Kirje, varsinkin sen keskiosa hämmästytti Epoa. Aina ne naiset vaativat
naimisia ja naimisiin menoa. Minulla on ikävät kokemukset siitä jo
ennestään. Muistan vielä hyvin miten äkäisesti ja karskisti se Moromäen
kirkkoherra Hoikkanen siellä kotona nuhteli minua siitä seikasta, että
olin sieltä Turun takamailta tuonut asuntooni emännöitsijäksi sen
Anna-Liisan, jonka kanssa piti mennä naimisiin. Koko kirkkolaki, sanoi
hän, oli sitä vastaan. Ei yhdessäkään parakraafissa myönnetty sitä,
että kerjäläinen saisi naida tai mennä naimisiin. Siitä voisi koitua
ikäviä seurauksia, varsinkin seurakunnalle, jos lapsia syntyisi ja
kukapa ne sitten elättäisi. Kerjäläisiä oli pitäjässä aivan tarpeeksi,
joten ei niitten lukua ollut tarpeellista lisätä, selitti kirkkohena
Hoikkanen.
Eikä se Anna-Liisa saanut rauhassa elää ja olla kanssani muuta kuin
korkeintaan pari kuukautta, kun poliisi viranomaisten määräyksestä
jo hätyytti hänet asunnostani. »Kerjäläinen ei saa lempiä», sanoi
konstaapeli Tyrvänen jyrkästi ja kylmäkiskoisesti. Ja siihen se rakkaus
päättyi sillä kertaa, niin ja nyt olisi taasen uutta syntymässä. — Ei,
ja tuhannen kertaa ei. Se ei saa tapahtua, ajatteli Epo itsekseen ja
lauleli seuraavan sepittämänsä laulun:
»Ei kerjuripoika riiata saa
eikä heiliä kotiin tuoda;
Ei iskeä silmää, ei kaulatakaan
Oma kultaa ei hälle suoda.
Ei lemmen tunteita ollenkaan
saisi kerjuripojalla olla.
Kohta kirkonisä kiroisi
ja raatinsa kutsuisi koolla.
Kaikki hellut ja heilat kuskataan
kruunun piiskalla, halituli tullan.
Näin veivät ne julmat multa pois
oman Anna-Liisani kullan.»
Tätä laulua, joka oli Epon lempilaulu, lauloi hän nyt lukkarillakin,
mikä saattoi kaikki läsnäolijat nauramaan. Sitten kutsuttiin Epo
illalliselle ja oli vuodekin valmiiksi laitettiin lukkarin kamariin.
Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen lähti Epo matkaamaan päin
majataloa, jossa hän tapasi Kalakylän kaupungista katoisin olevat
herrat merikapteenit Iisusen ja Mallisen, jotka olivat Laivaveistämön
asioilla olleet Kivisaaren kylän kruununpuustellissa ostomassa emä-
ja mastopuita. Epo selitti heille tulipaloavustuspaperinsa, jota
mainitut herrat lukivat ja nauroivet Epon kehnoa käsialaa sekä paperin
likaisuutta, mutta antoivat sentään kumpainenkin viisikymmentä
markkaa uuden asunnon hankkimista varten Myöskin vieraanvarainen ja
hyväntahtoinen majatalon isäntä Laupiainen antoi Epolle kaksikymmentä
markkaa. Sen jälkeen lähti hän talsimaan pitäjää pitkin ja poikin,
talosta taloon töllistä tölliin paljon paremmalla menestyksellä kuin
Myllypitäjässä.
Noin viikon kuluttua otti hän vihdoin jäähyväiset Himmeljoen pitäjästä,
lähteäkseen kotipitäjäänsä. Ja ennen pitkää oli hän ehtinyt Pakkalan
taloon Suonperän kylässä.