Ooperin Epo juoksi nyt kuin maratonjuoksija itsensä aivan näännyksiin,
eikä pysähtynyt ennenkuin oli päässyt Myllypitäjän osuuskauppaan, mistä
hän lainasi vasaran ja pyysi johtajalta muutamia nauloja paikatakseen
haljenneen puukenkänsä. Sen tehtyään hän ensinnäkin kiitteli sitä
seikkaa, että oli ollut jalat kuin jäniksellä sekä toiseksi sitä,
ettei häntä poliisikoirat takaa ajaneet. Muuten oli hän jonkun verran
kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Sisikuntaa särki ja päätä
pakoitti.
Hän muisti nyt, että hän oli Myllypitäjän majataloon viime kerralla
paikkakunnalla ollessaan jättänyt rihkamakorinsa, jossa vielä oli
paljon myymättä olevaa tavaraa, muun muassa Lapin sepän valmistamia
perunapuukkoja.
Näin ollen hän lähti tallustelemaan majataloon, jossa hän yöpyisi
ja lepäisi koko illan ja mahdollisesti vielä seuraavankin päivän,
saadakseen jännittyneet hermonsa jonkun verran rauhoittumaan.
Epon astuttua sisälle, kysyi isäntä Matti Maatiainen häneltä: »Mitä
Moromäellä päin kuuluu?»
»Huono kuulu, tolppanikin on palanu jämt poloks ja ole juul matkoill
hakemaa tulipalo avustust hyvilt ihmisilt». Samalla pisti Epo
paperilappusen isännän käteen.
»Kuka tämän on kirjoittanut», tiedusteli isäntä.
»Ite kaike, ei sunkka mnull ol valoi palkat muit stä tekemä», huomautti
Epo.
»Niin, niin, mutta teillä ei ole edes minkäänlaista todistusta siitä,
että asuntonne todellakin olisi palanut», tiuskasi isäntä.
»Täytyk semmonenki papell viel olla? Eik lehelist ihmist muuto uskot?
Uskos se Siikpitäjä plovast Halleluijakin ja Jaalituskaupunkin
poliisimestal Jestaanpoo. Luulist mnä sentä Myllpitäjä keskevaali
isänänki uskova», urahti Epo itsetietoisena.
»Vai uskoivat —, mutta katsokaas, nykyään kiertelee ja kaartelee
kaikenkarvaisia äijiä maakunnassa kaikenmoisilla avunpyynnöillä. Kuka
heitä kaikkia tuntee ja tietää, vaikka petkuttaisivat herkkäuskoisia,
ainakin näin maaseudulla», väitteli isäntä.
»Nii oikke, täyty stä olla valovaine ja tutki, kenell pennis anta,
ko hiell ja kovall työl oo kootuks saanu,» vastasi Epo aivankuin
osaaottavaisena.
»Mutt mitenkä se tuli sitten oli asunnossanne irti päässyt ja saanut
alkunsa?»
»Mnä luule et se oll mnu viholisten työt, yhle viinankeittäjä, joll mnä
muutam päev enne tulipalo en myynn vilja näne viinankeittoas valte»,
selitteli Epo joka tiesi isännän olevan ankaran raittiusmiehen.
»Vai niin, se olikin oikein ja kauniisti tehty, ei sellaisille
lainrikkojille ja hunsvoteille saa koskaan myydä jumalan viljaa. Kyllä
minäkin puolestani nyt avustan teitä juuri tämän takia uuden asunnon
saamista varten. Tässä olisi viisikymmentä markkaa. Lisäksi saatte
talosta illallista ja on teillä vuodekin valmiiksi laitettu tuohon
kamariin, johon voitte käydä makuulle».
Epo kiitteli ja kätteli isäntää sekä toivoi hänelle kaikista antimista
Jumalan siunausta.
Illallista syötyään kävi Epo makuulle, mutta ihme kyllä, uni ei vaan
tahtonut tulla. Hän ajatteli edellisen päivän harmillista tapahtumaa
siellä Massisen liikkeessä.
