Villen talo sijaitsi keskuksessa, valtamaantien varrella jonka
tonttimaalla pitäjän torikin sijaitsi. Rakennukset olivat vanhat,
haalistuneet ja ränsistyneet, muistuttaen siinä suhteessa Ooperin Epon
hökkeliä. Eriskummallinen ja kirjavan näköinen oli päärakennuksen
kattokin. Se kun oli valmistettu ensin päreistä, sitten päällystetty
asfaltilla ja nyt oli vain rippeitä kummastakin näkyvissä. Tietysti
siinä oli näin ollen myöskin suurempia ja pienempiä reikiä, joita
ajan hammas ja taivaan tuulet aina muodostelevat ja joista vesi pääsi
vuolaana virtaamaan Villen niskaan, häiriten siten hänen yöllistä
untaan. Tämän talon ijästä ei ole tarkkoja tietoja olemassa, mutta
luotettavien kansan tarujen mukaan pitäisi sen olla jo puolen
vuosituhannen ikäinen vanhus, koska uskonpuhdistuksen aikana tiedetään
siinä ensimmäisen kirkkoherran asuneen.
Sivumennen tulkoon mainituksi, että pappilaa hallitsi vielä
itsepintaisesti siihen aikaan katolilainen pappismies, pitkäpartainen
Paavali Messunius joka monella tavalla häiritsi ja painosti uuden opin
tuojaa, lutherilaista kirkkoherraa toimissaan.
Myöhemmällä ajalla on manalle mennyt kauppias Antonen perustanut tähän
taloon ensimmäisen maakauppaliikkeen Turun ja Porin läänissä ja on
siinä sitten yhtämittaa harjoitettu kauppaliikettä, niin että koko talo
tonttineen on saanut Kauppasten palstatilan nimen. Käräjätalona on se
ollut yli kolmen kymmenen vuoden, jossa ainakin viisikymmentä tuomaria
on istunut lakimääräisiä ja välikäräjiä, toistatuhatta riitajuttua
ratkaistu ja lukuunottamatta lukemattomia oikeita valoja, on siinä
talossa tehty ainakin sata ja yksi väärää valaa, eniten viina-,
velka- ja lapsenelatusasioissa. Tätä vääränvalan kirjaa, niinkuin
useita muitakin oikeuden pöytäkirjoja, on talon isäntä, vähä vitinä
pidetty Vistin Ville, tuomarien pyynnöstä pitänyt, joten ne siis omat
kaikinpuolin luotettavia.
Olihan Vistin Ville myöskin maankuulu itseoppinut asianajaja eli
advokaatti, jonka näin kuuluma ilmoitus komeili »Moromäen Sanomain»
etusivulla:
»Asianajaja Vistin Ville.
Selvät asiat sotketaan ja sotkuiset
selviksi saatetaan.»
Samanlainen ilmoituskilpi koristi myöskin hänen konttorinsa ovea,
vetäen puoleensa lukemattomia uhreja Vistin Villen kynittäväksi ei
ainoastaan käräjäaikoina, vaan muulloinkin kaikenkarvaisissa asioissa.
Tässä esitettäköön eräs tyypillinen näyte Villen oveluudesta
»advokaattina», kun hänen paras ystävänsä Ooperin Epo esiintyi
vastaajana omassa lapsenelatusjutussa, Vistin antamien oivallisten
ohjeitten mukaan.
Siitä on vähän yli kolmekymmentä vuotta vierinyt ajan aallokkoon, kun
tämä asia oli ollut esillä Moromäen lakimääräisillä syyskäräjillä.
Istuvana tuomarina oli vanha kunnianarvoisa laamanni Carl Carlsson,
joka muuten kylläkin oli viisas ja mukiin menevä. Mutta hänen
suomenkielen taitonsa oli heikko ja horjuva, niinkuin yleensä sen ajan
kaikilla virkamiehillä.
Tämä kuuluisa Ooperin Epon lapsenelatusjuttu oli juttujaossa tullut
jaetuksi ensimäiseksi oikeudenkäynti- eli maanantaipäiväksi ja oli
juttulistalla merkitty viimeiseksi. Se oli koonnut koko käräjätalon
pihamaan ja eteisen täpö täyteen uteliasta yleisöä kuuntelemaan
suurella jännityksellä tämän erikoisjutun kulkua. Kun kaikki muut jutut
olivat sinä päivänä loppuun käsiteltyjä, käski laamanni oven pielessä
torkkuvaa poliisikonstaapeli Tyrrästä huutamaan sisään asialliset
Ooperin Epon ja Anna-Liisa Antintyttären, Noitalan kylästä, jotka
kumpikin itsekohdastaan samalla saapuivat käräjäsaliin lakipoydän
ääreen. Anna-Liisa Antintyttärellä oli sylissään kuuden kuukauden vanha
pojan vekara.
