Efraim Lehtinen».
Epo päästi nyt helpotuksen huokauksen, saatuaan supliikkinsa vihdoin
viimein kovien ponnistelujen jälkeen valmiiksi. Ellei tämä vetele,
niin ei sitten mikään, ajatteli hän. Näin ja tällä tavalla se ilman
päiväystä pysyy voimassa ja kestää ikuisesti, se on siis aina ja
alituisesti oleva viime viikolla perjantaita vasten yöllä kun se
hirvittävä tulipalo tapahtui ja n.e.p. — Aivan mainio keksintö ja
vetoplaastari, huudahti Epo.
Kohta saisi hän lähteä reisuun kiertämään maakuntaa sekä koettamaan
taidokkaasti laaditun avunpyyntönsä voimaa ja vaikutusta. Mutta sitä
ennen tuli hänen hieman harjoitella esiintymistä alakuloisena, pää
kallellaan ja kädet ristissä.
Tätä temppuilemista kesti pari päivää ennenkuin hän katsoi itsensä
täysin kompetentiksi ilveilyssään. Sen jälkeen hän eräänä kauniina
kesäkuun päivänä, uudet puukengät jalassa lähti astelemaan kohti
naapuripitäjää.
Ja voi ihmettä, kuinka kaikki luisti kuin rasvattu salama. Hänen
saavutuksensa oli suurenmoinen. Joka asunnossa, mihin hän poikkesi, sai
hän kaikkien jakamattoman osanoton ja säälin tunteen osakseen. Joka
töllistä tuli viitonen, joka talosta kirposi kymppi ja suuremmista aina
viiteenkymmeneen markkaan asti. Myöskin päätti hän käydä pappilassa,
koska siellä oli aina paremmat sapuskat tarjolla kuin muualla.
Vanha kunnia-arvoisa rovasti Hannes Halleluija oli omassa persoonassaan
ovella vastasta päivittelemässä ja tiedustelemassa, millä asioilla Epo
nyt niin alakuloisena liikkui.
»Tulipalo avustust tulin pyytämä hell plovastilt, jos olis mahdolist
saada», selitti Epo sekä jätti samalla paperilappusensa rovastin käteen.
»Sepä vasta kummallista, viime viikolla perjantaina tapahtunut
tulipalo», mutisi rovasti, »eikä paikkakunnan sanomalehdissä ole
uutisosastossa näkynyt yhtään halkaistua sanaa siitä. Ja minullekin
tulee sekä »Jaaritussanomat» että »Ämpärporin Sanomat» sanoi rovasti
Halleluija aivan hämmästyneenä.
»Nii nähkäst, hyvä hell plovasti, se o ain nii, ete vaevaste vaevoist
ja kööhitte kuljulest ol ennenkä suult äänt piletty», vastasi Epo aivan
rauhallisesti.
«Taitaa niinkin olla, mutta mitenkä se tulipalo sitten asunnossanne
irti pääsi», tiedusteli rovasti Epolta.
»Alvattavaste vintinpäält, sielt fyllitte alt. Kipen oli alvatenki
vanhast ja halkkenust muulist päässy sammalihi ja jääny sinn kytemä
ja ajan kans leimattanu ilmliekkihi. Muut en tiel, ko ett plätinä
aikan heläsi kauhia paukkina ja plätinä, ko välikato putos alas. Juul
viimeses hetkes hyppäsi sänkystän, sieppasi vaatten kainalohon ja
juoksi kaltanol paljall paidallan, tämä jakkusi kelkes siin tulipaloss
kälventty pahanpäeväsest, niinkö hell plovast ny itteki voi täsä nähdä.
»Voi, voi, sentään, minua niin säälittää. Kuinka olette ensinkään
jaksaneet kestää tämän kovan kohtalonne?» kysyi rovasti.
»Nii, Jumala avull on se sentä menny päeväst toisse. Ole hänelt
lukkollu ja saanu appu heikkouttehen», sanoi Epo vakavalla äänellä.
»Menkää nyt keittiön puolelle pyytämään ruustinnalta ruokaa ja juomaa
ja tässä olisi teille herramme nimessä sata markkaa uuden asunnon
saantia varten».
Epo kiitteli ja kätteli nyt kunnia-arvoista rovastia oikein sydämensä
syvimmästä pohjasta sekä otti jäähyväiset vedet silmissä.