Mikä hitto vieköön sen Uudenkartanon talon vanhan muorin oli sinne
lennättänyt saattamaan hänen asemansa kriitilliseksi juuri sillä
hetkellä, kun hänen asiansa jo oli miltei loppuun saatettu sen
kauppaneuvoksen kanssa. Senkin mokoma lammasjutun lavertaja ja
livertäjä. Oikein koiranleuka tuo vanha vaari. Miksei hän saanut
sanotuksi sitä minulle kahdenkesken joko ennen tai jälkeen tätä
kohtausta kauppaneuvoksen kanssa? Oliko tämä sallimus minun kovaksi
kohtalokseni määrätty. Mene ja tiedä. Kaikki oli kuitenkin siihen asti
mennyt hänen laskelmiensa mukaan, kunnes synkkä pilvi ilmestyi hänen
onnensa taivaalle, iskien salaman nopeudella alas. Mutta hän lohdutteli
itseään sillä seikalla, että hänen olisi voinut käydä siinä tilanteessa
paljon hullumminkin, jos hän olisi joutunut kiinni jo poliisien haltuun.
Nyt hän ei enää milloinkaan uskaltaisi ajatella lähtöä
Jaarituskaupunkiin kerjäämään almuja, ei ainakaan niinkauan kun
kauppaneuvos Massinen asui siellä. Ja niin monta muuta tuttua
paikkaa kun jäi sentään tällä kerralla käymättä. Hän muisteli nyt
kaikki asianajotoimistot. Varmasti hän olisi jokaiselta heiltä
saanut ainakin satosen ilman vähintäkään epäilystä. Mainittujen
toimistojen omistajat näet tunsivat hänet hyvin käydessään Moromäen
käräjillä, jossa he olivat kuunnelleet hänen huomiota herättävää
tonttiriitajuttuansa Näräsuun kanssa, joka oli hänen naapurinsa.
Ihmetelleet olivat herrat hänen metkaa vastinettaan tässä, samoinkuin
hänen lapsen-elatusjutussaan Anna-Liisan kanssa. He olivat nauraneet ja
nauttineet hänen loistavasta voitostaan ilman advokaattia.
Kuten jo aikaisemmin olemme nähneet, oli Epo verraton käräjäpukari,
joka aivan vähäpätöistenkin asioiden selvittelyn siirsi lakitupaan.
Sentähden hänen sananpartensa oli: »mene sinä lahapussis kans elell,
mä tule kelipussin kans peläss ja käläjöitte vaikk keisali ast». Ja
omasta mielestään hän oli myoskin erinomainen lakiasiain tuntija,
selvitellen mielellään kaikille, jotka vaan halusivat kuunnella, sen
pykäliä ja momentteja. Tämän johdosta olikin erään kerran kuuluisa
laulajapoika Vistin Ville, jolla sattui olemaan vireillä erikoisen
visainen oikeusjuttu, pyytämään Epoa asiamiehekseen. Epo oli sentään
siksi älykäs, että huomasi tähän pyyntöön olevan »koiran kuopattuna» ja
antoi näinollen siihen seuraavan valtioviisaan vastauksen:
»En sunkka mnä sentä lupp snu alvokaatikses, ko ei mnull ol soltuutti,
mutt kyll mnä snull supliikin kiljota».
Epolle alkoi nyt vähitellen tulla koti-ikävä ja Ainaansa hän muisteli
alituisesti. Mitä Aina sanoisi, jos hän tietäisi edes puolet siitä
mitä hänelle nyt oli tapahtunut ja millä asioilla hän oikeastaan
liikkui maakunnasta, Varmasti hän ei rehellisellä luonteellaan tulisi
koskaan hyväksymään hänen keksittyä tulipalonavustusliikettään, mikä
oli ilmeinen rikos luonteeltaan ja laadultaan. Ja jos joku häntä tästä
syyttäisi, joutuisi hän vielä loppujen lopuksi lukemaan tiilenpäitä
Kakolassa, ajatteli Epo.
