Heleänä heinäkuun päivänä heräsi Ooperin Epo Perttulan talon väen tuvan
penkillä laitetulla vuoteella, kun väki tuli työstään päivällisille.
Nyt alkoi Epo tehdä tiliä retkistään ja hän kertoi, että koko
Myllypitäjässä ovat pahat henget valloillaan, äärimmäinen nälänhätä
näyttää uhkaavan täälläkin ja se on yksistään noitten kirottujen
elintarvepomojen ansiota. Pappilassakin syötettiin häntä kaiken
maailman sotkuilla, niin että hän nyt on auttamattomasti sairaana.
Ja siinä samassa hätääntynyt ilme kasvoilla nähtiin Epon juosta
vilkaisevan vauhdilla kohti takapihaa, josta hän palasi vasta
kun väkikin tuli työstään illalla. Hänen kertomuksensa jatkui:
tässä taudissani olin pakoitettu poikkeamaan ainakin kaksi kertaa
kilometrillä tienviereen, jonne lopulta nukahdin. Ja koska aina
olen tunnettu siisteyttä harrastavaksi, enkä tahtoisi jälkeläisiä
itsestäni jättää, niin Kaukulan kylässä aloin pestä alusvaatteitani,
mutta pahanilkiset pojat veivät ne sillä aikaa kun olin asioillani
ja nyt olen sairas ja tässä viheliäisessä tilassa, ilman ruokaa
ja rahaa. Samalla kourasi hän hätäisesti paitansa sisäpuolelle
neulomaansa taskua, joka kolmella hakaneulalla oli lukittu. Sillä hän
tiesi siellä löytyvän vähän yli viisituhatta markkaa setelirahoja.
Perttulassa pidettiin hänestä äärettömän hyvää huolta sekä sielun
että ruumiin puolesta. Kun hänen käyntinsä takapihalle, vaikkakin ne
olivat teeskenneltyjä, eivät vähentyneet ja hän ihmisten mielestä aina
heikkenemistään heikkeni, vaikka päinvastoin hän itse tunsi itsensä
virkeämmäksi ja terveemmäksi kuin koskaan ennen ja huomasi hyvin
viihtyvänsä siellä, vieläpä hautoi suuria ajatuksia päässään, rohkeni
lopulta Perttulan vanha vaari kysyä, hänen noin viikon ajan talossa
oltuaan, tahtoisiko hän vielä rovastin kanssa puhua asioistaan, koska
rovasti muutenkin tuli naapuriin sairaan luo käymään.
Kauhusta kalpeni nyt Epo. Hän ei tahtonut millään ehdolla tulla
tekemisiin rovasti Ryppylän kanssa ja niinmuodoin uudelleen joutua
satimeen. Hän sanoi nyt voivansa paljon paremmin kuin eilen ja pyysi
vielä keittämään yhden padallisen kauraryynipuuroa jonka syötyään
hän lupasi yrittää kotiinpäin. Nyt kuten ennenkin sai hän määrätä
itse ruokansa, ja suunnaton oli se määrä, jonka hän ahtoi sisäänsä.
Talonväkeä vähän ihmetytti, mistä tämä nopea parantuminen johtui. Mutta
enempää asiasta puhumatta Epo vain kätteli heitä sydämellisesti, kiitti
talonväkeä kaikesta huolenpidosta sekä lähti tasaisesti tallustelemaan
Himmeljoen pitäjää kohti. Ennenpitkää nähtiin hänen vielä kiireesti
poikkeavan metsään. Sillä kertaa tahtoi hän nukkua ja pitää tapansa
mukaisen herraskaisen ruokalevon.
Hetken levättyään jatkoi hän kuitenkin matkaansa eteenpäin koko ajan
höpisten itsekseen seuraavaan tapaan: olipa se sentään kitsasta väkeä
kauttaaltaan aina rovastista alkaen. Olen kulkenut koko pitäjän pitkin
ja poikin, poikkenut joka taloon ja tölliin, enkä saanut muuta kokoon
kuin kaikenkaikkiaan vaivaiset kolmesataa markkaa. Tuskin on siinä
jalkavaivoiksi jäänyt juuri mitään, lukuunottamatta Ruonan kylän
Kirstolan ja Sukkulan kylän Isontalon antimia, joilta kumpaiseltakin
sain kaksikymmentä markkaa sekä eräältä rakennusmestari Toivontähdeltä
viisitoista markkaa. Muista taloista ja tölleistä ei näkynyt
riittävän markkaa tai kahta enempää. Mutta annappas olla, kun pääsen
rikkaaseen Himmeljoen pitäjään, niin kyllä siellä avunpyyntöni otetaan
paremmin huomioon. Anteliaisuus on aina ollut siellä runsaampi kuin
Myllypitäjässä. Sen olen niin monta kertaa ennenkin kokenut. Silloinkin
kun niitä pilaantuneita silliä kävin kaupittelemassa, ne olivat
niitä samoja, jotka olin saanut ilmaiseksi kauppias Venttaliiteltä
Jaarituskaupungista. Himmeljokilaiset ostivat niitä paljon paremmin
kuin naapuripitäjäläiset. Ja uskalsinpa korottaa hintaakin ennenkuin
loppui koko tynnyri.
