Saatuaan sepustuksensa valmiiksi, alkoi hän lukea sitä kovalla
äänellä, ponnella ja paatoksella. Ja mitä enemmän hän luki ja tutki,
sitä lujemmin hän tuli vakuutetuksi voitostaan. Mikään ei hänen
mielestään saattanut estää sitä, kunhan vaan kirjelmä saapuisi perille,
kuvernöörin omaan käteen. Olihan hän ennenkin monet kerrat voittanut
käräjäjuttunsa, joita hänellä oli eläissään ollut kymmenittäin,
joukossa paljon vaikeampiakin laadultaan ja luonteeltaan kuin tämä nyt
kysymyksessä oleva elintarveasia. Aina olivat tuomarit, vallesmannit ja
lautamiehet suhtautuneet häneen suopeasti. Miksei sitten kuvernööri?
tuumaili Epo.
Hän tunsi itsensä nyt koko lailla rauhoittuneeksi. Viime päivien
tapahtumien aiheuttamat synkät ajatukset alkoivat vähitellen häipyä
ja ruoka, juoma ja uni taasen maistua kuten ennenkin. Hänen silmänsä
kirkastuivat nähdessään ikkunastaan naapurin sinisilmäisen ja
punaposkisen tytön Aina Alisen iloisena kuin kevätperhosen lähestyvän
hänen asuntoaan. Varmasti hän oli saanut tietää kaikki, päätteli Epo,
tullen nyt lohduttamaan ja ilahduttamaan häntä. Hän kun niin monet
kerrat ennenkin oli paremmin kuin kukaan muu ymmärtänyt hänet ja
jakanut hänen kanssaan kaikki ilot ja surut aina lapsuusajasta alkaen.
— Hänen lemmittynsä ja sydänkäpysensä.
»Hyvää ehtopuolta Efraim. Tulin sinuakin tervehtimään», ojentaen
samalla kättään. »Olen lukenut ikäviä uutisia sanomalehdistä,
oikein mieltäjärkyttäviä juttuja sinusta. Sellaisia nimittäin, että
elintarvelautakunta on ollut tunnoton sinua kohtaan. Onko tämä totta
kaikki, Efraim rakas?»
»Oo se tott» vastasi Epo. »Kööhi ain ahristeta ja vaivassi vainota,
mutt minkäs sill mahta? Panestas ny pannu pankon klääkin nokka ja keit
kaffet. Se vilvotta meit molemppi”.
Aina teki työtä käskettyä, hakien pöytälaatikosta kahvit, sokurit ynnä
muut vehkeet esille. Tällöin hänen silmänsä äkkiarvaamatta sattuivat
näkemään Epon äskenkyhätyn kirjelmän.
»Mikä tämä on?» kysyi hän.
»Lue niin pääset pikemmin selville», vastasi Epo aivan tyyneesti.
»Ettäkö oikein kuvemöörille osoitettu kirjelmä. — Mitä sillä tarkoitat,
oletko tullut hupsuksi»? huudahti Aina.
»Niin, asioitte ajamine oo ain ylhäit päi aljettava, jos miel teke
jotta aikka saar. Olen kuullu ett meijä kuvelnööl oo leheline ja
hyväsylämine mies, ja totuule vaali punnitte kaikk asia. Hänen puales
mnä tahlo kääntty, oikkeutt saalaksen täsä vakavass asiass ja viljan
takasi», vastasi Epo.
»Mene ja tiedä, vaikka suunnitelmasi toteutuisi ennen pitkää. Katson
omasta puolestani sinun kaikinpuolin sopivammaksi elintarvelautakunnan
pääpomoksi kuin kenenkään muun tässä pitäjässä. Olet koko ikäsi osannut
olla säästäväinen ja säästäväisyys sen viran hoidossa onkin pääasia»,
tuumaili Aina.
»Kyll totisest kaikk ylönpaltise syämise, juamise ja mässämise loppuva
täsä pitäjäs jos mnä määlätä elintalvepomoks ja stä em mnä taas lainka
eppäl, eten pääsis, kosk mnuul oo kaikk elu pualelan, ei mittä muut
kon tätä ulkokualt oo vaa vähä koljattava, ett palemi saisi kansan
kannatukse ja kunjotukse puolellen, mutt sanostas lakas Aina, mist mnä
saisi palema vaatte päällen, silkkplännalin päähän ja köpin kätten ilma
ostamatt».
Hetken mietittyään valkeni Ainalle vastaus.
»Paras olisi sinun kääntyä pitäjämme vanaan ja kunnia-arvoisan
vallesmannin Mäkipään puoleen. Hän on aina ennenkin auttanut köyhiä
ja ollut armelias. Hänellä on kyllä vanhoja vaatteita, käytetty
kävelykeppi ja silkkipyttykin. Ehkäpä hän suostuisi luovuttamaan ne
sinulle ja vastapalvelukseksi voisit sinä luovuttaa hänelle vähän
elintarpeita, noustessasi kunniankukkuloille.»
