Noin kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin, eräänä kauniina talvipäivän
aamuna, jätin kotini, vanhempani ja rakkaan syntymäseutuni Vakka-Suomen
pääkaupungin, lähteäkseni työnhakuun kuten niin monta muutakin miestä
on ennen minua lähtenyt, tolppa autolla talsimaan maantietä myöten
kauvas, kauvas... Ja kun olin sivuuttanut monta kymmentä punaista
virstanpylvästä, tulin lopulta väsyneenä ja nälkiintyneenä laveaan ja
leveään Moromäen pitäjään missä satuin saamaan asunnon ja sen lisäksi
vielä työtäkin vierasvaraisen, hyväntahtoisen ja aina iloisella
tuulella olevan, tunnetun leskirouva Partasuun luona, jonka mies
muutama vuosi sitten oli autuaasti kuollut. Hän tarjosi minulle nyt
avoinna olevaa kauppa-apulaisen paikkaa jonka suostuinkin ilolla
vastaanottamaan hänen liikkeessään. Se oli sekatavarakauppa jota hän
yhdessä miesvainajansa kanssa oli hyvällä menestyksellä hoitanut useita
vuosikymmeniä tällä paikkakunnalla. Nyttemmin kasvattipojan, ylioppilas
Tuhlurin alituisen juopottelun kautta oli liike kuitenkin joutunut
rappiotilaan, luotto ja rahat olivat lopussa, joten siis kokeneena
tiskimiehenä olin sangen tervetullut apu auttamaan leskeä hänen
tukalassa asemassaan. Meistä tuli ennenpitkää hyvät toverit, hyvät
ystävät ja loppujen lopuksi mentiin vielä kristillisiin naimisiinkin,
niin että oikein mäiskähti, vaikka hän oli lähes kaksikymmentä vuotta
minua vanhempi eikä suinkaan mikään kaunotar, vaan päinvastoin kantoi
harmaan arkipäiväistä, tylsällä työkirveellä veistettyä naamarustinkia.
Oli muutenkin jalostamaton ja kehittymätön maalaistyyppi, mutta
silti koko kelpo emäntä ja mukiin menevä, jonka kanssa vietin
onnellista avioelämää kokonaista kaksitoista vuotta, kunnes eräänä
kauniina tammikuisena päivänä sai aivohalvauksen ja pudota tipahti
kiikkutuolilta lattialle, sanaakaan sen jälkeen sanomatta.
Täällä Moromäellä tulin muitten muassa tutustumaan erääseen
viheliäisiin ryysyihin puettuun — pienehkökokoiseen kerjäläisukkeliin,
jolla oli takkuinen tukka, haalistunut huopahattu päässä, kuluneet
puukengät ja leuassa tavallista pitempi punainen pukinparta. Katse oli
terävä kuin haukalla, ollen sopusoinnussa hänen ammattinsa kanssa,
koska se herätti jonkinlaista sekavaa pelontunnetta. Mutta kaikesta
tästä huolimatta ei kerjäläisistä koko suuressa Turun ja Porin läänissä
ollut kukaan niin kuuluisa, niin ovela ja samalla suosittu kuin hän.
Tämän ukkelin elämäkertaan kuuluvat kaikki jännittävät seikkailut,
kummalliset mutkat ja matkat, ovelat ongelmat ja temput, tahdon
tässä kaikessa yksinkertaisuudessa vaatimattomasti lukijoille kuvata
luonnollisina ja totuuden mukaisina, kaikki sellaisina kun hänet olin
tullut tuntemaan ja lisäksi muilta kuullut.
