Ooperin Epo oli myöskin luonnon ihailija ja ennenkaikkea kultaisen
kotiseutunsa laulaja. Senpätähden hän ennen pitäjän rajapylvään ohitse
päästyään ja Pakkalan taloon saavuttuaan, alkoi kotiseututunnelman
lumoissa laulella itse tekemänsä laulua:
»Oi sa kultainen kotiseutu
ma nään sinut kerran taas;
ja sieluni silmillä katson
ihanuuttasi joka haas.
Kuinka päivä päällesi paistaa
ja aurinko armias on;
kuinka kohisten kohoo korsi
ja tähkä on verraton.
Sun helmassas heelmät huokuu
ja antimet runsahat vaan;
sua hallitsee Taatto taivaan
jolle kunnia kuuluu vaan.
Kohta kaatuu heleä heinä
ja elonleikkuu alkaa maas;
kohta katkaisee koneet korret,
vilja aumatkin nähdään taas.
Meni menojaan keskikesä
ja suven juuri sunnuntai;
vain vienoja muistoja elää
mun rintani riemuun sai.
Kuinka tutulta tuntuu taasen
joka polku, pensas ja muut;
kaikki kivet, kalliot, kannot
ja mun pihani pihlajapuut.
Kaikki syliini sulkea tahdon
ja suullani suudella vaan;
missä seisoo töllini kallis
jonka vertaist ei löydä vaan.
Sulle sykkii sydän ja suoni
ja kantelo kauniisti soi;
sulle elän ja kuolen aina
sa kultainen kotini oi.»
Nyt ei minun sovi enään täällä kotipitäjässäni hiiskua halkaistua
sanaa siitä tulipalosta, eikä anoa avustusta, sillä se voisi herättää
ikävää huomiota, koska kaikki tietävät ettei se ole totta. Ja mätäkuun
uutiseksi se olisi liian karkea. Paras on siis koettaa «jyvästellä»
niin ahkeraan kuin mahdollista, sekä lähettää kootut viljat säkeissä
kyläkuntain maitokuskeilla kirkonkylän Poukolan talon makasiiniin,
kuten ennenkin. Kyllä talonväki niistä huolehtii, siksi kunnes itse
ennätän niitä noutamaan ja saan ne kaupatuksi hyvästä hinnasta
viinankeittäjille tai nälkäisille kaupunkilaisille, tuumaili Epo.
»Terve, terve, sanoi Pakkalan talon isäntä, kohta kun Epo oli astunut
kynnyksen yli, missä se Lehtinen nyt on oleillut, kun ei meillekään ole
pitkään aikaan ennättänyt? Olisihan toki laulumieskin talossa joskus
ollut tarpeen ilahuttamassa tätä harmaata arkipäiväistä elämää ja
saattamassa sitä hieman valoisemmaksi, vaikkapa vaan hetkiseksikin».
»Maailmall avalall on tämmöse leisumiehen ja keljäläise ain vaa oltava
näljän pakotuksest. Ei täsä muute henk luumiss kauva pysy, eimos
makkavan kati suuhu mittän tull», vastasi Epo.
Tämän keskustelun jälkeen käskettiin Epo illalliselle muun talon
väen kanssa saman pöydan ääreen. Ja kun kaikki olivat aterioineet,
pyysi isäntä, joka aina oli leikillinen ja hauskalla tuulella, Epoa
laulamaan koko talonväen kuullen suuressa ja avarassa tuvassa, luvaten
hänelle palkkioksi jokaisesta lauletusta laulusta yhden litran
ruisviljaa. Tähän pyyntöön Epo suostuikin mainitulla ehdolla. Ensin
hän lauloi lemmenlauluaan, jota ei kukaan läsnäolleista ollut koskaan
ennen kuullut, mikä saattoi koko talonväen nauraa höröttämään ja
iloiselle tuulelle. Epo sai nyt toistella tätä laulua moneen kertaan,
myrskyisillä kättentaputuksilla. Mutta tätä ennen oli hän ottanut
lieden tuvasta itselleen hiilen kappaleen, minkä kanssa piirsi tuvan
seinään joka lauletun laulun jälkeen mustan viivan, jotta hän lopuksi
pääsisi selville siitä montako litraa talonisäntä oli hänelle velkaa.
