Poliisikamarin talonmiehen vanha ja pulleavatsainen vaimo siivosi
parhaillaan pihaa, Epon pyytäessä häntä opastamaan itseään kuvernöörin
asuntoon. Tämä ei kuitenkaan katsonut voivansa pyyntöön suostua,
koska hän ei muka voinut jättää pihan siivoamista kesken. Syy oli
kuitenkin todellisuudessa siinä, ettei hän kehdannut kulkea tuollaisen
viheliäisen ryysykerjäläisen kanssa Turun kaupungin kaduilla keskellä
päivää. Epo sai tyytyä vain neuvomiseen ja talon portista tuomiokirkkoa
kohti johtavan suoran kadun viittailemiseen. Siellä se kuvernööri ja
hänen virastonsa ovat, siellä kirkon takana, sanoi talonmiehen muija
Epolle.
Epo lähti tallustelemaan pitkin harmaata kivikatua. Hänellä oli
nyt kova nälkä, eikä ihmekään, olihan hän ollut kokonaista kaksi
vuorokautta syömättä. Vatsa oli käynyt aivan pieneksi ja tyhjäksi ja
oli täynnä laskoksia kuten tyhjä matkalaukku. Kuitenkin oli hän usein
ennenkin olosuhteiden pakoittamana, joutunut olemaan ilman ruokaa
kolmekin päivää. Tämä kävi kyllä laatuun, kun hän kerran vaan sitä
ennen sai yhden kunnollisen ruoka-aterian, se on kaksi kukullista vatia
perunia, kolme reikäleipää ja pari kiloa lihaa tai silakoita sekä viisi
litraa piimää tai sen puutteessa puhdasta vettä. Hän ei ollut mikään
herkkusuu, mutta kylläkin runsas ruokainen.
Nyt hän näki ensi kerran elämästään raitiovaunun täynnä väkeä hiljaista
ja tasaista vauhtia kulkevan ohitse keskellä katua. Tämä ihmetytti
suuresti Epoa. Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan sitä sekä ajattelemaan
itsekseen: mikähän lie sekin näkymätön voima, joka tuollaisen suuren
vaunun eteenpäin vie, eikä se sellaista pärinää ja pörinää pidä kun se
moromäkilaisen automopiili.
Näissä ajatuksissa kulki Epo edelleen pitkin katua ja tuli nyt Braahen
puistoon, jossa hän istui penkille kuuntelemaan puiston puissa
liverteleviä pieniä lintusia. Myöskin ihmetyttivät häntä puiston
kauniit kukkais-istutukset. Kaikki oli niin ihmeen viehättävää eikä
hän tällaista luonnon lumoamaa ihanuutta ollut koskaan ennen nähnyt
kotipitäjässään eikä muuallakaan, lukuunottamatta hautausmaata, missä
hänenkin isävainajansa lepäsi ilman, että ei edes puuristiä ollut
tullut hommatuksi haudalle, hoh, hoh, ja ja jao, huokaili Epo.
Samassa hänen silmänsä sattuivat keskellä puistoa seisomaan patsaaseen.
Mitähän tuokin äijä tuossa papereineen odottelee. Kuvernöörin puheille
pääsyä kai, koskapa sinne päin katseleekin. Se on hyvin paljon
isävainajani näköinen. Luulisi senkin käyvän ikäväksi, että päivät
pitkät tuossa seisoa, vaikkapa vaan patsaanakin. Mitä merkillistä mies
lienee eläissään toimittanut? Kenties hänkin on kerran elänyt muilta
ihmisiltä saamillaan almuilla ja ollut kerjäläinen kuten minäkin,
ajatteli Epo. Mene ja tiedä, vaikka ne minutkin jälkeen kuolemani
asettaisivat ikuisesti seisomaan johonkin patsaan päälle sinne Noitalan
kylän harjulle. Ja jos nyt pääsen vielä elintarvepomoksi sinne
Moromäelle ja hankin köyhille ja tarvitseville leipää, niin ei ole
ensinkään sanottu, vaikka patsaaksi laittavat.