»No, mite se Anna-Liisa Andersdotter nyy oikke tahto tesä måålissa
(jutussa) peellekantta ja mite se kuulu?» kysyi laamanni.
Anna-Liisa niiasi nätisti oikeudelle, vuoroin tuomarille ja vuoroin
lautakunnalle, sekä lausui sen jälkeen seuraavaa: »Niin ko tuo surkki
ja viheljäine kerjäläine oo saanu mnu vaivase syntise narratuks oikken
kamalan kerra, ko mnä hoiti häne huushollias. Puhel ensiks ko enkel ja
lupas kaikkilai kauniste antta ja viel nairakki mnuu. Mutt juu-peruni,
ei mittä ol kuulun kuure kuukaure sisäll, taikk se jälkke ko hän
mookkas mull tämä mookeli ja nyy mnä ole ko vanh ulosmarsittu ryssä
saapas hylykassa keitetty. Eik hän mein mittä siit lystist maksa ja
elättä mukulatas.»
»Noh, noh, ei teellä saa puhella nii paljo strunt (turhaa)» keskeytti
tuomari. »On heti sanottava mite te vaati», laamanni Anna-Liisa
Antintyttärelle.
»Nii, mä vaari ett korkki laki ja oikkeus pakotta hänt siihe
parakraaffi jälkke. Ja kyll mnä vähä näit käräjä hääkustannuksi olisi
ottanu, ko ole pitkä matka trampanu ja kantan kakara kainalosan. Sitt
mnä vaarisi ett tätä mookeli syynätäs, jost se oo isäs näköne, kosk Epo
oo sen kehtan kielttäkki ja viäl ihmiste eres.»
»Jaa, jaa, mutta oikeus ei voi syynete lasta ilman karttamerkki joka
on stellättävä keskelle otsa ja se maksa yks marko. Sen peel on minull
tuleva spottpengari (sylkiraha) 25 penni,» lausui laamanni.
»Mutt muuul ei ol raha fölis yhtän penni, maksakko Epo,» vastasi
Anna-Liisa.
»Kyll mnä talvitte lahan palemppi paikohi, ko mukula otta,» ärjäsi Epo.
»Pitekke suu kiinni siksi ett teilt jotain kysyte,» huomautti laamanni
Epolle.
Hetken kuluttua, kun kaikki oli pöytäkirjaan pantuna, lainasi itse
pöytäkirjan Vistin Ville Anna-Liisalle vaaditun maksun, minkä jälkeen
kysymyksessä olevan lapsen tarkastus tapahtui. Vanha laamanni sovitteli
kaksinkertaiset kakkulat, katseli lasta edestä ja takaa sekä kääntyi
herastuomari Naukku-Matin puoleen ja kysyi häneltä: »eikö lapsi
hänenkin mielestä ollut Epon näköinen, ainakin nenän päästä katsottuna?»
»Kyllä, kyllä, herra tuomari,» vastasi herastuomari Naukku-Matti
vanhaan totuttuun tapaan, vaikkei hän asiasta mitään tietänyt, koska
hän oli nukkunut koko ajan kun juttua käsiteltiin ja oli vielä unen
pöpperössä.
»Noh, mite Efraim Lehtinen nyt vasta tehe kanteesen?» tiedusteli
laamanni.
»Mitä mnä semse vanha h...a vaalevi valhehi vasta, ko kielän kaikk,
pyytä kumo vaa ja kului oikke lunssaste.»
Tämän jälkeen kutsuttiin sisään todistajiksi mainitut henkilöt:
itsellisnainen Hanna Hämysilmä ja renki Ville Vinttula, molemmat
Noitalan kylästä, jotka vannotettiin ja erikseen kuultuina kertoivat:
Hanna Hämysilmä: Oli erään kerran iltapimeässä käynyt Epon asunnossa,
jossa kantaja Anna-Liisa oli ollut huushollerskana ja asiallisten jo
maatessa yhdessä ja samassa sängyssä, kuullut outoa jytinää ja plätinää
seka ähkimistä; muuta ei.
Ville Vinttula: Ei muuta, kuin että hän erään kerran oli käynyt Epon
mökissä ja silloin nähnyt Epon hartaasti halavan Anna-Liisaa niin että
punainen pukinparta oli tärissyt.
Näitten todistajien kertomusten johdosta tiedusteli tuomari mitä hän
nyt sanoo.
»Nii, kyll mä se nyy jo myönnänki, ett me ole pelatt yhdes» tuli, tuu,
tillan, tuu, tillan, tei, sillon ko mnä häne siihe sänkkyhy vei. Mutt
en mnä vaa rupp mukula elättämä, ilma ete mnä saa mamma kans siihe yhte
ja sama kauppaha,» vastasi Epo.