Ei, ja tuhannen kertaa ei, Ainan ei koskaan pidä saamaan siitä mitään
tietoa. Kaikki tapahtumat hän pitää omana salaisuutenaan ikuisesti.
Mutta tämä kalvava lammasjuttu. Millä hiton tavalla päästä perille
siitä, oliko Lallalan talon lammaslauma todellakin käynyt hänen
asunnossaan ja tehnyt siellä pahaa. Parasta hänen mielestään oli
heti kirjoittaa siitä Ainalle ja tiedustella asian oikeata laitaa.
Mutta millä tavalla hän alottaisi ja lopettaisi kirjeen? Totuutta ei
hän siinä uskaltaisi ilmituoda. Hänen täytyy esittää asiat kokonaan
väärässä valossa. Kyllä Aina sen aina uskoisi, kuten ennenkin.
Hän luulee minun koko ajan kulkevan kunnollisena kulkukauppiaana
maakunnassa ja kerjäävän siinä sivussa almuja.
Oli miten oli, selvä oli joka tapauksessa asiasta otettava ja heti
paikalla. Hän hyppäsi ylös vuoteeltaan, haki taskustaan timpermannin
kynän ja tupakkakartuusin käärepaperin sekä alkoi kirjoittaa Ainalle
seuraavan sisältöistä kirjettä:
»Oma kultan Aina.
Ko mnä ole nähny nii kamala ja gauhia unt, et se Lallalan talo häi ja
pahanpäeväne päss oll pukkan mnun porstuvan oven pihtpiäle rikk, ko se
ol vanh jo perstantunnu ja kaikk lamppa oli päässy syömä mnu parhama
leipän ja raarima rukkin, nii mnä pyyrä, et snä menisi sinn kauppmies
Knastti puoti byytämä pari rautnaula ja naulassi sen porsto-oven kii
ja panisl vahvan tönkö taaha, ete ne perhana lamppa ja se pahukse päss
sinn enä pääs.
Raumall mnun käve hiukan kalpate, ku se Uurenkartano faarin koer ol
siell Massisen kartanol ja se pahus tuns mnu ja rupes pakkama pääl ku
sarvipää saakel ja mnun täyry karata erell nii ete se saanu purruks
ja juur siin portinpiäles mnä kompastusi yhten kamala molkokivehe ja
oikkia jala puukenk menn halk.
Kyll mnu krääm kauppan oo menny paremmi ku olis luullukka. Se
nätinnäköne Pormestarinna Kyssapoo ost mnult koko krossi kalssonkin
knapei ja kauppmies Venttaliite monttalai kräämä ja himpp hamppu 100
marka erest. Nii ja kyll se kapten Tublok kans ost kaks pari vahvoi
henkslei, ku hän valitt, ett häne housus pakkava puttoma ja olema
kintuis ain. Mutt tämä ei oll viel mittä, ku sitt se kauppaneuvos
Messine krosass koko korilise niitt Lapi sepän takomi perunpuukossi ja
makso summas 500 markka.
Mnä ole nyy tääll nälkkäses Myllpitäjäs, ko lutte pureva yöll ja
kärväse päeväll, enk oll viell kunniallist ruokryyppykä saan mistä, ko
jottan paljast plassu ja korutettu kuusen kyynelt kittahan kitanu. —
Jokost sielt kuvetnöör Hoosiannapossilt oo mittän tietto tullu siihe
breivi ku mnä läheti. Jollei vaa mittä rupp kuuluma, nii mnä lähre
Turkku ite se ryssän kans pomiloittema ja reerama se elindarppe asian
klaariks. Kirjott juur koht vastaus ja lähett preiv tulema Himmeljoe
lukkarill, ett mnä saa se sinn päästesän.
Bane täsä kaikk pantavan, kute mnuull vaevaisell muut oll et lähettä
ku tuhanen turkast, lämmint ja maukast pusut oikke omalt ja uskoliselt
Efraimi hehkuvilt huulilt.
Oma Efraim».