Siinä samassa häämöitti edessä koko kaunis Himmeljoen kirkonkylä
taloineen ja tölleineen sekä maisemineen. Erikoisesti pisti silmään
korkealla kummulla oleva punaiseksi maalattu pappila ja lukkari
Lauri Laulavaisen asunto ja ulkohuoneet. Lähemmäksi tultuaan hän
näki vilahduksen lukkarin vaimosta, joka tuli navetasta ja riensi
juoksujalkaa asuntoonsa.
— Mitä tehdä? Päästetäänkö tuo ovela moromäkiläinen kerjäläinen sisään
vai ei? tiedusteli lukkarin eukko hätäisesti mieheltään.
— Oletko nähnyt sen hylkiön taas kulkevan näillä mailla? kysyi lukkari.
— Käy nyt heti tänne ikkunan luo katsomaan niin näet itse. Tuolta
se tulla ressuttaa ulkohuoneittemme lähettäviltä —, vastasi vaimo
säikähtyneenä.
— Peijakasvie, pane nyt heti ovi hakaan ja ota avain pois, sanoi
lukkari vaimolleen. Ja tuskin oli hän ennättänet tekemään tämän tempun
kun Epo jo kolkutti ovella useampia kertoja oikein kovasti, mutta
mitään ääntä tai vastausta ei kuulunut ja Epoa sekä harmitti että
sapetti. Hän tiesi lukkarin kyllä olevan kotonaan, koska oli harmaa,
arkinen päiväkin eikä lukkareilla yleensä mitään tehtävää ole muulloin
kuin sunnuntaisin. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta
kun lukkarilurjukset ovensa lukitsivat häneltä. Mutta annappas olla
ja illan tulla. Kun lypsy on toimitettava, niin kyllä sitten ovikin
aukeaa, ellei jo sitä ennen. Hän meni nyt erään lähellä olevan talon
puutarhan aidan taakse väijyksiin.
— Olipa onni sentään mukana että saatiin ovi hyvissä ajoissa kiinni ja
me säästyimme ainakin tällä kerralla syöttämästä ja juottamasta tuota
ryökälettä, sanoi lukkari iloissaan.
— Aivan oikein. Se kun söisi ja joisi mökkimme putipuhtaaksi, eikä
se yksistään siihenkään tyytyisi, vaan vaatisi rahoja ja Jumala ties
mitä kaikkea avunpyyntöjä sillä veitikalla taas on mielessä. Ja ellei
hänelle anna hyvällä kaikkia mitä hän pyytää, niin sitten hän alkaa
soimata ja letkautella senkin seitsemällä tavalla sekä kantaa vihan
kaunaa vuosikausia sydämessään. Sen olen niin monta kertaa tullut
tuntemaan, vastasi vaimo.
— Niin, pelkästä pelosta kaikki hänelle antavat, eivätkä hyvästä
sydämestä ja säälin tunteesta kukaan. Muistan vielä aivan hyvin, kun
hän muutama vuosi takaperin, käsirattaita perässään vetäen, kävi näillä
mailla ja naapuripitäjässäkin kaupittelemassa haisevia silliä. Ja
niitäkin täytyi jokaisen pakosta ostaa häneltä. Minäkin maksoin kilosta
viisi markkaa, vaikken ottanutkaan silliä vastaan. Niitä se viheliäinen
kehui extra priimaksi ja kukapa muu olisi voinut myydä sellaista
pilaantunutta tavaraa, jollei juuri hän. Ja tuskin oli hän niistä ikinä
penniäkään kellenkään maksanut, tuumaili lukkari.
Kello löi nyt seitsemän. Iltalypsy oli alkanut joka talossa ja töllissä
ja luonnollisesti myöskin lukkarilla oli aika tullut eukolle lähteä
navettaan. Sitä ennen vilkaisi hän ikkunasta ulos pihamaalle ja sanoi
lukkarille: »Taisi se Ooperin Epo jo mennä menojaan, uskallan toki
lähteä lypsylle, vai kuinka?»
Tämän sanottuaan hän otti kiulun käteensä, aukaisi oven, jätti avaimen
lukkoon ja lähti navettaan suoraapäätä, katsomatta edes taakseen.
Epo oli suurella jännityksellä odottanut tätä hetkeä. Nyt se oli
tullut. Hän nousi ylös piilopaikastaan ja lähti kävelemään kohti
lukkarin asuntoa ja oli juuri astumaisillaan rappusia myöten yläs, kun
hän kuuli lukkarin mutisevan itsekseen: »Nyt se hittovieköön tulee
kuin tuleekin. Senkin ovela hulttio, läpiliipattu veijari ja vanha
kettu. Tietysti hän on ollut jossain lähitienoilta vaanimassa tätä
tilaisuutta».