Keittiön puolelle tultuaan, tapasi hän vanhan vakavan näköisen ja
pulleavatsaisen ruustinnan, joka kattoi poydän täpö täyteen kaikilla
pappilan parhailla rääteillä sekä kehotti Epoa syömään itsensä
kylläiseksi; minkä jälkeen hän poistui saliin jatkamaan kesken jäänyttä
koruompelutyötään.
Epo istui nyt pappilan poydän ääreen syömään ja mässäilemään pappilan
kaikista hyvistä antimista, joista ei mitään muuta uupunut kuin hyvä
ruokaryyppy. Hän oli nyt kahdenkesken pappilan pyylevän, punaposkisen
ja sinisilmäisen keittäjättären Amalian kanssa, jolle Epo aina vähän
väliä iski silmää sekä alkoi lähennellä häntä. Heidän suhteensa kasvoi
hetki hetkeltä, kunnes se vähän ajan kuluttua oli noussut huippuunsa
ja Epo oli juuri kädet kiedottuna Amalian kaulan ympärillä nauttimassa
onnellista ja autuasta hetkeä, jolloin heidän huulensa koskivat
toisiinsa, kun äkkiarvaamatta keittiön ovi ponnahti auki ja samassa
sisään astui ruustinna Katri Halleluija, aivan säikähtyneenä.
»Mitä teerenpellä te täällä pidätte minun selkäni takana. Hävetkää
molemmat silmänne täyteen. Olen aina ajatuksissani tähän asti pitänyt
Amaliaa kunnollisena ja siveänä tyttönä, mutta nyt?»
»Noh, eihän tässä juuri mitään sen kummallisempaa ole tapahtunut, kun
jos ruustinna suutelisi omaa miestään, jota olen tottunut näkemään joka
päivä», päivitteli Amalia.
»Niin, niin, mutta minä olenkin naimisissa oleva nainen», huomautti
ruustinna.
»Aivan oikein. Ja minä olen taasen naimaton sekä teiltä saanut
oppia suutelemiseen ja hyväilemiseen. Onko siis ihme, että seuraan
esimerkkiä»?
»Oli miten oli, on se sentään sellaista syntistä menoa ja joka
tapauksessa sopimatonta peliä tuolloisen vanhan ja kurjan
kerjäläisukkelin kanssa», tuumaili ruustinna Halleluija.
»Ei lakkaus ikkä, laha tai likkaut kysy», virkkoi Epo.
»Lähtekää nyt heti paikalla laputtamaan täältä», sanoi ruustinna,
»taikka minä annan teille särpimeksi koivunrieskaa».
Epo lähti portaita myöten alas. Ilta oli jo myöhäinen ja hän päätti
käydä pappilan heinälatoon lepäämään siksi aikaa, kunnes valot
pappilasta sammuivat ja kaikki ovat menneet makuulle. Sen jälkeen hän
hiljaa, hissun kissun hiipi keittiön ikkunan alle koputtamaan, jolloin
Amalia päästi hänet sisään.
Täällä he sitten saivat kaikessa rauhasta jatkaa lemmenleikkiänsä,
kunnes he väsyneenä torkahtivat sitkeään uneen. Eikä Amalia herännyt,
kuten tavallista oli, kello seitsemän aikaan aamulla keittämään kahvia
ja viemään sitä sisälle sänkykamariin.
Ruustinna oli jo pitkän ajan ollut hereillä sekä käynyt levottomaksi
kun ei aamukahvia kuulunut. Lopulta hän hermostui ja päätti
yöpaidallaan käydä keittiössä katsomassa syytä Amalian viipymiseen.
Täällä kohtasi häntä hämmästyttävä näky, kun sekä Epo että Amalia
nukkuivat vielä sitkeässä unessa. Tästä raivostuneena haki ruustinna
keittiön nurkasta pitkävartisen lattialuudan, jolla hän alkoi oikein
olan takaa ruoskimaan näitä kahta rakastelevaista sillä seurauksella,
että Epo ponnahti nuolena ylös ja lähti käpälämäkeen.
»Kyllä se oli oikea nauta ja juuri hunsvotti se moromäkiläinen
kerjäläisukkeli. Eipä tyytynyt pelkkään ruokaan ja rahaan, vaan vielä
päällepäätteeksi viekotteli meidän Amaliankin epäsiveellisyyteen, hyi,
hyi, sentään», sanoi ruustinna Halleluija miehelleen.