Näin hän jatkoi laulamistaan aina puoliyöhön asti, jolloin hänen
äänensä oli aivan käheä sekä talonväki väsyksissä pelkästä
nauramisesta. Epolla ei ollut todellisuudessa minkäänlaista lauluääntä
eikä korvaa. Kumminkin kaikki yksimielisesti antoivat Epolle
tunnustuksensa lauluistaan.
»Ja niinkuin nyt kuulitte, oli se jotain toista ja parempaa kuin sen
Helperin Hessun ruokottomat laulut», sanoi iloinen isäntä, jatkaen
«enkä minä koko miestä sietäisi talostani, koska kuuluu olevan vielä
polsseviikkikin».
»Se on totta mitä isäntä sanoo», vakuutti talonväki yhdestä suusta.
Sen jälkeen menivät kaikki makuulle ja Epo pääsi isännän kamariin
laitetulle vuoteelle lepäämään, mikä olikin tarpeen, koska hän oli
laulanut enemmän kuin koskaan ennen ja oli nyt perin väsyksissä.
Aamulla kun kaikki olivat hereillä ja talon ehtoisa emäntä oli kantanut
kahvit sisälle, alkoi isäntä jutella Epolle suunnittelemastaan Turun
matkastaan. Hänen täytyi käydä siellä ostamassa itselleen uusi
niittokone Forseliuksen liikkeestä, edelllsenä päivänä rikkimenneen
tilalle. Epo voisi hyvinkin seurata mukana katsomaan ensi kertaa Turun
kaupunkia ja kaikkia sen nähtävyyksiä, jos muuten haluaisi, sanoi
isäntä.
»Kyll mnä vaa mieleläs tle, jos vaa fölin pääse. Ja oo mnuullakin
tärkkiöi asioit toimitettavan siell kuvelnööli vilastos, jos pääsis se
maanisä puheill», vastosi Epo.
»Sitten sitä lähdetään heti Suonperän automobiilissä ja minä kyllä
maksan kyydin», virkkoi isäntä.
Epo oli pukeutunut vähän ennen kuin isäntä ja muisti nyt eilen illalla
piirtämänsä viivat tuvan seinässä sekä lähti heti niitä laskemaan.
Viivoja ei ollut enempää eikä vähempää kuin täysi sata.
Näin ollen hänen ylöskantoluetteloonsa eli verotukseensa ja
takseeraukseensa oli tullut yksi hehtolitra lisään. Mutta Pakkalan
isännällä ei ollutkaan varaa maksaa verojaan heti, eikä liioin ollut
haluakaan siihen, sillä hän oli pitänyt koko asian ja laulun pelkkänä
leikkinä. Tästä närkästyi Epo. Kuitenkin lupasi isäntä suorittaa
viljan syksyllä jos sattuu saamaan hyvän vuoden tulon. Tällä kerralla
maksaisi hän ainoastaan Epon kyydin Turkuun. Tästä riemastuneena
lähti Epo mukaan edes aamiaista maistamatta. Se kyllä motkotti häntä
koko ajan, kun hän ähkien ja puhkuen kiipesi isännän perässä jyrkkää
»Punajan» mäkeä ylös kohti autoasemaa. Siellä oli jo vaunu miltei
täynnä. Kun sinne vielä tuli elintarvelautakunnan pomo, tuo hirttämätön
Salon Kyöri, nousivat Epon karvat pystyyn. Hän ryntäsl pois autosta,
heristeli nyrkkiään, hakkasi puukenkiään ja haukkui sanomattomasti
hänen kerjättyjen viljojensa syömisestä, uhkasipa jäädä pois vaunusta,
sillä kunniallisena ihmisenä ei hän lähde sellaisen henkilön kanssa
yhdessä matkustelemaan mihinkään. Ja vähällä oli, ettei hän jäänytkin
pois vaunusta, sillä Myllypitäjässä naulaamansa toinen puukenkä oli
siinä täristellessä mennyt ihan sirpaleiksi.
