Niinkuin jo kertomukseni alussa mainitsin, olivat moromäkiläiset kaikki
toimeliaita, ahkeria ja työtätekeviä. Poikkeuksen kuitenkin tästä teki
tämän romaanin pääsankari Ooperin Epo, joka oli mukavuutta rakastava
ja ruti laiska, minkä vuoksi hän olikin aina järjestänyt kerjuunsa
syyspuoleksi vuotta, joten hän sai keskitalven jo keskikesän vetelehtiä
kotonaan kokoon haalimainsa ruokavarojen keskellä.
Joka vuosi elonleikkuun jälkeen hänen varsinainen ammattinsa alkoi
jyvästyksellä, eli niinkuin hän itse sitä kutsui »ylöskannoilla». Ja
omien laskelmiensa mukaan kuului hänelle joka talosta ja torpasta yksi
litra rukiita ja suuremmista kokonainen kappa ynnä vapaa ylläpito,
sekä kaikilta kauppiailta ilmaiset kahvit, sokurit ja tupakat. Hänen
ylöskantonsa olivat säännöllisiä, niinkuin muittenkin virkamiesten.
Mutta varjelkoon taivas sitä taloa tai kauppaa, joka ei täyttänyt hänen
yksinkertaista pyyntöään tai taipunut hänen vaatimuksiinsa.
Sillä vaikkakaan ei häntä pidetty oikein normaalina, osasi hän
kuitenkin piikittää, panetella ja letkauttaa ketä tahansa aivan
mainiosti. Ja saattoi sattua väliin niinkin, että hän seurasi perästä
kintereillä haukkuen kuin kiukkuinen rakki, eikä hän suinkaan hevillä
uhriansa hellittänyt, ennenkuin oli saanut mitä hän vaikeroi.
Näin ja tällä tavalla oli hän häiritsemättä saanut vuosikymmeniä käydä
»ylöskannoilla» omassa piirissään. Kanto alettiin omasta kunnasta
ja lopetettiin naapurikuntiin. Jokaisesta matkasta kertyi monta
säkillistä ruisviljaa, mitä parasta laatua, sillä huonosti kuivattua ja
puhdistettua hän ei ensinkään suostunut vastaanottamaan. Täysinäiset ja
hyvin kiinnineulotut säkit lähetti hän aina kyläkuntain maitokuskien
mukana kirkonkylän Poukalan taloon, makasiiniin pantavaksi ja
talletettavaksi siksi kunnes hän itse saapuisi niitä sieltä noutamaan
ja rahaksi muuttamaan. Mainitun talon isännän erikoissuosioon oli Epo
päässyt jo pikkupoikana, pelastaen Poukalan pikkupojan hukkumasta
Mustajärveen.
Kaikki meni säännöllistä menoaan, kunnes tuli pahanpäiväinen pulakausi
ja elintarvelaki astui voimaan, jolloin leipäkorttijärjestelmä otettiin
käytäntöön, mistä ajasta alkaen Epon vaivat ja vastukset alkoivat.
Ensin hän kylläkin suhtautui tähän suopeasti. Olipa jeeveli vieköön
niin innostunut leipäkortti-järjestelmään, että hän heti ensimmäisenä
miehenä kiirehti silloisen elintarvelautakunnan puheenjohtajan,
kamreeri Kaikkivaltiaan kansliaan hakemaan leipäkorttia, siitä
huolimatta, vaikka hänellä kotona ja muualla oli kymmeniä säkkejä
ruisviljaa kätkössä.
Näistä kätköistä ei hän ensinkään uskaltanut myydä paikkakuntalaisille,
koska se olisi herättänyt huomiota ja ennenpitkää johtunut ilmiantoon
sekä lopulta viljan menettämiseen. Kaikki kaupat täytyi siis tapahtua
salassa, hissun kissun ja suurella varovaisuudella. Ainoastaan
rikkaille kaupunkilaisille ja viinankeittäjille Epo yöaikaan korkeasta
hinnasta möi viljaa. Ei siis sovi ihmetellä, että hänen ystäväpiirinsä
näin pulakautena kasvoi päivä päivältä.
Eräänäkin varhaisena talviaamuna ajoi mökin pihamaalle parivaljakko,
jossa istui kaksi ijänikuisesta _»jaarituskaupungista»_ kotoisin olevaa
herran heppulia, jotka Epo heti ensi silmäyksestä hyvin tunsi.