»Totisest sentä, näist snu neuvoistas mnä ole ijankaikkisest snull
kiitollisule velas. Annetast aja kielttä, päevä mennä ja toisen tulla,
ko mnu valtakuntan polti aukentuva, nii kyll mnä muista snu ensmäiseks
autta ja snul oo suul toev päästä mnu slouaksen», tarttuen samalla
kaksinkäsin kiinni Ainaan ja vetäen häntä vyötäisiltä lähemmäksi, niin
että heidän huulensa koskettelivat toinen toisiaan, jolloin Epo alkoi
suutelemaan kuin villi.
»Hellitä helkkaris, minun täytyy lähteä kotiin, kun on lehmätkin vielä
lypsämättä ja sitä paitsi äitini odottaa ja ihmettelee missä ihmeessä
näin kauan olen viipynyt. Hyvää yötä ja Jumalan haltuun rakas Efraim.»
Epo maiskutteli vielä huuliaan äskeisten suukkosten jälkeen ja jäi nyt
itsekseen ajattelemaan asiaansa. Hänen mielikuvituksensa vilkastui
vilkastumistaan, kunnes se ennen makuulle menoa oli huipustaan. —
Mielihyvillään hän alkoi hyräillä näin:
»Kohta ma istun ja kohta ma astun
kunnian kukkuloille. —
kerjurikeppini heitän pois
ja annan sen kernaasti muille.
Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan
ja annan sen kernaasti muille.
Kohta ma kostan ja kohta ma nostan
Ainani emännäksi, —
Kun pomot poijes potkitaan
ja minä tulen määrääjäksi.
Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan
ja minä tulen määrääjäksi.
Kohta ma laulan ja kohta ma kaulaan
Ainaani ainaisesti, —
Kun kansliapöydän ääressä
ma istuukin ikuisesti.
Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan
ja istunkin ikuisesti».
Unissa hän näki suurenmoisia näkyjä ja toiveensa kaikki toteutuneena.
Nyt vasta oli hänen aikansa tullut kostaa kaikki ja kaikesta.
Elintarvelautakunnan pääpomolta kamreeri Kaikkivaltiaalta hän ilman
muuta ottaisi leipäkortin pois kuuden kuukauden ajaksi. Ja kaikki ne,
jotka olivat olleet kitsaita ja ilkeitä häntä vastaan kerjuumatkoilla,
saisivat paljon pienemmän leipäannoksen kuin ne, jotka olivat olleet
anteliaita.
Seuraavana aamuna Epo heräsi suloisiin tunteisiin. Olihan hän koko yön,
vaikkakin unissa häärännyt elintarvelautakunnan pääpomona ja kaikki
olivat saaneet tanssia hänen pillinsä mukaan. Hän oli erittäin iloinen
ja hyvällä tuulella, kenties paremmalla kuin koskaan ennen. Senpätähden
hän haki esille parhaat tupakkansa Jaakobstaadin »viisipoikaa», jota
hänellä oli vielä tallella runsas puoli kirstullista ja jota hän ei
ollut uskaltanut tähän mennessä itse polttaa, vaan ainoastaan omaa
»pressua».
Hän oli myynyt tätä tupakkaa yhdeksän markkaa kartuusi ja ansainnut
sillä tupakkapulakautena koko nätin summan. Lisäksi oli hänellä jälellä
myöskin kaksi kiloa suutupakkaa, johon hän ei ollut malttanut koskea
tätä ennen. Mutta nyt hän päätti ottaa sitä suuhunsa pienen mällin,
ennenkuin lähtisi landerskan mamman huusholliin hakemaan puoli litraa
aamumaitoa ja nisupullan.
Mutta samassa saapui pihamaalle hevosineen ja ajopeleineen kaksi
paikkakunnalla hyvin tunnettua viinankeittäjää, jotka tiesivät Epolla
olevan viljakätköjä muuallakin kuin kotona. Näille hän aina möi
mielellään viljaa, koska he maksoivat korkeimman hinnan ja sitä paitsi
toivat lahjaksi aina pienen »napanterin».
Epolta jäi siis tällä kerralla käynti Helanderskan luona ja hän alkoi
hieroa viljakauppoja viinankeittäjien kanssa, maisteltuaan ensin heidän
kanssaan pari kahvipunssia sekä pelattuaan muutaman „turakan» ja
laulettuaan lempilauluansa »Palpan kiliä».
Heti tämän jälkeen Epo lähti viivyttelemättä kirkonkylään
postitoimistoon. Hikihelmet otsalla hän pyrki sisään, ojensi luukusta
paperilappunsa silloiselle postinhoitajalle Tyrväselle, sekä pyysi
panemaan sen kirjekuoreen ja kirjoittamaan osoitteen.
»Niin, niin, mutta nähkääs tämä paperi on niin onnettoman likainen
ja käsiala huonoa, tokkopa tällaista törkyä uskaltaa edes mihinkään
lähettää»?