»Niin, niin, minä olen koko ajan sitä sanonut, että mitä enemmän
Amalia lyhentää tukkaansa ja hameitaan, sekä käyttää hajuvesia ja
korkeakorkoisia kenkiä, sitä syntisemmäksi ja kevytmielisemmäksi hän
käy päivä päivältä», vastasi rovasti tuskastuneena.
»Siinä sinä oletkin aivan oikeassa. Ja kun se hävytön lutka kehtasi
vielä pilkata pyhää avioliittoammekin ja vertailla sitä haureuden
pesäksi, niin sepä vasta kauheata on. Tällaista puhetta en ikinä ole
ennen kuullut.»
»Kyllä totisesti tämä papinvirka alkaa tympäistä minua, kun maailma
aina vaan pahenee. Ihmiset paatuvat ja suorastaan kylpevät synnissä,
Kaikki kylvö menee hukkaan ja rikkaruohot yksin rehoittavat
hengenvainioilla».
»Tosiaankin on se lohdutonta ja toivotonta työtä, hoh, hoh, ja, ja»,
huokaili ruustinna Halleluija.
Epolta oli kaikki kepposet menneet tähän asti kuin rasvattu. Hän oli
päässyt siunattuun alkuun. Ennenpitkää alkoi hän itsekin vähitellen
uskoa mökkinsä todellakin palaneen poroksi, koska rovasti Halleluijakin
oli sen uskonut.
Kyllä varmasti kaikki Jaarituskaupungissa, aina poliisimestari
Jestanpoosta alkaen, uskoisivat häneen ja hänen tulipalojuttuunsa,
sitä ei hän enään ensinkään epäillyt. Ja sitä paitsi tunsi hän useat
juristit samassa kaupungissa aivan hyvin, koska he olivat olleet
asioita ajamassa Moromäen käräjillä sekä kuuntelemassa, kun hänen
monimutkainen lapsenelatus- ja tonttiriitajuttunsa olivat olleet esillä.
Nyt alkoi ankaran tarkka rahojen laskeminen. Ja katso, kahdesta
naapuripitäjästä oli hän saanut kokoon kokonaista 1,200: — mk.
Siikapitäjästä 700: — ja Silakkapitäjästä 500 markkaa.
Tähän tulokseen olisi luullut hänen olevan täysin tyytyväinen. Mutta
mitä hulluja vielä. Niinkuin ruokahalu kasvaa syödessä, kasvoi myöskin
Epon rahaa himo. Hän päätti heti paikalla lähteä Jaarituskaupunkiin ja
suoraa päätä astella poliisimestari Jestaanpään asuntoon.
Poliisimestari Jeremias Jestaanpää tuli juuri Raastuvanoikeuden
istunnosta salkku kainalossa ja he tapasivat toisensa poliisikamarin
rappusilla.
»Noh, mitä se Efraim Lehtinen nyt täällä päin noin alakuloisena
liikkuu», tiedusteli poliislmestari, joka aina oli tunnettu erittäin
ystävälliseksi, iloiseksi ja vieraanvaraiseksi.
»Tulipalo vahinko appu tuli anoma hell polismestolilt, jos o mahloloist
saada», sekä jätti papepipalasensa poiiisimestarin käteen.
»Noh, voi jestaanpoo», sanoi poliisimestari Jestaanpää. »Onko teidän
asuntonne palanut? Emmekä me täällä tiedä yhtään mitään. Niinhän me
elämme kuin jossain Egyptin pimeydessä. Vaikka koko Moromäen pitäjä
olisi yhtenä tulimerenä ja tuhkoläjänä. Onpa se vasta kummallista,
kun ei niinkään valveutunut lehti kuin »Jaaritus-Sanomat» ole siitä
kihankahausta tietänyt. Eivätkä ne lukuisat kirjeenvaihtajatkaan ole
mitään tänne tiedoittaneet. Virkani puolesta tulen kyllä antamaan
herroille toimittajille juuri tämän tapauksen johdosta pienen
muistutuksen tärkeän uutisen pois jättämisesta. Mutta asiasta toiseen.
Onko tiellä edes pidetty poliisitutkintoa tapahtuman johdosta»?
tiedusteli poliisimestar.
»Kyll se Molomäe pitäjä vanh vallesmann ja häne apulaises siell kävi
nulkki nuuskimas. Ei he siält muut löytäny ko tuhkläjä ja sitäki oll
taevantuul jo keljeny ottama osas ja hajottama maelman tuulihi»,
selitti Epo.