Nyt tuli Epolle hätä ja aivankuin armosta laski hän Salon Kyörin
vaunuun, kun tämä ensin oli käynyt Tinku Jussin muijalta lainaamassa
vastatervatut puukengät.
Nyt oli Epossa miestä, kun hän sai nöyryyttää elintarvepomoa. Hän ei
ollenkaan huomannut koska vaunu lähti liikkeelle. Vasta sitten kun
jo mentiin täyttä vauhtia Ullanmäestä alas, huomasi Epo, miten asiat
ovat ja silloin alkoi kylmiä väreitä kiertää hänen sisikunnassaan.
Kamalalta tuntui se keinutus ja pärinä, varsinkln kun hän illalla
oli syönyt papusoppaa. Kun oli päästy »Virstantolpan» mäkeen, alkoi
hänen koko olemuksensa vavista perustuksiaan myöten ja hän tunsi
olevansa perin löyhällä pohjalla, vaikka pitikin Pakkalan isännän takin
liepeestä kaksin käsin kiinni. »Kakosuon mäestä» alas laskettaessa
alkoi vaunu haista niinkuin talvista sikokarsinaa olisi tyhjennetty
ja mukana olevat muijat kokoilivat saaliensa liepeitä. Epo oli kalpea
kuin joppijuusto. Sanattomana tuijotti hän eteensä, laskien aina aika
ajoin suustaan kamalalta haisevan suihkun. Loppumatkalla hän voi jo
vähän paremmin, mutta harmitti kuitenkin tuo ruumiinsa ravistuminen ja
Pakkalan isännän ja Salon Kyörin piikittelyt elintarvelain rikkomisesta
ja sopimattomasta kalliin ruuan tuhlaamisesta. Asia paheni yhä kun auto
pysähtyi kirkonkylään ja Salon-Kyöri sekä kaikki elintarvepomot tulivat
kiusaamaan häntä, kun hän joutui puhdistamaan vaunun ennenkuin matkaa
jatkettiin. Epo kiroili ja hikoili, pyyhki ja putsasi sekä kantoi
saavikaupalla vettä nimismiehen kaivosta. Kun vaunu oli puhdas, asettui
hän hiljalleen istumaan paikalleen samoinkuin muutkin matkustavaiset ja
vasta kun vaunu lähti liikkeelle, pui hän nyrkkiään elintarvepomoille,
ja kamalasti melusi hän aina Jästiin asti ja vannoi, että hän on
takaisin tullessaan elintarveherrojen herra ja pääpomo. Jästin kylässä
vasta hän huomasi, että vaunussa oli myöskin laulajapoika Vistin
Villekin. Epolla oli syvä kunnioitus häntä kohtaan, sillä hän oli
ainoa, joka korttipelissä oli pystynyt Epon voittamaan. Ahkerasti
he aina olivatkin käräjätalossa aikansa kuluksi korttia pelanneet,
Epon laskiessa sukkeluuksia. Vilkas keskustelu jatkui nyt heidän
välillään kunnes auto yhtäkkiä pysähtyi Turun torille ja Epo lensi
läpi tuulilasin erään maalaisen munakariin. Samalla ilmestyi paikalle
pollari, joka heti tiedusteli kuljettajalta, oliko vaunussa juoppoja.
»Ei ole juoppoja, mutta kylläkin pari vähän pehmeäpäistä äijän rähjää.
Toinen on se ovela moromäkiläinen kerjuri Ooperin Epo ja toinen taasen
laulajapoika Vistin Ville», virkkoi autonkuljettaja.
»Ooperin Epo. Annappas olla kun ajattelen — — Onko se, ottia
tuota, se sama hurskas hunsvotti, joka on pettänyt koko
maakunnan, vieläpä pappiparat ja lukkarilurjuksetkin, tekaistulla
tulipalonavustuspyynnöllään, kulasseerannut Jumalan viljalla ja
tupakalla tässä pulakautena sekä pakoittonut kunnollisia ihmisiä
ostamaan pilaantuneita ja haisevia sillejä?» tiedusteli pollari.