Tämän kyhäyksen jälkeen Epo väsyneenä rauhallisesti nukkui koko yön
eikä herännyt ennenkuin vasta aamulla, jolloin majatalon ahkera
emäntä Manda Maatiainen toi hänelle kahvia leivän kera. Sen jälkeen
hän pukeutui ja lähti ulos aamukävelylle, viedäkseen samalla
postitoimistoon äskenkirjoittamansa Ainan kirjeen. Sitten hän päätti
mennä pappilaan aamiaiselle.
Vanha kunnianarvoisa rovasti Ryppylä istui työpöytänsä ääressä
kansliassa, selaillen vanhoja ja uusia kirkonkirjojaan eikä ollut
huomaavinaan hänen tuloaan.
Pitkän odotuksen jälkeen alkoi Epo rykiä kovalla äänellä, jolloin
rovasti nosti päätään ja alkoi silmäillä häntä silmälasiensa alta.
»Mitä asiaa on vieraalla»? kysyi hän aivan kylmäkiskoisesti.
»Tulipalo avustust olsi nöörimäst anonu» vastasi Epo, jättäen samalla
paperilappusen rovastin käteen.
»Vai niin, vai niin, otti ja tuota. Te olette jo kolmas kerjäläinen ja
avustuksen hakija tällä viikolla ja vasta on tiistai päivä kulumassa.
Tulisin aivan köyhäksi mieheksi, jos kaikille järjestään antaisin
mitä he pyytävät. Tämä rovastin virka ja koko pappilan tulot ei totta
totisesti kestä tätä peliä kauemmin. Tästä täytyy tehdä pikainen
loppu tavalla tai toisella. Olen juuri tilannut itselleni vihaisen
vahtikoiran vahtimaan pappilan portissa ja ajamaan pois kaikki
kerjäläiset. Mutta asiasta toiseen, olen huvitettu kumminkin kuulemaan
millä tavalla se teidän tulipalonne tapahtui. Olette erittäin ovelan
näköinen ja läpiliipattu ukkeli. Oikein tottunut ja vanha veteraani
sepittämään susijuttuja, sen huomaan kyllä jo kasvojenne piirteistäkin,
niin että antaa tulla vaan, kyllä minä kuuntelen», vastasi rovasti.
Epoa jonkun verran hämmästytti rovastin vastaus. Mutta kun Epokaan
ei ollut mikään »eilisen teerenpoika», eikä häntä voinut noin vain
pelotella pelkillä jutuilla, kuten variksen poikasia, alkoi hän hetken
mietittyään ja mälliä poskelta toiselle pyöriteltyään, selittää aiven
tyyneesti:
»Nii, nähkäst, hyvä plovast ja kilkoisä, se oll mnun huushollelskan, ko
ajattelemattamuulesas näi suvikuumall ol luvenu leipoma keskell päevä
ja uuni lämmityksen käyltäny kuivi ja plätiseväissi kuusei, niist sitt
oll kipen saupiipu kaut lentäny vanha ja sammaltunuhu pälekattoho,
ja se sytys koht palama. Ja tosapaikas ol tolp ilmliäkiss. Kyläläise
kyll tuliva appu, mutt tuli ol saanu jo nii suule valla, ett kaikk
samotusmeininki oli tulha.
»Tämä teidän selityksenne onkin sentään kokolailla uskottavampi ja
luotettavampi kuin sen eilisen mustalaisen juttu hevosensa kuolemasta,
tuumaili rovasti Ryppylä, ja antoi Epolle satamarkkasen, sekä käski
hänet aamiaiselle pappilan keittiöön.
Keittiössä hän tapasi ruustinnan, joka oli erittäin iloinen, herttainen
ja vieraanvarainen nainen, aivan rovastin vasta kohta. Hänen hyvistä
antimistaan oli Epo niin monta kertaa ennenkin nauttinut ja syönyt
itsensä kylläiseksi, ei nytkään viipynyt kauan ennenkuin pappilan pöytä
oikein notkui kaikenlaisista herkuista.
Ruustinna tiesi, että Epo oli suursyömäri, miltei ensimäinen koko
läänissä, samalla kun hän myöskin oli suurin, ovelin ja peloittavin
kerjäläinen koko maassa.