»Mutt mnä en vaa voi tommose keriläise kans yhres elätä, ei vaikk
perhan olis,» tokasi Anna-Liisa.
Asialliset, joilla ei enään ollut muuta lisättävää, saivat käskyn
poistua lakituvasta, kunnes oikeudessa oli tehty seuraava
Päätös:
Kihlakunnanoikeus on ottanut tämän asian lopullisesti tutkiaksensa
ja katsoo ei ainoastaan vastaajan oman myönnytyksen, vaan myöskin
asiassa kuultujen todistajien kertomusten kautta selville käyneen,
että vastaaja Efraim Lehtinen, kutsuttuna Ooperin Epo, on lapsen
avlamisaikana harjoittanut haureutta kantajan kanssa ja siis on
katsottava kysymyksessä olevan lapsen faariksi (isäksi) mutta koska
kantaja ei ole suostunut vastaajan tekemään ehdotukseen, minkä
oikeus pitää aivan kohtuullisena ja välttämättömänäkin, niin kanne
aiheettomana hyljätään ja saavat asialliset kumpikin, asian näin
päättyessä, itse kärsiä kulunsa. Julistettiin.
Tätä päätöstä julistettaessa oli käräjäsaliin saapunut sankka
väkijoukko uteliaita kuulijoita. Heti sen jälkeen kaikui huutoja ja
röhönaurua pihamaalla Epon kunniaksi. Olihan Epo loistavasti voittanut
sellaisen jutun, jota vain harvat onnistuvat voittamaan. Tästä
päivästä lähtien Epon maine kohosi korkealle. Hänestä tuli tuossa
tuokiossa mainio juristi. Olipa itse istuva tuomarikin onnitellut
Epoa, lyönyt kättä ennen poislähtöä sekä tarjonut kupin kuumaa kahvia
vehnäpullan kera. Mutta Anna-Liisa Antintytär hiipi hiljalleen pois
väkijoukosta, kenenkään huomaamatta, vedet silmissä, kulkemaan mieron
tietä. Kukaan ei edes ollut ajatellut hänen kohtalonsa kovuutta ja
sitä veristä vääryyttä, jota hänelle oli tapahtunut. Laki oli ollut
hänelle jääkylmä ja tunnoton. Näin ollen joutui lapsi Moromäen kunnan
köyhäinhoitolautakunnan huostaan. Siitä tuli huutolapsl, jota yksi ja
toinen maksua vastaan hoiteli kodissaan, kohdellen sitä kuten orpoa
ja hyljättyä ainakin. Kuuleman mukaan oli se sitten kuollut tulirokon
uhrina.
Viimeisenä oikeudenkäyntipäivänä, heti istunnon jälkeen, oli istuvalla
tuomarilla aina tapana toimeenpanna talossa lopettajaiskemut,
joissa itseoikeutettuina vieraina olivat käräjien toimihenkilöt ja
kutsuvieraina advokaatit, nimismiehet ynnä poliisit, sekä tietysti
myöskin talon villi ja iloinen isäntä Vistin Ville ja hänen
juomanlaskijansa Ooperin Epo.
Soiton ja tanssin hurmaamassa tahdissa, kekkerien alkupuolella,
letkuivat ja notkuivat piikalutkien ja Tirisen Tiltun hemasevat,
kauniit ja sirot sääret, kunnes yleinen huumaus ja uupumus vähitellen
sai seurueen valtoihinsa, mutta sitä intohimoisemmin jatkuivat
hiljaiset hyväilyt talon monilukuisissa huoneista, joista varsinkin
sivuhuoneet tulivat yhä enemmän käytäntöön. Ja aamulla oli kaikki niin
suloisessa sekasotkussa, että arvohenkilöiden oli enää vaikea löytää
itsensä.
Epopon tietämän mukaan oli Vistin taloa aikoinaan nimitetty myöskin
»hotelliksi”, jossa trahtamenttia hoiti apteekkari »Pipparmyntti».
Vakinaisina vieraina olivat »hirttämätön Salon Kyöri», »Taidemaalari
Martin Wappu”, sanaseppä »Kalle Kustaa”, pankkimies »Mäkipää»,
kauppiaat Tulivuori ja Hansin Sukka», piikana palvelivat «Palpan
Killi», »Halitulin Hanna», »Morjens Manda» ja »Kippis Alma». Useasti
siellä vietettiin repäiseviä kemuja, erittäinkin Vistin muijan nimi
ja syntymäpäivinä ynnä piikojen kunniaksi pantiin toimeen erityisiä
iltakutsuja, joissa tilaisuuksissa laulu aina korkealle kohosi, sen
mukaan kun tunnelma nousi tukkaan.