»Bäevä, bäevä, Ebo, ongost snull mittä leevänbuolt myyd, meill oo nii
kova nälg, et oikge suale vinguva ja giljuva sisigunnas», huusi vanha
merikarhu Myrskylä, ennenkuin oli kunnolleen ehtinyt astumaan yli
kynnyksen, työntäen samalla kertaa Epon taskuun pullon Skottswiskyä.
»Noh, oomal stä sentä ain semmosil helloill kute laha lopu», vastasi
Epo ja otti pullosta tuikun. Näi hyvä ja fiini tloppi en oll pitkän
aikan nähnytkä, stä vähemä vanha suuhun saanu. Se vast maistu ja
lämmittä, kieltä ja kaakelia koko vatas.»
»Mitäs snä gilolt ruppe gisgoma meill, jos me ottassi niingo gogo
guarma», kysyi vuorostaan mukana ollut kauppias Kalle Killinen.
»Ei sunkka stä sentä nii vaa uskall velotta kunnialissi ihmissi, mutt
jost stä nyy otas kympi kilolt lukkist ja leivist kokstoist malkka».
»Nii, mitäs däsä miggä dinkkamine »ja bränkgämine autta, ko makseta
kondant koht vaa, ko säki ova täyn rugkit ja leippi ja däsä oo raha
rägnätty reeda, ota bois boik vaa», virkkoi Myrskylä, ojentaen Epolle
suuren setelikäärön ja kun oli tehty pari kahviplöröä, poistuivat
mainitut herrat, heiluttaen hattujaan ja huutaen: „good bai, good bai».
Epo heilutti niinikään isävainajansa vanhaa lakkiräsyä sekä huusi
heille: »telve meno vaa ja telve tuloa toisellakkin keltta». Hän oli
erittäin tyytyväinen sekä elämäänsä että elintarvelakiin. Kaikki
oli pelkkää auringonpaistetta, koko elämä hymyili hänelle, kun vaan
kestäisi tätä pulakautta ja pitkää ikää, toivoi Epo.
Mutta miten olikaan, kylällä alkoi kierrellä juttuja, muun muassa
sellaisia, että Epo muka olisi kätkenyt viljaa ja myynyt sitä salassa
korkeasta hinnasta vieraspaikkakuntalaisille, eikä luovuttanut sitä
elintarvelautakunnalle, kuten olisi pitänyt. Tämä huhu yltyi päivä
päivältä niinkuin vihainen vihuri, kunnes se sai siivet sivuunsa ja
matkasi kirkonkylään elintarvepomon kamreeri Kaikkivaltiaan korviin ja
asia oli sitä myöten valmis.
Saman päivän illalla lähtivät elintarvelautakunnan pomot ja poliisi
piirittämään Epon asuntoa ja pitämään tarkastusta.
Epo oli jo lukinnut ovet ja ehtinyt makuulle, kun äkkiarvaamatta
koputettiin ikkunaan.
»Kuka saakeli soikko siäll oo?», huusi Epo säikähtyneenä.
»Se on poliisi, joka virkansa puolesta ja korkean kruunun nimessä
vaatii oven auki».
»Mitä pahukse asia polisill oo yöaikan mnull?» tiedusteli Epo
vihastuneena ja haki pöytälaatikosta esille isävainajansa vanhan
revolverin.
»Me ollaan elintarvelautakunnan asioilla», vastasi poliisi, koettaen
samalla rauhoittaa Epoa.
»Mitä pilkulet viäkkö se minu liikutta, senki kluunu lakki, lähtekkä
laputtama ja koht paikall», sanoi Epo.
»Niin, niin, mutta nähkääs, me tullaan vaan tiedustelemaan, olisiko
teillä mahdollisesti elintarpeitten puutetta?»
»Jassoo, jassoo, se muuttaki asia kokonas toisellaiseks, se onki valla
melkilist, mnä olenki koko päevä kälsiny nälkkä ja taeta teil olla
jotta luan-appu annettavan», virkkoi Epo veitikkamaisesti ja aukaisi
oven.
Sisään päästyään ilmoitti poliisi Epolle heti että hän ja koko hänen
joukkonsa olivat tulleet hakemaan ilmiannettuja viljakätköjä.