Hän oli syntynyt eräänä kauniina helkyttelevän helmikuun 13 päivänä
1866 lavean ja leveän Moromäen pitäjän suuressa Noitalan kylässä Lalla
nimisen talon takamailla sijaitsevassa köyhässä, kurjassa ja matalassa
majassa. Köyhä sisältä niinkuin ulkoapäinkin katsottuna. Ainoastaan
kaksi pientä pihlajapuuta kasvoi tämän harmaan ja ränsistyneen mökin
porstuan lähettyvillä, joitten oksilla varpuset ja muut pienet
linnut aina kevätaamuina iloisesti visertelivät. Vähän etäämpänä oli
perunakellari, pienen pieni tonttimaa-alue, perunain viljelystä varten
ja aitaus sen ympärillä ynnä polku paikallistielle. Irtaimistosta
mainittakoon pata ja pannu piisissä, pieni pöytä laatikkoineen ja
penkki tuvan ainoaa ikkunaa vasten, nurkassa tuoli ja toisessa sänky
sekä pari käsirattaita vajassa. Siinä kaikki. Hänen isävainajansa oli
niinikään ollut kuuluisa ammattikerjäläinen josta johtui että hän
jo nuorena poikakloppina ollessaan sai kulkea isänsä mukana monilla
kerjuumatkoilla, lähellä ja kaukana, tuulessa ja tuiskussa. Hän oli jo
ennen isänsä kuolemaa täysin perehtynyt tähän ammattiin jota hän sitten
omaperäisesti suurella antaumuksella ja taidolla jatkoi kuolemaansa
asti. Efraim Lehtinen oli hänen oikea nimensä, kansan keskuudessa
tunnettiin hän parhaiten nimellä »Ooperin Epo».
Lavea Moromäen pitäjä taasen oli tunnettu suhteettoman suuresta
rapakivimäärästään, jota tapasi kaikkialla, kenties enemmän kuin
missään muualla koko maassa. Kaikki kalliot ja kivet halkeilivat
ja olivat lahoamistilassa muuttuen aikojen kuluessa moroksi. Tätä
moroa käytettiin vuosittain suuret määrät paikkakunnan paikallis- ja
valtateitten kunnosapitoon, joten siitä siis oli hyötyäkin yleiselle
liikenteelle. Moromäen tiet olivatkin aina erinomaisessa kunnossa.
Mutta toisaalta oli näistä kivistä suurta haittaakin maanviljelykelle.
Siitä olivat paikkakuntalaiset ahkerasti suurella innostuksella
poisraivanneet jo useita vuosikymmeniä ja tähän tarkoitukseen
käyttäneet ei ainoastaan paljon työvoimaa vaan myöskin tuhansia
kiloja räjähdysaineita. Ja kuitenkin lojui niitä vielä sangen paljon
viljelysmailla kaikkialla nousevan sukupolven poisvietäväksi.
Maisemista mainittakoon paikkakunnan silloiset äärettömän laajat,
jylhät ja kauniit metsäalueet, missä ikivanhat hongat olivat kautta
vuossatain, aina aikojen aamusta alkaen humisseet ja ojennelleet
toinen toisilleen kättään. Näissä korpien kohduissa kasvoi ennen
muinoin jättiläispuita joista valmistettiin suurien laivojen emä-
ja mastopuita. Täällä asuskeli metsän kruunupää hirvi perheineen
kaikessa rauhassa. Tapiolan linnanpihat olivat täpö täynnä kaikenlaista
metsänriistaa. Täällä kauneina kevätaamuina metsot soittelivat, teeret
kuhertelivat, pikkulinnut aina iloisina visertelivät, oravat oksilla
hyppivät ja pesänsä ikkunoista usein tirkistelivät. Kulkivat kurjet ja
kuovit joilla missä mättäät karpaloista notkuivat. Metsän sinipiiat ja
keijukaiset tanssivat auringon kultaisissa säteissä. Kaikki on niin
ihmeen ihanaa, hurmaavaa ja lumoavaa, ainoastaan tikan yksitoikkoinen
kirkuna ja naksutus puissa silloin tällöin häiritsivät tätä juhlallista
kevättunnelmaa, mikä herätti eloon kaiken elollisuuden, antoi kaikille
uuden uskon, toivon ja rakkauden alun ja oli kaikkien toiveitten kohde,
kaikkien siunausten siunaus. Se oli kevät ylistysvirttä kun koko luonto
viritti kaikkialla.
Näitten metsämaitten tuotteista oli paikkakuntalaiset saaneet
ensimäisen tulolähteensä ja rikkautensa koonneet. Mutta myöhemmällä
ajalla, kahden sahalaitoksen valmistuttua, ovat metsät samoinkuin
metsäriistakin huomattavasti harventuneet ja järkiperäinen maanviljelys
ja karjanhoito astuneet tilalle.
