Paitsi Epoa, etevänä kerjurina, löytyi Moromäellä myöskin todellisia
hummeri ja humumiehiä, kuten esimerkiksi maan kuuluksi tullut
silmäpuoli laulajapoika Vistin Ville, kotoisin kalakylän kaupungista,
puhdasrotuisen poroporvarin poika, joka jo nuorena merimiehenä oli
purjehtinut ensin puurovedessä ja sitten aavalla Atlannilla ja
Tyynellä valtamerellä. Asunut ajastaikoja ulkomailla yhdessä villien
neekerityttöjen kanssa, siinä maassa, missä tomaatit, banaanit ja
viikunat viihtyvät, papukaijat pauhavat, mustat joutsenet joissa
joikuvat ja missä on ikuinen kesä, pimeät illat ja valottomat yöt.
Maassa sellaisessa, missä katovaisen ajan mittari käy 11 tuntia edellä
tai 13 tuntia jälessä Helsingin Horisonttia.
Täällä mustien murjaanien ja isopussisten kengurujen kotimaassa,
Austraaliassa oli Ville oppinut ei ainoastaan maan uutta virallista
kieltä englantia, vaan myöskin mustilta tytöiltä ihmeellistä
alkuasukkaitten kieltä, ainakin niitä sanoja jotka olivat
välttämättömiä heidän keskinäisessä seurustelussaan. Näitten mustien
lehtimajoissa oli hän heidän julkisissa »korobberi» juhlissaan usein
laulanut: »tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tei, ne neekeritytöt on niin
kuumia hei».
Hän oli Epon paras ystävä ja kaikilta hyvin tunnettu iloisen ja
ilveilijä luonteensa vuoksi. Kaikki olivat kuulleet hänen mahtavan
passoäänensä, mikä penikulman päähän kuului. Ainakin oli se aikoinaan
ollut yhtä »syvä» kuin hyvän talon hyvin syötetyn siitossonnin.
Omaperäisillä »ilolauluillaan” hän ilahuttanut ei ainoastaan
moromäkiläisiä, vaan myöskin muita muilla paikkakunnilla.
Suosionosoitukset olivatkin olleet aina myrskyisät. Kukkia ja
kukkavihkoja oli oikein sateillut. Olipa erään kerran saunavihtakin
laululavalle viskattu. Parhaat ja mehevimmät tähän astiset hänen
tuotteensa ovat olleet: »Järveen uppominen», Tiku, tiku, teija», »Nati,
natnat, naa“, »Eukon halvaus», »Kosinta» ja »Merimieslaulut». Mutta
niinkuin kaikilla taiteilijoilla on omat vaivat ja vastuksensa, niin
oli hänelläkin. Juuri kun hän oli nousemaisillaan onnen kukkuloille,
niin yht'äkkiä hänen tähtensä himmeni ja tämä surkuteltava tragedia
tapahtui vielä hänen omalla syntymäseudullaan, missä pilkkaajat ja
huligaanit olivat virittäneet viheliäisen ansansa häntä varten sekä
ripustaneet vanhan hautaseppeleen hänen kaulaansa.
Tästä ikävästä ilmiöstä olivat lehdet levittäneet huomiota herättäviä
uutisia kautta maan. Olipa itse maan kuuluisa rajasuutari Tiituskin
Helsingistä honaissut ja onkeensa ottanut tämän. Asettanut aivan
mainiosti lestille, kuten vanhan kengänrajan konsanaan, naputtanut
vasaralla ja sylkäissyt koko mällin mehun sen päälle. Neulonut
omatekoisella pikilangalla leveän ja lavean mustan nahkalapun saumojen
siteeksi ja loppujen lopuksi vielä kiillottanut Viikingillä, niin että
siitä tuli kaunista, kiiltävää ja kestävää työtä.
Tätä Tiituksen tiitutusta, taituruutta ja edesottamista oli koko kansa
nauraa röhöttänyt samalla kertaa kun Vistin Ville puri hammastaan,
kiroili ja toivoi tämän rajasuutarin heitettäväksi helvetin
tulikattilaan, keitettäväksi nahkoineen, karvoineen päivineen.
»Olivatpa ne sentään, hitto vieköön mokomatkin kalakyläläiset,
lievemmin sanottu, hävyttömiä, vaikka esitin heille yleishyödyllisen
puheenkin 'laulujen merkityksestä fyysillisessä ja siveellisessä
suhteessa', jommoista ei kukaan muu ole ennen eikä jälkeen esittänyt»,
huokaili Visti, joka ei ensinkään ollut ottanut lukuun sitä seikkaa
ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan.
