Epolla oli erittäin hyvä huumorin tajunta, joka ilmeni monina metkuina
ja hänelle tehtyihin kysymyksiin annettuina monisolmuisina ja vanhan
viisaina vastauksina. Niinpä hän kerrankin sitoi sileän, keltaisen
huhtanauriin leveisiin ja huomiota herättäviin vanhanaikaisiin
nikkelivitjoihin, pisti nauriin liivintaskuunsa ja vitjat kulkemaan
ylitse vatsan toiseen liivintaskuun. Näin varustettuna hän lähti
astelemaan, pussi selässä ja keppi kädessä pitkin kylätietä. Tuli
sitten vastaan muuan samankylän isäntämies. Huomattuaan Epon vatsalla
heiluvat leveät kiiltävät vitjat, pälkähti hänen päähänsä kysyä jotta
»mitäst Epon kell oo»?
Epo veti vakavasti ja arvokkaasti nauriin taskustaan, katsoi hetken ja
vastasi «valttia vaille».
Noin nimesi, työnsi nauriin takaisin taskuunsa ja lähti taakseen
katsomatta vakaana jatkamaan matkaa, toivossa, että kunpa vielä joku
toinenkin olisi ajantiedon tarpeessa.
Mutta Eposta oli vähitellen alkanut tämä alituinen ja pitkävetinen
jyvästys eli ylöskanto maistua puulta ja kyllästyttää, kuten sikaa
yksitoikkoinen ruoka. Viljan kantaminen ja ressuttaminen pussissa
talosta taloon ja kylästä kylään oli raskasta ja ikävää työtä. Nain
ollen hän päätti koettaa jotain muuta keveämpää, tuottavampaa ja
helpompaa elinkeinoa. Rahaa ja taasen rahaa, se oli hänen, niinkuin
kaikkien muittenkin ihmisten toimintaohjelman ensimmäinen ja viimeinen
numero. Mutta millä tavalla päästä käsiksi tähän jaloon metalliin
ilman työtä ja rikosta — siinäpäs onkin kysymys, joka ei ole niinkään
helposti ratkaistavissa yhdessä kädenkäänteessä, tuumaili Epo.
Pienet ovelat temput ja narraamiset eivät hänen mielestään olleet juuri
mitään, koska narri on ainoastaan se, joka antaa itsensä narrata,
eikä se, joka narraa. Ja olihan tämän maailman meno muutenkin kieroa
ja katalaa aivan joka kantilta sekä elämän edellytykset epätasaisesti
jaettu. Toisilla oli yltäkylläisesti ja toisilla ei mitään. Viisaat
elivät tuhmien narraamisella. Veli petti veljeään, sisar sisartaan ja
loppujen lopuksi oli koko yhteiskunta niinkuin suuren talon lypsykarja,
jota valtio ja kunnat aina ja alituisesti lypsivät —. Niin että mitä
pahaa siinä olisi, vaikkapa hänkin omasta puolestaan ja omaan laskuunsa
koettaisi onneaan, »iskemällä suonta» yhdeltä ja toiselta.
Jo pitemmän aikaa oli tämä kysymys ollut hautumassa Epon
aivojenahjossa, kunnes eräänä päivänä hänen päähänsä pälkähti yrittää
heti toimeenpanna maakunnassa jonkinlaista julkista rahankeräystä
omaksi hyödykseen. Ja olihan isävainajakin jo ennen häntä käyttänyt
tätä temppua hyvällä menestyksellä. Milloin hän haki vahingonapua
olemattomasta kuolleesta hevosestaan ja milloin taasen lehmästään.
Miksei sitten hän voisi menetellä samalla tavalla. Voisihan hän hakea
vaikka tulipalonvahingonapua koko mökilleen. — Kuka siitä viitsisi edes
selvän ottaa, oliko yhden kerjäläisen mökki palanut tai ei. Ja vähätpä
siitä, vaikka jotkut kateudenhenkiset selän takana häntä soimaisivatkin
keinottelusta. Liike kuin liike, ajatteli Epo. Ja mitä enemmän hän sitä
ajatteli, sitä enemmän hän alkoi uskoa ja varmistua menestyksestään.
Jos ei juuri omassa ja naapurikylissä, niin ainakin loitompana ja
ennenkaikkea kaupungeissa, missä rikkaat röhkivät ja vetelehtivät.
Se oli siis ajateltu ja päätetty asia, hän haki heti esille
kirjoitusvehkeensä, se on tupakkakartuusin käärepaperin ja timpermannin
kynän, jonka hän oli kerran kerjuumatkoillaan löytänyt maantieltä ja
sitten reilusti tallettanut. Sen jälkeen hän istui pöytänsä ääreen,
tarttui kynään ja kyhäsi seuraavan sisältöisen anomuskirjelmän:
»Noyrä tulibalon avunbyyntö
Ku hirvittävä ja gauhia tulibalo boltti mnu ainua asuno oikke
maatasall vilme viigoll berjanta vasta yöl, nii et gaikk balo, ett ei
jääny mittä muut gu mitä bääl oo nyy ja jokane näke. Nii mnä byyrä
nöyräst et gaikk ku kristity nimi kantava ja Jumala belkkävä annasi
armost minul raha et mnä saisi osta taikk rakentta ittellen uure
asuno, et ei mnu vaevase syntise tarvittis talvise taeva all jäärä
vilu kärsimä ja guolema.