Siintäviä sisäjärviä löytyi useampia joitten päilyvien vesien pinnalla
suven suloinen lämmin tuuli nostatti lainehia, tuuditti rantamilla
kasvavia kauniita kaisloja, rannan ruohikkoa ja pajupensaita.
Lehatteli lehdet lehtipuissa, hivellen ja hyväillen koko luomakuntaa.
Näitten sulojärvien ihanilla rantamilla hanhet ja sorsat joka ainoa
kevät pesivät. Näitten välkkyvien vesien kalvoissa samat linnut
poikiensa kera aina soutelivat kaikessa rauhassa. Liitelivät ilmassa
kalalokit ja tiirat nuolen nopeudella, silloin tällöin hyökäten veteen
saaliinsa kimppuun. Loiskivat vedessä leveät lahnat, hauit, säynät ja
kyrmyniskaiset ahvenet. Telmivät kalanpoikaset äsken puhjenneitten
lumpeenkukkien vieressä. Soutelivat rakastuneet vaappuvissa veneissä
saaresta saareen ja rannasta rantaan. Laulelivat lemmen laulujaan ja
suutelivat tuhannet tuliset suukkoset tuuheitten katajikkojen suojassa.
Täällä oli Epokin nuoruuspäivinään useasti istunut yhdessä lemmittynsä
Anna-Liisan kanssa, rannalla kasvavien leppien leppoisessa varjossa ja
siellä leperrellyt lemmen lepertelyään, tarttunut hellästi vyötäröiltä,
puristanut rintaansa vasten ja maiskutellut polttavia huuliaan
suukkosten suloisesta vaikutuksesta. Näissä järvien vesistöissä oli hän
myöskin useasti käynyt onkimassa ja uistinta uittamassa, aina hyvällä
menestyksellä.
Syvimmissä ja suuremmissa järvissä asuskeli järvipetoja eli monneja.
Niin ainakin kaikki paikkakunnan silloiset kalastajat ovat kertoneet,
mitä he omin silmin ovat nähneet ja saaneet kokea. Useasti olivat
monnit pahanpäiväisesti repineet kaikki heidän kalanpyydyksensä,
tuottaen täten suurta vahinkoa köyhille kalastajille, ja sattuipa
joskus niinkin että tämä peto oli terävillä hampaillaan tarttunut
ruuheen tai airoon. Vain muutama vuosi sitten oli tämän kirjoittajalla
tilaisuus omin silmin nähdä monnin rumat ja syvät hampaan jäljet erään
hyvin tunnetun kalastajan omistaman ruuhen airossa. Jäljet olivat aivan
vereksiä edelliseltä päivältä.
Sellaisen hirviön oli Epokin eräänä kauniina kesäpäivän iltana
jälkeen auringonlaskun ampunut isävainajansa vanhalla ruotsalaisella
sänkpannutussarilla Lahnajärvestä, niin ainakin luotettava kansantaru
kertoo. Ja oli muinaistieteen tutkija, tohtori Kaikkitietävä
lähettänyt sen yliopiston tieteellisiin kokoelmiin säilytettäväksi.
Sen kokonaispaino kuului olleen 250 kiloa. Päässä kolme sarvea, kuten
manalan mustalla haukulla ja silmät ainakin yhtä suuret kuin nykyajan
auton etulyhdyt. Väriltään oli se ollut musta ja pyrstö karvainen.
Kuuleman mukaan oli kymmenen miestä ollut sitä kiskomassa rannalle ja
yksi härkäpari vetämässä kuivalla maalla. Kiitollisuuden osoitukseksi
olivat kaikki paikkakunnan kalastajat lahjoittaneet Epolle keräämänsä
sata markkaa tapporahaksi. Sen jälkeen pidettiin Epoa, vaikkakin oli
kerjäläinen, sangen suuren urotyön tekijä yhteiskunnassa.