Hän oli koko pienen ikänsä tehnyt pieniä tuhmuuksia ja kukapa niitä
ei olisi elämässään tehnyt. Eikä hän suinkaan ollut mikään onnellinen
ihmisolento tämän matoisen maailman markkinoilla, vaan päinvastoin.
Erittäinkin naimiskaupoissa oli hän kokonaan epäonnistunut. Ensimmäinen
vaimonsa Ida Partasuun kuoltua, oli hänelle jäänyt murheelliseksi
muistoksi ijän ikuinen ja visainen riitajuttu — olemattomasta
perinnöstä — perillisten kesken. Ja mennessään toisen kerran naimisiin
sen hyvin tunnetun »Tirisen Tiltun» kanssa Turun tullista, oli hän
kylläkin siinä kaupassa saanut kauniin, nuoren hemasevan ja hyvin
hepenöidyn ulkokuoren, mutta sisikunta oli ollut piki musta ja
päävärkki täynnä pehkua. Sitäpaitsi oli tämä »ihana mööpeli» ollut
vähän niinkuin sanota venskaksi: »lite lätt på foten”. Siitä ikävästä
ilmiöstä ja usein uudistuneista perheskandaaleista oli Vistin Ville
valittanut ystävälleen Epolle tähän tapaan:
»Tieräks mitä surkkia minull on sanottavaa. Ko se meijä ämmä haask on
taas ruvenu pitämä yht sen kaupparatsu ja keimailija »kauni Mauku»
kans. Avanu akkuna yöll ja päästän se pahukse kolli sisäll sänkkamari
sillaikka ko mnä ole ollu pois. Nii ja nyy ne pelava ja laulava yhres:
»tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tuu, tämä avioliitto vaati vaihtelu
juu». Sitt ne viheliäise ova käyny pappila katavpuskis pussamas keskell
päivä ja ihmise ova nähn, siunan ja kläpän sitä peli, enk mnä voi siihe
mittä, vaikk ole talo isänt», selitteli Visti.
»Älä helkkalis, vai pitävä ne semmost kamala peli. Ei semne
hemmettiinkä kelpp, ko kakala kattova pääll. Vaikk kyll mnä ite pienen
poikan näi ko Otto veli synnys ja häne silmäs kiilsi», vastasi Epo.
»Nii, kyll mnä ole kaikk konsti koettan käsittä heit pois talost, mutt
ei mikkä aut. Katos meijä äm on nii läpi liipatt ja pirult riivatt,
ete se vanh fallu Mäkipääkä siit selvä saanu. Eik oll viel pitkä aikka
kulunu ko mnä oikke omi silmi näi apteekar Pipparmynti makkavas ämmä
kans mnu sänkysän, kaks eri kertta. Sillo mnä suutusi ja sanosi sill
apteekarill, ett tull ny pahus vie pois sielt, kyll mnuunki vuoron jo
tullu oo».
»Siunakko ja valjelkko taivas, ei Molomäell sentä semmost oll enne
kuultu eik nähty vaikk kyll kaupungeis kyll tämmöst peli pelata joka
toises huusollis ja oikke fiinemis paikois. Se oo sitä siunattu
sivistyst ja koulutettu hullut. Mutt olikos se sama apteekal ko kauppas
stä vedel plantattu ilolientäs ja kiskos siitä kolm kymppi 'nopost'
häh?»
»Kyll se sama hursksas hunsvott oll», vastas Visti.
»Mnä olisi snu sijasas ampon ilma almot molema, taikk hakenu ämmästän
elo koht paikall», tokasi Epo.
»Nii, se oo pia sanott, mutt ei olekka nii pia tehty. Eik niit nii vaa
uskall amppu ko snä sano, kyll siit sit tiilenpäit sais lukki pitkä
aja, jollei oss ittiäs hulluks tehr ja pääst Lapinlahte selittämä
korppi valkoseks tohtorette ette. Enk mnä tier mitä merkilist hyötty
siit erostakka mahras olla, ko sanota et nykyaja nuore naise ova kaikk
vähä köykässi ja yht maat ko maalari housu. Se näke jo niitte päältäki,
ei niill mittä kunnjallissi vaatteitakka enä oll, ko joku hametyvi
taikka sliit yläpuol polve ja kyll maar kaiket seki pia krapisteta
pois. Eik tukast kans ol pali mittä tietto enä. Kaikk kauni palmiko ova
kaapat ja raakat juuri myäre. Nii, ja en mnä siihe mittä voi äm pitä
stä suuren kunnian saar maat, hauttu ja pehtaroit apteekarin kans ja
laulell: tuli, tuu, tillan, tuu tillan tei, se rakkaus meit tähä — — hy
vei» selittel Visti.