»Siunakko ja valjelkko» sanoi Epo aivan kalpeana, mutta rohkaisi
itsensä sentään heti sekä väitti kiven kovaan, ettei hänellä ole yhtään
jyvää kätkössä.
Noin tunnin kuluttua kun kaikki nurkat oli nuuskittu, löydettiin kaksi
säkillistä rukiita, jotka heti kannettiin rekeen sekä talutettiin Epo
mukana ja pantiin säkkien päälle istumaan. Näin lähdettiin matkaamaan
päin kirkonkylää. Epon koko ajon kirotessa ja sadatellessa miehiä sekä
elintarvelautakuntaa. Sillä tämä oli ylen arka asia hänelle. Hän kun
melkeinpä olisi henkensä antanut ennenkuin jyvät. Näin tuotiin viljat
elintarvelautakunnan varastoon ja Epo pantiin yöksi putkaan.
Seuraavana aamuna talutti pollari Epoa putkasta elintarvelautakunnan
kansliaan tutkittavaksi. Puheenjohtaja alkoi ankarasti nuhdella ja
ripittää Epoa sekä teki hänelle seuraavan kysymyksen:
»Onko totta, että Lehtinen on kätkenyt viljaa ja antanut määriä tietoja
elintarvelautakunnalle?»
»Eh, — eh, — ei. Sen tietä ite Jumalakin taevas, eten mnä ol salanu
mittä, emmös kätkeny vilja», vastasi Epo aivan rauhallisesti, niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut.
»Niin, niin, mutta kun Teiltä nyt kerta on löydetty kaksi säkillistä
rukiita», jatkoi puheenjohtaja.
»Jaa, nii oikke», sanoi Epo, »mutt kukast takka, vaikk joku pahasuap
naapul olis mnun tietämättän tuonu jyvä mnu asuntton ja tehny kätkö
sinä aikan, ko mnä ole ollu vilkmatkoillan».
Sitten kutsuttiin poliisi ja todistajat sisään ja puheenjohtaja
merkitsi todistajien kertomukset pöytäkirjaan, mutta Epo ei jaksanut
kuunnella todistajien kertomuksia rauhassa, vaan jurnutti ja janksutti
koko ajan vastaan sekä väitti todistajien valehtelevan; minkä vuoksi
puheenjohtaja antoi määräyksen taluttaa hänet ulos etehiseen.
Lopulta kutsuttiin Epo sisään ja vähän ajan harkittuaan
elintarvelautakunta antoi asiassa seuraavansisältöisen päätöksen:
Koska toteennäytetyksi on tullut, että Efraim Lehtinen on tänä
pulakautena tehnyt itsensä syypääksi viljan kätkemiseen ja niin
muodoin törkeästi rikkonut elintarvelakia vastaan, niin ja samalla
kun hän nyt lasketaan vapaalle jalalle, tuomitaan hän menettämään,
ei ainoastaan viljansa valtiolle, vaan myöskin leipäkorttinsa
kolmenkymmenen päivän ajaksi, tästä päivästä lukien. Julistettiin ja
annettiin Epolle tiedoksi, ettei tähän päätökseen saa muutosta hakea,
joten se astuu heti voimaan.
Matkalla kotiin häntä harmitti, motkotti ja kotkotti koko
sydänalastaan. Mitä hän nyt tekisi tämän elintarvelautakunnan
menettelyn johdosta. Koko hänen elämänsä oli hukassa ja kotiintultua
ei hänelle monena päivänä maistunut ruoka, juoma eikä uni. Kaikki oli
mennyttä kalua. Hän tunsi itsensä aivan murtuneeksi ja onnettomaksi
ihmiseksi ilman suojaa ja turvaa missään. Hän oli vähällä menettää
järkensä. Synkkänä ja alakuloisena ajatteli Epo nyt päättää päivänsä
hirttämällä. Hänen jo ennestäänkin himmeä järjenvalonsa himmenemistään
himmeni. Epo alkoi tarkastella nuoravarastoaan ja löysi viimein
isävainajansa vanhan vesikelkan pestin puuliiteristä. Tämän hän
havaitsi kyllin vahvaksi ja sitoi sen heti uumilleen, haki tikapuut ja
asetti ne pihapihlajansa runkoa vastaan sekä kiipesi niitä myöten ylös.
Sitten sitoi hän nuoran toisen pään puun oksaan kiinni ja heittäytyi
roikkumaan, pää kallellaan.