Hänen koulunkäynnistään mainittakoon että noin kymmenen vuoden
vanhana laittoivat vanhemmat pikku Eposensa pikkulasten kouluun
oppimaan aakkosia, lukemaan ja kirjoittamaan kunnioitettavan opettajan
äreän vanhanpiian Klupu-Anna-Stiinan luo, joka omisti pienen mökin,
melkeinpä samanlaisen ulko- ja sisäpuolelta kuin Epon vanhemmillakin,
paitsi että tämän hökkelin ikkunan alla kasvoi viinimarjapensaita ja
kolme kirsikkapuuta. Koulusali oli ylen pieni ja matala, sen lattian
pinta-ala ainoastaan 3,2 neliömetriä. Tästä voi helposti huomata
kuinka äärettömän huonoa ja pilaantunutta ilmaa on täytynyt noin 10—15
pienokaisen päiväkaudet hengittää, ja entä sitten opettajan itse?
Ehdottomasti on se ollut terveydelle sangen vahingollinen, eikä siis
ole ollenkaan ihme ja kumma että opettaja oli ennenaikaa vanhentunut,
käynyt käyräksi ja ryppyiseksi Tämän lisäksi oli oikeanpuoliseen
otsakulmaan kasvanut lihaskasvi (kuhmu eli klupu). Tästä kasvannaisesta
kaikki oppilaat samoin kuin paikkakuntalaisetkin olivat antaneet
hänelle liikanimen ”Klupu-Anna-Stiina». Kumminkin oli hän arvossa
pidetty ja vaatimaton kaikissa elämän tavoissaan. Pienessä, nurkassa
sijaitsevassa tulipesässä (kakluunissa) hän keitti jokapäiväisen
keittonsa, paisti pannukakkunsa jouluna ja mittumaariana, mutta kahvi
korpun kera oli kuitenkin hänen lempiruokansa.
Yhtä vaatimaton oli Anna-Stiina myöskin palkoissaan. Milloin lasten
vanhemmat lähettivät hänelle lämpimän limpun, milloin lihaa, kalaa
ja polttopuita. Tämän lisäksi sai hän joskus jonkun lantinkin,
kaikkien oman vapaan harkinnan mukaan. Siinä kaikki. Lukukausi kesti
koko vuoden ympäri (lomat olivat silloin vielä tuntemattomat) yhtenä
päivänä kävivät pojat ja toisena taasen tytöt. Kesäaikoina saivat
uppiniskaiset ja tottelemattomat oppilaat, niin pojat kuin tytöt,
tuntea takalistossaan rehevien nokkosten polttavat iskut. Muina vuoden
aikoina särveerattiin »koivunrieskaa» ja rottinkia, jotka riippuivat
seinällä oppilaitten kauhuksi ja varoitukseksi, eikä niin montakaan
»kommervenkkiä» tarvinnut tehdä ennenkuin ne otettiin alas ja pantiin
paukkumaan.
Epokin oli useasti saanut maistaa niitten kirvelevät iskut selässään
kun ei hän oikein ottanut edistyäkseen koulussa, eikä koskaan
kunnolleen oppinut lausumaan »r» kirjainta oikein, vaan solkkasi ja
solkotti sitä aina ja alituisesti »l»:äksi. Epo nimittäin puhui enempi
nenästään kuin suustaan eli siis »honotti». Tästä johtui myöskin
että Epo koulussa joutui jokapäiväisen pilkan ja ivan esineeksi
muilta oppilailta. Kumminkin hän loppujen lopuksi, kovalla työllä ja
tuskalla, läpäsi koulunkäyntinsä ja osasi nyt välttävästi lukea ja
kirjoittaa, josta kaikesta hänen tuli kiittää opettaja Anna-Stiinan
kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä hänen kanssaan.
Opettaja Anna-Stiina oli vakava, kristillismielinen, siveyttä rakastava
ja ennenkaikkea ankara koulukurin ja järjestyksen ylläpitäjä, jommoista
ei enään nähdä meidän päivinämme. Hänen elämäntyönsä oli siis ollut
kaunista ja pelkkää uhrautuvaisuutta ohjata pieniä ihmistaimia
ensimmäiselle opin polulle. Varmasti moni vielä elossa oleva oppilas
kaihomielin muistelee poismennyttä Anna- Stiinaa.
Muuten olivat kaikki paikkakuntalaiset, paitsi Epo, ehdottomasti
ensiluokan maanviljelijöitä, karjan-, kana- ja metsänhoitajia.