Noustuaan penkiltä asteli hän suoraa päätä kohti kuvernöörin asuntoa,
hakien keittiön ovea. Äkäinen vanhapiika Volodna Grumoff toimi
kuvernöörin keittäjättärenä, ja josta hapankaalin haju tunkeutui
voimakkaasti Epon sieramiin.
»Hyvä päivä», sanoi Epo, »olsi nöylimäst pyytäny teilt vähä niinku
lua-appu, ka ole pitkämatkane kulkki ja sentähle luppe nälkäki vaevama».
»Ei kupernaattori mittä suimit kerjäläisill antamaks, menkkä pois heti
paikalla», tiuskasi tämä äkäpussi.
»Emmal lählekkä, en snun käskystäs ainaka, kosk mnuull an tälkkiä asia
hell kuvelnöölill ja pyylän päästä hänen puhelles.»
»Ei kupernööri sinu vasta otta, sen saat nähdä», vastasi Volodna
vihastuneena.
Samassa ilmestyi keittiöön myöskin kuvernöörin rouva, joka puhui suomea
auttavasti ja näytti olevan erittäin herttainen ja hyväntahtoinen
nainen.
»Mitä asiaa teillä on, voiko minäkin jotain toimittaa edestänne»? kysyi
hän Epolta.
»Nii, mnu nimen oo Eflaim Lehtine ja ole Molomäe pitäjäst kotosi ja
olis mnull tälkkiä asiat hell kuvalnöölill. Pyytäsin päästä hänen
puhelles koht, jos se vaa olis mahlollist», virkkoi Epo hieman
harmistuneena.
Kuvernöörin rouvaa otaksui nyt, että hän oli tekemisissä jonkin
erittäin tärkeän urkkija-ukkelin kanssa. Ja kuka tietää, ajatteli hän,
vaikka tällä olisi jotain seikkaperäisiä poliittisia salaisuuksia
ilmoitettavana. Paras on kutsua hänet heti odotushuoneeseen odottamaan
siksl aikaa, kun käyn ilmoittamassa kuvernöörille hänen nimensä ja
tulonsa.
Epo istuutui tuolille odotushuoneeseen, jossa hän näki paljon
harmaatakkisia ja kiiltävänappisia herroja liikkuvan edes takaisin
huoneesta huoneeseen. Täälläkin oli havaittavissa sama ryssän haju kuin
poliisikamarissakin.
Samassa aukeni ovi kuvernöörin virka- ja vastaanottohuoneeseen ja Epo
käskettiin sisälle. Kuvernööri Hosianoff oli itse omassa persoonassaan
ovessa häntä vastassa.
»Naa, hjuva päivä Efraim Lehtinen, vot, vot, minu dutkimaks sinu asia
gamalast ja gaua. Olemaks baljo grongeli ja baha asia se elindarppe
asia. Dämä suome laki olemaks paljo invealattu. Ei minu oikke
jummartamaks sitä. Venähäll ei tiggareilt mittä davara oteta pois,
kaikki saamaks bittä nii ku omaks ja tehrä mitä daktomaks», selitteli
kuvernööri juhlallisesti.
Tämä vastine hämmästytti Epoa siinä määrin, että hän kysyi
kuvernööriltä:
»Eiköst stä asia sitt voilas latkaista ilma tikali»?
Tähän kuvernööri vastasi, että Epo oli kokonaan väärin ymmärtänyt häntä
ja että se johtui hänen huonosta suomenkielen taidostaan. Hänellä ei
ollut tarkoitus puhua mistään aseista tässä asiassa.
Tämän jälkeen rummutettiin kuvernööri päivälliselle. Mennessään hän
kysyi Epolta, oliko hänellä nälkä sekä tahtoisiko hän olla niin
ystävällinen ja seurata mukana.