Noin parin tunnin kuluttua saapui sattumalta paikalle laulajapoika
Vistin Ville ja sanoi ihmetellen: »Noh, hitto vieköön, mitä
koirankonsteja sinulla lurjuksella taasen on, kun sillä tavalla roikut?»
»Älä Ville kult enä puhu kuleist ja konsteist, täsä oo leikk kaukan,
mnä ole hilttäny itten», sanoi Epo.
»Et sinä ikinä sillä tavalla hengestäsi pääse senkin lammasnahka ja
perhanan pelkuri. Olisit pannut nuoran kaulaasi, kuten kuuluu, niin et
enää tietäisi mitään tämän matoisen maailman menosta”, selitti Ville.
Tähän Epo valittaen vastasi: »kyll mnä ole stäki vähä ylittäny, mutt ko
se satus nii jumalattomaste».
»Kyllä kai ensin, mutta muista, että alku aina hankala. Olisitpa vain
jatkanut edelleen, kyllä siihen pian olisit tottunut, niin ettet
lopulta olisi sitä tuntenut ollenkaan», lohdutteli Ville, joka hyvin
tiesi Epolta puuttuvan sisua todelliseen hirttäytymiseen.
Nälkäisenä ja nääntyneenä Epo lopulta rukoili Villeä katkaisemaan
nuoran, koska hän ei omin avuin siitä enää selviytynyt.
Kotvan aikaa vielä Epoa kiusoteltuaan katkaisikin Ville pohjalaisella
tuppipuukollaan nuoran ja rentona pudota rapsahti Epo maahan, josta ei
ensin tahtonut päästä ollenkaan liikkeelle.
Vähitellen hän tointui kumminkin ja katui katkerasti koko
hirttäytymispuuhiaan, sekä alkoi hautoa kostoa elintarvelautakunnalle
ja mietti päivät ja yöt sopivaa tilaisuutta siihen, kunnes hänen
päähänsä pälkähti tehdä ensin asiasta kantelu läänin kuvernöörille.
Näissä ajatuksissa hän istui pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kyhäsi
seuraavansisältöisen kantelukirjelmän:
»Armollinen ja korkkia herr kupernöor.
Kun moromäkeläiste elintarppe pomo ja poroporvari syövä ja mässävä
kolm kertta päiväs, enk ittekä oll enä pitki aikkohi uskaltan syörä
ko kerra päeväs, ko pelkkä, ett mnu vähä viljavaran vähitelle vähene
ja loppuva, eik uusist oll mittä tietto, nii ja ko elintarppelaki
kieltä liikka syömäst, kote korttiparakraaffis pauhata. Ja ko joku häi
naapur ol heill ilmi antan, et mnul oo joku jyvä yli oma tarppe nii ko
huomist päevä vartt varattu, nii auta armias Isä, ko nämä julmettunu
tuliva minu kimppun nii ko suure sure ja muljasiva ja köljäsivä koko
töhjö ja vintti väärin puoli ja lattia alusta ja löysivä siält semssi
jyvi ko mnä olin kunniallisest kerjän ja suurell vaevall ja tuskall
saanu hyvilt ihmisilt. Ja onk tämä sitt kristillist ja lakiparakraaffi
mukast, ett mnu pitä kerjätä laiskoill moromäkiläisill vilja ja heit
pahuksi elättämä? Eik siin oll kyll ko saa omanki heiko henkes eres
vieryks? Mutt tämä ei ol viäll mittä, ko sitt ko he saiva viljan
pois, nii nämä jumalattoma veivä minu putka ja kiusasi minu vaevast
syntist siell ilma ruokka, juoma ja tupakki, eik oll viäläkä viljatan
takasi tuonu. Nii et mnä vaari nöörimäst et korkki ja armolline herr
kupemöör tutki oikke juuri myöre tämä tärkkeä asia. Ja nuo Jumalottoma
elintarppette Jehuse panna pois viralt juur koht ja potkita huut
hiitte ja mnä panna tilall, nii kyll mnä se tierä ett kyll toine ään
kellon tulis ja kyll jukraviti mnä opetaisi heiä vähemä syömä ja
mässämä nii ko oikke elintarppe ja leipäkortette parakraffi määrävä.
Mnä jää nyssitt orottama lähemppi tutkimuksi ja tuloksi ja piirä
kaikell kunnioituksell ja alamaisuurell