»Kyllä se on juuri sama saakelin junkkari, jolle ei edes poliisikaan
mahda mitään», vastasi autonkuljettaja.
Pakkalan isäntä joutui nyt suorittamaan Epon edestä auton tuulilasin
sadalla, ja särkyneet munat 50 markalla. Sitten he kaikki poistuivat
autosta ja Epo jäi keskelle toria suu auki seisomaan töllistelemään.
Hän alkoi nyt laskemaan kaikkien rakennusten savupiippuja, kuten hänen
seuratoverinsa olivat häntä neuvoneet tekemään.
Äkkiarvaamatta tyrkkäsi poliisi häntä kesken sydämellisen haukottelun,
niin että Epo oli mennä aivan silmilleen. Poliisi huomautti ettei saa
seisoa ajotiellä, ja olla hölmistynyt, koska saattoi tulla yliajetuksi
millä hetkellä tahansa. Tästä Epon kasvot kirkastuivat, sillä nyt, kun
hän oli virkamatkoilla, ajatteli hän, ettei sovikaan puhutella muita
kuin virkamiehiä. Ja niin hän kysäsikin:
»Tietäköst hell konstunpaapel, misä se meijä kupelnööl Hoosiannapoff
pitä vistiäs?»
»Mitä?»
»Nii, mnä vaa tielustele, misä se Hoosiannapoff asu?»
Silloin poliisi tarttui häntä niskasta kiinni ja vastustelemisista
huolimatta vei mukanaan, luvaten osoittaa virkavallan herjaajalle,
sellaiselle kerjäläisraukalle, mitä maksaa kunnianloukkaus herra
kuvernööriä kohtaan. Ja näin vietiin Epo armotta putkaan, jossa hän
sai virua seuraavaan aamuun asti, kunnes hän tuotiin kuulusteltavaksi.
Siellä häntä ihmetytti suuri joukko kiiltävänappisia herroja,
pistimillä varustettuja ryssän sotilaita ynnä saastaisia santarmeja.
Ennenkuin häneltä mitään kysyttiin, ehti Epo tiedustella, olivatko
nämä hänen henkivartijoitaan ja terävillä haukansilmillään hän
tarkasteli sotilaita, mutta tämän kysymyksen päälle paukahti nuija
pöytään ja hänet käskettiin vaikenemaan siksi aikaa kunnes häneltä
jotain kysytään. Silloin alkoi Epon pukinparta täristä ja hikihelmet
kihoilivat Epon otsalle, kun häneltä kysyttiin, oliko hän loukannut
korkia-arvoisen kuvernöörin kunniaa, hänen nimeään vääristelemällä.
»En mnä oll sen kylkken käyny» sanoi Epo ja tullen perin puheliaalle
tuulelle, selitti hän melkein yhteen henkäykseen koko asiansa aina sitä
myöten kun hän putkaan vietiin.
»No, kuka sitten käski teidät sanomaan meidän armollisen kuvernöörimme
Hoosiannapoffiksi»?
»Visti Ville, ko tull samass piiliss» vastasi Epo, »emmös mnä oll koska
enne kuullu stä nimi».
»Vai niin, osaatteko sitten sanoa Hosianoff se on hänen oikea nimensä?»
Epo risti kätensä ja ankarasti suutaan vääristellen ja silmiään
mulkoillen sanoi komisarion perässä: »Hoosimannapoff». Silloin räjähti
koko korkea oikeus nauramaan, Epon vääristellessä tuskasta. Nyt sanoi
komisarius: »sanokaa minun perässäni muutamia nimiä». Näin jatkui
vuoropuhelu komisariuksen ja Epon kesken. Komisarius: »Krapotkin»,
Epo: »Patapotkin», komisarius: »Terepanoff», Epo: »Telefaanoff»,
komisarius: »Hosianoff», Epo:»Hopisianoff». Silloin löysi Epo itsensä
keskeltä pihaa, kiroillen ja uhkaillen osakseen tullutta kohtelua
virkamatkoillan, pyysi hän pihaa puhdistelevan muijan viemään hänet
kuvernöörin puheille.