»Kyll miäleläs», vastasi Epo ja kumarsi syvästi, samalla lisäämällä,
ettei hän ollut kahteen päivään syönyt mitään.
»Naa, vot, vot, harassjoo, tulemaks suimima». Ja sitten sitä mentiin
ruokasaliin, missä suuren suuri katettu pöytä notkui kaiken maailman
rääteillö, joita Epo ei ollut ikinä tätä ennen nähnyt. Epo söi ja ahmi
nyt yhden vadillisen toisensa perästä. Kaikki leikkeleet anjovitsit,
sardiinit, sillit, kaviaarit ja hummerit hän hotkasi tuossa tuokiossa
joka lautaselta, niin että kuvernöörin oli soitettava kelloa ja
pyydettävä uutta ruokaa tilalle.
»Olemaks oikke hjuva ruokalysti»? kysyi kuvernööri Epolta, samalla
nauraen ja nauttien Epon hyvästä ruokahalusta, jommoista hän ei ollut
koskaan ennen nähnyt. Nyt hän tarjosi Epolle vielä ruokaryypyn hyvää
votkaa ja otti itsekin ennenkuin alettiin syömään hanhenpaistia ja
lohta piparuuttikastikkeella höystettynä. Sitten he ottivat vielä
toisen ja kolmannenkin ruokaryypyn, kuvernöörin koko ajan ihaillessa
Epon punaista pukinpartaa, koska se oli niin yhdennäköinen hänen oman
partansa kanssa. Lopulta hän alkoi silitellä sitä ja sanoi: »minu niin
tykkämäks sinust, ku sinu olemaks sjamanlainen barta kuin minull». Sekä
tiedusteli Epolta, eikö hänellä maddollisesti olisi hieman ryssän verta
suonissaan.
«Ei lainka», kuului vastaus, »mnä ole puhlaslotune suomlaine ja
molomäkiläine keliläine, siin kaikk», tuumaili Epo.
»Naa, vot, vot», vastasi kuvernööri ja osoitti sormellaan edessään
olevaan suureen tauluun, joka riippui seinällä. »Tietämäks Lehtinen,
mikä mies tuo kuva olemaks?»
»En tiel, mutt kyll se paljo oo pappavainaja velje, Tauno Taulapää
näköne».
»Ole vait. Se olemaks meijä sjuuri ja armolline keisari ja
sjuuriruhtinas Nikolai».
»Vai oikken keisali kuva, mutt mikäst tuo flikan kuva sitt on tuoll
nulkas, ko lamp ain pala»? tahtoi Epo tietää taas vuorostaan.
»Njaa, vot, se olemaks minu jumalan mamman kuva».
»Noh, miksei stä sitt otet pois nulkast ja panna keskell lattija. Ja
eik se tull tyyliks poltta öljy sen kuvan all päevä pitkä?»
Kuvernööri ei vastannut siihen mitään, vaan kasvon ilmeistä saattoi
sanoa, että hän surkutteli Epon tietämättömyyttä.
Kun päivällinen oli syöty ja noustu pöydästä, pyrki lääninsihteeri,
ryssän kätyri, tuomari Tammefaan kuvernöörin puheille. Epo tunsi hänet
ulkomuodoltaan, vaikkakaan hän ei enää muistanut nimeä. Usein hän oli
nähnyt tämän herran Moromäen käräjillä asioita ajamassa.
»Päivää, päivää Epo», huusi sihteeri Tammefaan kovalla äänellä, »onpa
hauskaa nähdä teidätkin täällä».
»Minun nimeni on Efraim Lehtine, eimös mikkä Epo», huomautti Epo
äkäisesti.
»Aivan oikein, minä olinkin unuhtanut teidät ja teidän arvovaltanne.