»Vai niin, vai niin», virkkoi poliisimestari Jestaanpää sekä sysäsi
Epolle satosen ja häipyi kiireellisesti tiehensä, niin ettei Epo
ehtinyt edes kunnollisesti kiittää.
Tämän jälkeen kävi hän kaikissa taloissa ja kauppapuodeissa hyvällä
menestyksellä. Niinpä esimerkiksi Hauenkuonon iloiselta Iisakilta ja
Jaarituskujan Jaskalta, oli hän saanut lämpimästä kädestä kokonaisen
satosen kummaltakin. Poliisimestari Jestaanpään asunnon keittiön
uuninpäällä hän nukkui hyvin koko yön, ja herätessään aamulla
lähti vielä unen pöppörössä astelemaan päin kauppaneuvos Massisen
kauppaliikettä, odottamaan kanppaneuvoksen tuloa sinne.
Salaperäisenä ja ympärilleen vilkuillen istui hän konttorin oven edessä
olevan sillitynnyrin päällä, kärsivällisesti odottaen kaupponeuvoksen
ilmestymistä. Vihdoin tämän saapuessa hyppäsi Epo alas, kaivoi
takataskustaan likaisen paperilappusensa esille ja isävainajansa
vanha lakkiräsy kainalossa, teki hänelle epätavallisen, kerrassaan
ainutlaatuisen syvän kumarruksen.
Tästä epätavallisesta nöyryydestä melkein liikutettuna, alkoi
kauppaneuvos tiedustella Epolta hänen asiatansa ja myöskin kotipaikkaa.
»Nii, almolline kauppaneuvos, tuli tulipalo avustust teil pyytämä, jos
olis mahdolist», työntäen samalla paperilapun hänen käteensä. «Ole
muuto syntysi ja kotosi siit kuulusast Mololomäen kunnast, kon kive
ja kallio mäläntyvä, sia syödä nahkones ja pienet polsaat kalvones,
päivines», vastasi Epo lojaalisesti ja vakuuttavasti.
Epo käskettiin nyt oikein konttorin puolelle, jossa he kotvan ajan
keskustelivat useista asioista. Eposta alkoi olo tuntua hyvin
kodikkaalta. Sen lisäksi, että kauppaneuvos oli antanut hänelle
viisisatosen, pyysi hän Epoa vielä käymään kaupan puolelle katsomassa,
jos siellä mahdollisesti olisi jotain hänelle sopivaa taloustavaraa.
Epon astellessa itsetietoisena kauppaneuvoksen rinnalla, paksu sikari
suussaan kauppaan, kohtasi häntä siellä ikävä ja lamauttava yllätys.
Päivää sanomatta karjasi täydellä kurkulla siellä hänen naapurinsa
Uudenkartanon vanha muori:
»Tääläkös sinä, peeveli vieköön, senkin ovela maankiertäjä olet? Kotoa
lähtiessäsi olit jättänyt porstuasi oven auki, niin että Lallalan
talon lammaslauma meni sisään ja kaatoi porstuasta kokonaista kolme
ruisviljasäkkiä, syöden sen lisäksi kaikki sinun kerjätyt leipäsi. Koko
lauma on nyt sairaana ja puolet kuuleman mukaan kuolleet. Nyt vasta
sinuile, saakeli soikoon, tulikin kallis kalaasi, kun joudut maksamaan
Lallalan lampaat.»
Silloin Epo lyyhistymistään lyyhistyi ja pukinparta leuassa alkoi
täristä arveluttavasti, ja huomattuaan, että kauppaneuvoksen viha
julmistumistaan julmistui, vilkasi hän muutaman kerran kohti ovea,
tuntiessaan samalla kauppaneuvoksen kovan kouran takkuisessa tukassaan,
livisti hän vikkelästi ulos kauppaliikkeestä. Torilla häipyi hän
väkijoukkoon. Kylmät renkaat pyörivät hänen takalistossaan, kuullessaan
kauppaneuvoksen itse poliisimestarille huutavan: »ottakaa tuo roisto
kiinni».
Tällöin paransi Epo vauhtiaan, suunnaten matkaasa päin myllytullia,
mutta sattui hänelle semmoinen ikävä vahinko, että toinen puukenkä
halkesi. Taakseen katsomatta sieppasi hän sen käteensä ja vasta tullin
ulkopuolella vilkaisi vihaisesti taaksensa. Väsymyksestä huolimatta
ei hän sentään vieläkään pysähtynyt, vaan läähättäen juosta jölkytti,
kädessään halkinainen puukenkä.