentään syömään aamiaisensa ja tuli juuri kreivin aikaan
autoasemalle, kun Kilokari oli ehtinyt panemaan koneen pörräämään.
»Ist ny toho mnu vierehen, ett saaran praakata vähä muinassiakki reisun
pääll» sanoi Kilokari.
Sitten sitä lähdettiin ja Epo ryhtyi kertomaan kaikista seikkailuistaan
Turussa, mitkä ihmetyttivät ja naurattivat Kilokaria sanomattomasti.
Näin kului aika myöskin rattoisasti, kunnes ennen pitkää oltiin
Osuuskaupan myymälän edessä.
Epo kiitti hyvästä kyydistä ja lähti suoraa päätä Poukalan taloon,
jossa talonväki otti hänet ystävällisesti vastaan, tarjoten hyvää
kahvia leivän kera. Sitten hän pyysi makasiinin avainta, päästäkseen
katsomaan viljavarastoaan, mikä hänelle myöskin annettiin. Ja katso,
kaikki oli erinomaisen hyvässä kunnossa, ei edes hiirikään ollut niihin
koskenut.
Nyt oli Epon hyvä olla ja kun päivä oli mennyt mailleen ja ilta alkanut
hämärtää, päätti hän vielä käydä naapuritalossa Piipussa, missä
vieraanvarainen ja hyvätahtoinen emäntä tarjosi hänelle illallisen
talon pöydän ääressä. Kun kaikki olivat menneet makuulle ja tuvassa
vallitsi syvä hiljaisuus, paneutui Epokin pitkäkseen tuvan penkille ja
nukahti aivan rauhallisesti sitkeään uneen, kunnes hän aamupuolella
yötä, selittämättömällä tavalla oli pudonnut penkiltä lattialle ja
siinä pudotessa loukannut toisen kylkensä teräviin, puolivalmiisiin
saavinvöihin, joita rengit puhdetöinä olivat valmistaneet ja jättäneet
lattialle lojumaan juuri siihen paikkaan, mihin Epo putosi.
Sisikuntaa alkoi nyt polttaa kovasti ja yleinen pahoinvointi tuntui
koko ruumiissa. Aamulla hän valitteli ja voivotteli sairauttaan
talonväelle ja kävi vielä viimeisen kerran Toukolallakin kertomassa
tapahtumasta sekä poikkesi sisälle erään lankakauppiaan luo pyytämään
jotain juotavaa.
Senjälkeen hän lähti hiljalleen ja hoiperrellen hiipimään kotiinsa,
minne päästyään hän heti heitti itsensä pitkäksi omalle vuoteelleen,
sekä pyysi oman Ainansa tulemaan häntä hoitamaan, mikä tapahtuikin.
Murheellisena ja alakuloisena katseli Aina omaa rakasta Epoaan silmästä
silmään, kun hän siinä tautivuoteellaan makasi yskässään ja tuskastaan,
aina vähän väliä tuijottaen Ainaan, ikäänkuin rukoillen lohtua ja
anteeksiantoa. Usein Aina lukikin Epon edessä raamattua sekä veisasi
virsikirjasta kauniita virsiä. Sukulaiset olivat myöskin saaneet vihiä
Epon sairaudesta ja tulivat nyt tervehtimään häntä. Keuhkotauti alkoi
nyt tehdä tehtäviään. Ruumis riutui päivä päivältä.
Synkkä syksy oli tullut ja kylmät viimat puhaltelivat ulkona. Kohti
syksyä painui myöskin Epon elämä. Hän oli käynyt aivan kalpeaksi ja
henkisesti tylsäksi. Elämän usko ja ilo olivat poissa. Ruumiin voimat
heikkenivät heikkenemistään, niin ettei hän enään jaksanut kunnolleen
päätään kohottaa vuoteeltaan. Hänen mainen matkansa oli kohta
päättymässä, tuntilasinsa hiekka loppuun juoksemassa.
Joulukuun 7 pnä 1920 hän ummisti silmänsä ikuiseen uneen uskossa
Vapahtajaansa ja lähti kohti suurta tuntematonta, mistä ei mikään elämä
olento vielä ole palanut.
Hänen maalliset jäännöksensä kätkettiin kaikessa hiljaisuudessa
kirkonkylän hautausmaahan isävainajan viimeisen leposijan viereen,
vaikkakin hänellä olisi ollut raatoja juhlallisempaankin hautaukseen,
koska hän jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden perillisten kesken
tasattavaksi.
Paitsi tätä, jätti hän myöskin jälkeensä kauniin muiston isänmaan
rakkaudestaan, jommoista vain aniharvat kerjäläiset jättävät Varmasti
moni hänen ystävistään vielä kaihomielin häntä muistelivat Omaperäisenä
luonteena, huippuna kerjäläisten kirjavassa joukosta tullaan Epoa
muistamaan pitkät ajat ja kaskut hänestä elävät pitkiä aikoja kansan
suussa.