— Hyvä ehtot, tuli snuaki telvettimä näi matkoill ollesan, sanoi Epo
heti sisäänpäästyään.
— Sepä oikein ja hauskaakin saada nähdä sinunkin vielä kerran näillä
mailla liikuskelevan. Mitenkäs asiat nyt oikein hurisevat sinun
kanssasi siellä Moromäen pitäjässä? kysyi lukkari Laulavainen.
— En mnä oll siell ollu kuukaude päivin, ko olen kieltän maakuntia
hakemas tulipalo avustust, vastasi Epo aivan tyyneesti.
— Siunaa ja varjele, mitä kauheita sinä jutteletkaan. Onko asuntosi
palanut? Muistan vielä aivan hyvin, kun noin neljäkymmentä vuotta
takaperin rakensit sen ja kerjäsit ahkerasti siihen tarvittavat
hirret ja lattialankut täältäkinpäin. Ja olivat muutamat talolliset
Korpikylästä olleet armeliaita ja avuliaita sinulle sekä kuljettaneet
ne talvisaikana paikalle. Mutta asiaan. Millä tavalla se tuli sitten
oli irtipäässyt ja koska se tapahtui? tiedusteli lukkari.
— Nii, se oli noi viis viikko sitt peljantat vasta yöl, ko ukkone löi
alas kolstenist ja siin silmäläpäykses ol kaikk ilmliäkis. Itteki
peljästysi ja meni tainoksi. Vähemäs ko tiimas palo lakenus jämt
poloks, eimös eles koko kylä väki pluuttanes ja ämpälenes voinu estä
stä meno ja samotta valkkia.
— Sepä kauheata, tulipa siinä suuri vahinko köyhälle miehelle. Täytyy
minunkin pienen pienestä palkastani koettaa auttaa sinua saamaan
uuden asunnon ja katon pääsi päälle vastasi lukkari säälien ja
osaaottavaisena.
— Mutt kesken kaike, onk mnu osottellan tullu kiljett tänn snu
huostas? kysyi Epo.
— On kyllä. Taitaa olla morsiameltasi tai emännöitstjältäsi, kuinka
sitä nyt oikein karahteeraisin, sanoi lukkari veitikkamaisesti, antaen
samalla kirjeen Epon käteen.
Hätäisesti repäisi Epo kuoren auki ja alkoi tutkia kirjettä, joka
kuului näin.
»Moromäki, heinäkuun 15 pnä 1916.
Rakas Eposeni.
Olen sanomattomasti iloinen ja kiitollinen kirjeestäsi, jota olin
odottanut monet pitkät päivät ja yöt ja olin melkeinpä kuolla ikävään.
Mutta ne sinun lähettämäsi lämpimät lentosuukkosesi, vaikka tulivatkin
pitkin pitkää, santaista, mäkistä ja mutkaista maantietä, halki ilman
ja yli metsien, maitten ja soitten, lohduttelivat pientä ja kärsinyttä
sydäntäni. Joka kerta, kun suutelen sinun kirjettäsi tulen niin ihmeen
— kuinka nyt sanoisin, hullaantuneeksi ja villiintyneeksi. Sellainen
voima sillä on, ja kun muistelen kaikkia niitä lemmentarinoita, kuin
meillä on ollut, kaikki menneet muistot ja muiskut, niin toivoisin,
että sinä nytkin olisit luonani juuri tällä hetkellä, ilahuttamassa
ja lohduttamassa minua, sinä oma armaani ja auttajani, pikku Eposeni.
Sinä kyllä ymmärrät ja tiedät, että me heikot naiset vaadimme miehiltä
hellimistä ja lellittelemistä, hakkailemista ja halailemista, niin
— ja sitä oikein paljon, muuten kuolemme me kaikki ikuiseen ikävään
sekä suureen suruun. Paras on siis sinunkin joutua kotiin järjestämään
järkevästi rakkaussuhteitamme siihen sorttiin, että pääsemme pian
onnellisiin naimisiin, koska sinulla on talo ja tavaraa; lämmin ja
lempeä sydän.
Muuten huomaan kirjeestäsi, että sinä olet hieman hermostunut ja
näät paljon pahoja unia. Aivan turhasta olet tuskastunut, Eposeni.
Sillä olen kuullut että se Uudenkartanon vaari on tullut päästään
pehmoiseksi ja puhuu sekavia, joissa ei ole mitään päätä eikä
perää. Kukaan ei vielä tähän mennessä ole jalallaan astunut niihin
sahalastuihin, joita ovesi eteen asetit poislähtiessäsi. Kaikki
asunnossasi on entisellään, niin ovet kuin muutkin, eikä kuvernööriltä
ole mitään vastinetta saapunut. Ole siis rauhassa ja voi hvvin
näkemiin asti.