Mutta herra kuvernööri on nyt kumminkin pyytänyt minua selittämään
teille teidän juttuanne, jota olen ahkerasti tutkinut yöt ja päivät.
Se on kylläkin kummallista ja samalla myöskin surullista se jyvien
poisottaminen. Lain henki ja periaate ei missään tapauksessa tarkota
sitä, mutta kun elintarvelaki siinä kohdassa juuri on perin epäselvä
ja jättää niin paljon tulkinnan varaan, niin ei elintarvelautakunta,
asian näin ollen, ole oikeastaan voinut muulla tavalla menetellä,
eikä sitä nyt enään voida auttaa, eikä elintarvelautakuntaa syyttää
mistään rikoksesta tai virkavirheestä. Mutta vastaisuuden varalta ja
juuri tämän tapauksen johdosta on herra kuvernoöri jättänyt uuden
ehdotuksen eduskunnalle, että tämä pykälä joko kokonaan pyyhitään pois
tai muutetaan sen sananmuoto toisin kuuluvaksi. Kaikessa tapauksessa on
teidän ammattinne vapaa ja ulkopuolella lainpykälien, sen voin tässä
teille vakuuttaa.
Mitä sitten siihen elintarvepomon virkaan tulee, niin siitä
huolimatta, vaikka herra kuvernööri olisikin teidän kanssanne samaa
mieltä ja katsoisi omasta puolestaan teidät siihen sopivaksi, ei hän
kuitenkaan voi sekaantua paikallisten viranomaisten tehtäviin ja
suorastaan nimittää teitä siihen. Paikallisviranomaiset parhaiten
tuntevat siellä olevat olot ja henkilöt, ja saavat itse järjestää
tämän asian oman tahtonsa mukaisesti. Mutta herra kuvernoöri olisi
nyt kylläkin tilaisuudessa tarjomaan teille kokonaan toisenlaisen ja
parempipalkkaisen viran kuin kysymyksessäolevan, jos haluatte sen
vastaanottaa», sanoi sihteeri.
»No mikä se semmone pilemp ja palemp vilk sitt olis?» tiedusteli Epo
hämmästyneenä sihteeri Tammefaanilta.
»Tjaa, — katsokaas, se on oikeastaan — kuinka nyt sanoisin, urkkijan
virka, jota teille tässä nyt tarjotaan ja joka minun mielestäni sopii
teille aivan mainiosti. Teidän ei koskaan enää tarvitse kerjätä
eikä kurjana kulkurina kulkea maita mantereita, vaan ainoastaan
korvat tarkkana ottaa selvää kaikista poliittisesti epäluotettavista
henkilöistä siellä kotipitäjässänne ja muuallakin. Ja kun sellaisen
sattuisitte tapaamaan, joko puheessa tai teossa, kun kuulisitte
jonkun pilkkaaman keisaria tai kenraalikuvernööri Seyniä, niin tulisi
teidän ilmoittaa siitä heti seikkaperäisesti tänne kuvernöörille
tai santarmiseuralle Turussa ja lähettää, mikäli mahdollista, tämän
henkilön valokuva mukana. Tässä olisi koko tehtävä ja palkkanne
lähetetään pyytämättä postitse joka kuukauden lopusta täältä teille
suoraan, siinä kaikki».
Hetken mietittyään vastosi Epo:
»En sunka mnä sentä voi suostu semmosse koska. Mnä ole syntyn
keljäläisäks ja tahlo semmosen kuolla, niin tott ko mnu nimen oo Efraim
Lehtine. Isämaan pettuliks en mnä koska lup, ei siit tull ko ikune
häppi. Ajatelkkast, aja ja olo voiva maas muuttu kokonas toiselaiseks
ku ny. Ja kuka sitt antais mnull luokka ja juoma, jos mnä semmossi
katali konnantöit tekisi ja eles antassi kunnollisi ihmissi laha
edest. Ei ja tuhanen keltta ei. Stä vilkka en koska vasta ot, emmäs
keliläisenkä mainett tahi kulahan tlampat, kosk se olis sama ko myylä
sialus pelkelell.