Pöydällä oli nyt sian- ja lampaanpaistia, munia, juustoa, voita
y.m. pehmeätä sekä kovaa leipää ja vielä päällepäätteeksi hyvää
rusinasoppaa sekä hyytelöä, joita Epo nyt siinä pöydän ääressä istuen
hyvällä ruokahalulla pisti liiveihinsä, miltei henkäisemättä. Epo söi
itsensä kylläiseksi ja puhdisti pöydän niin tyystin, ettei yhdessäkään
lautasessa murenakaan ollut. Mitä ei hän jaksanut syödä, sen hän
pisteli ruustinnan huomaamatta taskuihinsa, minkä jälkeen hän kiitteli
ja kätteli ruustinnaa ja toivoi hänelle Jumalan siunausta sekä pitkää
ikää sekä poistui samalla.
Nyt hän tunsi ensi kerran tällä matkallaan vatsansa oikein
täyteläiseksi. Hän ei jaksanut enään kunnollisesti kävellä, vaan ähkyen
ja puhkuen, kuten liikaa kuormitettu veturi. Hänen täytyi paneutua
maata pappilan lähellä olevalle nurmikolle.
Hetken kuluttua heräsi hän kammottavaan ääneen. Hän oli kuulevinaan
kuin kaukaisen ukkosen jyrinää omassa ruumiistaan. Ensi
hämmästyksestään toinnuttuaan, huomasi Epo ettei hän ollutkaan enään
oman syyllisen ruumiinsa herra, vaan se oli vatsa, joka oli vienyt
isäntävallan ja sokaissut hänen tahtonsa ja puhtauskäsitteensä. Koko
ympäristö tuntui ilkeän niljakkaalta ja löyhkäävältä. Epo vähäsen
kummasteli, minkä tähden eräs ohikulkeva naishenkilö, nenäänsä
tarttuen, teki pitkän kaarroksen, sillä mielestään hän ei ollut mikään
naisvihaaja, eikä niitten pelätin.
Tilanteen tuntien ja tietäen, ettei hänellä ollut varavaatteita,
asteli Epo ankarien vatsanväänteiden vääristämanä sillan viereen
yläpuolelle koskea, huomaten paikan rauhalliseksi, johon heinäkuun
hempeä aurinko heloitti täydellä terällä, riisui hän päältään,
tarttui housujensa lahkeisiin ja virutteli niitä kohisevassa
koskessa. Mutta vastoinkäyminen seurasi vastoinkaymistä. Hänen
alumaisensa, kotieläintensä laidunmaan, vei kiehuva virta mukanaan.
Epon tavoitellessa niitä, luiskahti hän niljaiselta kiveltä itsekin
koskeen. Kaikeksi onneksi oli hän ennen putoamistaan saanut tärkeimmät
vaatekappaleensa rantakiville kuivumaan.
Siellä huusi ja sätkytteli hän koipiaan, kaulaa myöten vedessä.
Kylä oli kuitenkin kuin kuollut. Aikaisemmilla teoillaan oli Epo
näet laittanut aivan kuin katusulun tärkeimpään liikekeskukseen.
Lopuksi huomasi hänet tamineitaan korjaileva mylläri, joka riensi
paikalle ja armeliaasti tarttui hänen tutisevaan pukin partaansa
ja takkuiseen tukkaansa ja suurella vaivalla veti Epon rannalle,
johon hän kiitosta sanomatta nukahti. Vähän ajan kuluttua heräsi hän
kauheaan rankkasateeseen. Ja siinä hän nyt viluissaan värjötti, ainoat
housut käsissä ja nekin märkinä, kuten hän itsekin. Päälleen hän ei
voinut niitä vetää, vaan tyytyväisenä kiersi hän ne kainaloonsa ja
tuntien itsensä väsyneeksi ja vilustuneeksi, lähti hän hiljalleen
alastomana illan hämärässä tallustelemaan kohti Himmeljoen pitäjää,
levähdyspaikkanaan Kuoleman kylän Perttulan talo.