»Mnä siit vasta eik kukka muu», murahti Epo närkästyneenä.
»Aivan oikein, eikä se sitäpaitsi minulle kuulukaan tutkia.
Lähetetään menemään vaan, koska kerran vastaatte seurauksista», sanoi
postinhoitaja, ottaen esille erään vanhan käytetyn kirjekuoren, jonka
käänsi ja kirjoitti siihen osoitteen.
Mutta Epo epäili kaikkia ja siis myöskin postinhoitajaa, jonka vuoksi
hän pyysi, että kirje välttämättömästi sisäänkirjoitettaisiin.
Postinhoitaja teki työtä käskettyä, otti maksun ja jätti Epolle kuitin,
minkä jälkeen Epo lähti tyytyväisenä astelemaan kotiin, höpisten
mennessään: »nyy ne pelhana pomo saava pia nähdä ja kuulla miks kati se
naha lepivä».
Muuten oli Epo kotioloistaan aina iloinen ja hauska, miltei
miellyttävä, sekä harrasti suurella antaumuksella kyläkunnan nuorten
pyrintöjä. Usein hän antoikin heille luvan pitkinä ja pimeinä
talvi-iltoina asunnossaan leikkiä ja karkeloida. Näissä tilaisuuksissa
hän huvitti läsnäolevia, kertomalla heille monenmoisia kaskuja,
omia ja muitten sepittämiä. Ja jos joku joukosta joskus uskalsi
häiritä järjestystä, niin auta armias, silloin hän otti esille suuren
nahkaremminsä ja antoi sen paukkua poikien takapuoliin. Ellei tämäkään
temppu tepsinyt, veti hän esille isävainajansa vanhan revolverin,
jolloin kaikki vaikenivat.
Myöskin oli Epo syvästi uskonnollismielinen, ahkera kirkonkävijä ja
raamatuntutkija. Eikä siis ollut ihme että hän joskus saattoi joutua
kinasteluun uskonasioista naapuriensa kanssa, kun nämät kannattivat
vain vanhaa virsikirjaa ja Epo taasen uutta. Mutta tästä johtui
myöskin, että Epolla oli omat vakavat ajatuksensa ja omalaatuinen
järkähtämätön käsityskanta kieltolaista. Hän nimittäin uskoi aivan
samalla tavalla, kuin tämän kansan valtava enemmistökin uskoo vielä
tänäkin päivänä kun on kulumassa, raamatun ikivanhoihin totuuksiin ja
ennenkaikkea profeetta Syyrakin lausumiin sanoihin: »mikä on se elämä,
kussa ei viinaa ole» ja viinaa on sitä varten luotu, että sen pitää
iloittaman ihmisiä» sekä »kohtuudella nautittuna pidentää ihmisen ikää».
Hän tiesi aivan hyvin, niinkuin kaikki muutkin tietävät, että näitten
ikitotuuksien edessä kieltolaki, kaikkine mahdollisine ja mahdottomine
järjestelmineen, kalpenee ja kohtaa voittamattomia esteitä, ei
ainoastaan meidän, vaan myöskin muissa maissa ympäri maapalloa.
Epon mielestä oli siis kaikki valtion palkkaamat, niinkutsutut
»hengenhaistajat ja kaalimaan vahdit» pelkkää järjetöntä hommaa,
koska heillä kaikilla oli sama haju- ja makuaisti kuin muillakin
kanssaihmisillä ja sama heikkous syntiin lankeemiseen kiusauksen
hetkellä. Sama mieliteko ja samat tunteet päästä osallisiksi
kiellettyihin juomingeihin. Eikä jokin harva poikkeus suinkaan voinut
muuttaa tätä yleistä sääntöä. Kaikki kiristystoimenpiteet, kovennetut
rangaistukset y.m. olivat tyhjää ja turhaa valtiovarain tuhlailemista.
Siinä kaikki, sanoi Epo ja hänen mieleensä juolahti Vistin Villen
sepittämä valitus-virsi, jonka olen pannut tähän peräkaneetiksi:
»Mun muistuu mieleen muistot vanhan ajan
ja vanhan tavan vapaat vaellukset.
Oll elo reilumpaa ja toisenlaista
kun nykypäivän kierot olot on.
Ei pakkopaitaa kansa päällään kaulan
kun ilonpitoon lähti iltaisin,
ei pukit koskaan kaalimaita vahtin,
ja pirun hypyt siellä hyppineet.
Ei toinen koira toisen häntää polken,
eik korppi korpinsilmää puhkaissut.
Kyll syntiäkin silloin paljon tehtiin
mutt onko pahuus pakosalla nyt?
Onko kaikki niinkuin olla pitää
ja huulta myöten mennyt, niin?
ma kysyn vaan, enk vastausta vaadi
kun vapaa ilo meiltä mennyt on.
ja järki kaikki järveen heitettynä:
vain mielivalta massa vallitsee.