»Niin, kuinka vaan itse haluatte, ei teitä siihen pakoteta», sanoi
sihteeri Tammefaan sekä kääntyi kuvernöörin puoleen, ilmoittamalla
hänelle, ettei Lehtinen suostunut millään ehdolla vastaanottamaan
tarjottua tointa.
Hetken aikaa siinä keskusteltuaan kuvernöörin kanssa venäjän kielellä,
virkkoi sihteeri Epolle: »herra kuvernööri ihailee ja kunnioittaa teitä
ja teidän miehekkyyttänne sekä taipumattomuuttanne. Se on kaunein
piirre, mitä hän koskaan ennen on nähnyt yhdessäkään kerjäläisessä.
Tätä esimerkkiä olisi kaikkien kansalaisten seurattava ja tämä
halpmainen ja kurja urkinta loppuisi maasta».
He jäivät nyt kahdenkesken ja kuvernööri ihastui nyt Epoon siinä
määrin, että hän pyysi häntä laulamaan jonkun suomalaisen laulun,
jota pyyntöä Epo noudattikin ja alkoi samassa laulamaan muutamia
omia laulujaan, joita kuvernööri suurella mielenkiinnolla kuunteli,
vaikkei hän laulujen sisällöstä paljoakaan ymmärtänyt. Sisään astut nyt
kuvernöörin rouva palvelijan kera, joka tarjosi kahvia ja leivoksia.
Kuvernööri haki esille hienot havannasikaarit ja munkkilikööripullonsa
sekä pikarinsa. Otti itse ensin ja tarjosi sitten Epolle, rouvan
alkaessa laulamaan venäläisiä lauluja, joista Epo tunsi ainakin kauniin
»Sonja» laulun, minkä hän oli kuullut Porissa laulettavan sotilaitten
kasarmilla, käydessään siellä tapansa mukaan joka vuosi ruokastamassa.
Kuvernöörin rouva oli erittäin musikaallinen ja oli hänellä hieno,
hiottu ja miellyttävä laulunääni. Kun Epo nyt tunsi itsensä
sanomattoman onnelliseksi ja näki rouvan kanteleen pöydällä, pyysi hän
armollista rouvaa kaiuttamaan vähäsen kanneltaan. Itse lauloi Epo ensin:
»Oi, kaijuta kanneltas mulle,
ilovirttäsi viritä vaan,
et soittosi hurmaava tahti
ja tenho mun valtaansa saa;
mun hyljätyn, köyhän ja kurjan
satulinnaan se nostattaa.
Oi kaijuta kanneltas kauan
sa ystävä armias ain.
ett kaikkoisi surut ja murheet
elon synkeät hetket vain;
kun syöntäni kalvaa ja vaivaa,
arkihuolet et unhoittuis vain.
Oi kaijuta, kaijuta koska
elo nuolena kiitävi pois
ja vuosien mustat varjot
sun säveltis hukkua vois.
Unholaan unhoittuu kaikki,
kuin unelma eloni ois».
Tästä laulusta olivat he molemmat syvästi liikutettuja ja ilonkyyneleet
alkoivat vieriä rouvan silmistä. Molemmat kiittelivät ja kättelivät
Epoa ja kuvernööri antoi omasta lämpimästä kädestään Epolle kokonaisen
satojen, ettei Epon tarvitsisi jalan lähteä kotiin. Sitäpaitsi oli
armollinen rouva vielä laittanut Epolle suuren eväspussin valmiiksi,
mikä annettiin hänelle keittiössä poislähtiessä. Epo otti sydämelliset
jäähyväiset sekä kuvernööriltä että rouvalta ja kiitteli heitä
runsaasta vieraanvaraisuudesta.
Näin oli audienssi päättynyt.