»En mnä kans tiel tähä enä mittä muut sannu ko se ett kyll snul äi
palall vaa listi ja kälsimyst siit ämmästäs oo».
»Kyll se soo oma syy kaikk. Piruk käsk muu semmose kamala kaakottavaise
kana peräs karata ja tehr kylmi kaupppoi. Eiköst muute olis pasanu
pelata ja laulat 'tuli, tuu, tillan, tei'. Nii, kyll mnä tämä
kaikk viel voisi sulatta, mutt ko se ämmä pahus oo mookanu moksu
semse pitkoippise sotaherra 'Kirpise' kans, sillo ko se asus meijä
peräkamaris ja ne pelasi yhres stä teerenpeliäs mnu vanha soffan pääll
ett oikke fereli kritisi ja vitisi, nii ete mnää saanu nukkukka lainka.
Se pakka hiuk harmittama.»
»Siit alka ain vaa tulla kamalamppa ja fliskata ko Helpeli Hessu jano.
Kyll mnä se hella heppuli tunnenki. Se oo se sama ko naise haukkuva
'Lasputiiniks'. Mutt mitä snu ämmäs täst asiast sano?» tiedusteli Epo.
»Mitä semmone sano, kote mittä häpp eik pelk, ja koht se kaikk
löylylyömä ja kaakottavaise kanase puolelles saa, puolustama pahoi
töitäs. Katos se mookel panna vaa väkisi olsma vähä niinku mnu
muotosen, vaikk hulluki ero näke selväst, se silmist, suust ja
sieramist, tukast ja nokast. Nii, ja sitt äm puhele ja lohduttele
ittiäs sill, ett kyll siit vaa kovaste viisas laps tule, ko isäki oll
oo, ja kaikki puolikeitety kanase puheleva peräs samal taval. Ei mnu
aut mikkä muu ko oll niinko oleteta, syättä, juatta, lullat ja laolat
niinko omatan. Siin on kaikk.»
Muuten tiesi Epo kertoa, että kaikki nämät arvoisat ja kunnioitettavat
herrat »Maukut», »Pepparmyntit» ja »Kirpiset» olivat suloiseen
siunattuun ja pyhään avioliittoon solmittuja juupeleita. ”Nauttien
täydellisesti omassa kodissaan, kukin heistä, avioliiton salatun verhon
alla kätkettyjä kalliita aarteita. Olivatpa, jeeveli vieköön omilta
eukoiltaan hyvin hemmoteltuja, viattomia ja puhtaita kullanmuruja.
Ovelasti kukin heistä osasi eukolleen visertää salaperäisistä
poissaoloistaan. Milloin he olivat olleet yhdessä Vistin kanssa
pitkillä metsästys-, kalastus- ja kravutusmatkoilla, milloin taasen
tapaamassa Vistiä tärkeissä neuvotteluissa »Mustan katin» y.m.
perustamisesta paikkakunnalle. Mutta kun tuli kiusallinen kysymys
Vistin hemasevasta eukosta niin nämä herrat eivät olleet nähneet muuta
kuin korkeintaan pienen vilahduksen. Siinä kaikki, ja tämä hätävalte
meni täydestä aivan »kuin väärä raha.»
Erään herran oli apteehkarin rouva Pipparmynt mustasukkaisuuden taudin
tuskissaan tiedustellut mieheltään hänen kahden viime vuorokauden
yhtämittaista poissauloaan seureavaan tapaan:
»Mutta rakas ukkoseni, missä ihmeessä sinä olet taasen viipynyt niin
kauvan, antanut minun ja lasteni kuolla ihan ikävään?»
»Niin, rakkaani, aamuaurinkoni ja illalla kirkas tähtöseni, tiedäthän
sinä, etten koskaan harha-askelta astu, enkä vääriä polkuja polje.
Olimme yhdessä Vistin kanssa lahnakudussa kaukana Lahnajärvellä, emmekä
malttaneet lähteä kotiin aikaisemmin», selitti apteekkari Pipparmynt.
»Saitteko mitään?» kysyi rouva hermostuneena.
»Kyllä ainakin minä sain yhden suuren leveän lahnan”.
»Noh, missä se on sitten?»
»Tja, se jäi kun jäikin minulta huomaamatta Vistin huushollin.»
»Mikset tuonut sitä sitten kotiin?»
»En katsonut sitä sen arvoiseksi — yhtä lahnaa”, murahti apteekkari
kärsimättömästi, poistuen.