Sen tosiseikan tulin heti näkemään tänne tultuani, katsellessani
heidän voimaperäisiä viljelyksiään, tuulessa aaltoilevia täyteläitä
tähkäpäitä, juuria rehu- ja viljavarastojaan, yleistä hyvinvointia ja
varallisuutta. He olivat kaikki kohteliaita, ahkeria ja säästeliäitä
pikku viljelijöitä, jotka vähästäkin tarmon ja tahdon voimalla,
tekivät paljon ja saivat suurta aikaan. Aivan mainiosti he olivat
hoitaneet heille uskotun leiviskänsä. Tyytyväisyyden hymy loisti heidän
kasvoillaan. Kunnia siis heille.
Kuuluisia olivat heidän emä- eli Mikaelinkirkkonsa sisämaalaukset,
lukuisat hiidenkiukaansa, tuhannet tuulimyllynsä ja ikivanha
puukenkäteollisuutensa. Suuremmoinen ja komea oli Osuusmeijeri,
Munala, Osuuskauppa, Osuuskassat ja Säästöpankki, kunnantupa,
kansakoulut, apteekki, elokuvat, nuorten- ja työväenyhdistyksen
talot, rukous-, ruisku- ja ruumiinleikkuuhuoneet, käräjätalo,
vankikoppi ja köyhäinjyväaitta, puhumattakaan pappilasta joka suuri
ja hyvin viljelty. Heillä oli oma äänenkannattajansa »Moromäen
Sanomat», lääkärinsä, kätilönsä, postinhoitajansa - y.m. niinkuin
ollakin sopii suuressa ja väkirikkaassa pitäjässä, joka aikojen
kuluessa oli varustautunut suurien järvien vesijättömailla joita
edelleen kuivataan. Ollen sillä siis vieläkin sangen suuret ja
valoisat kehittymismahdollisuudet tulevaisuudessa. Liike-elämä olikin
täällä vilkasta joka alalla ja osoitti nopeaa nousukautta. Rakennus
rakennuksen viereen kohosi tuossa tuokiossa. Autoja pörräili sadottain
maanteillä vuorokaudessa, kuljettaen tavaraa ja henkilöitä. Kaikki oli
muuten täydellistä, mutta rautatie puuttui ja se oli sinne rakennettava
heti ensi tilassa valtion, kunnan ja yksityisten varoilla.
Mainitsemisen arvoisia ovat myöskin yksityiskauppiaat Heikki Hanhinen,
Kalle Knafti, K. Äkäpussi ja Tassu-Kustu sekä leipurit Sämpylä ja K.
Kringelin. He olivat kaikki talonomistajia ja hyvin voipia.
Aivan niinkuin Epokin olivat paikkakuntalaiset ahkeria
sananviljelijöitä ja kirkossa kävijöitä, oikein hurskasta väkeä, mikäli
ulkomuodosta voi päätellä. Eikä siis ollut mikään ihme ja kumma kun
esimerkiksi rippi emä- eli Mikaelinkirkossa toimitettiin, nähdä penkit
ja käytävät täpö täynnä nuoria ja vanhoja, kaikilla vanhat virsikirjat
käsissä. Seurakunnan sielunpaimenena oli siihen aikaan vanha
harmaahapsinen, pitkä laihanpuolinen, hieman yksitoikkoinen kirkkoherra
Hoikkanen, jolla oli täysi leukaparta ja ruosteen syömät hampaat
suussa, musta leveäliepeinen haalistunut hattu, päässä kultasankaiset
kakkulat nenällä ja kävelykeppi kädessä. Ollen piintynyt tupakkamies,
tuprutteli hän aina ja alituisesti ainoastaan Borgströmin tehtaan
»Kaukasia» savukkeita, joita paikkakuntalaiset silloin ja vielä nytkin
kutsuivat »kirkkoherroiksi». Hän oli muuten mukiinmenevä, ellei hänestä
olisi ollut yksi ikävä puoli, tai oikeastaan ruma tapa saarnatuolissa
saarnansa aikana yskiä ja rykiä pahanpäiväisesti, jotakuinkin tähän
tapaan: »Tämän päivän evankeliumi puhuu meille — öhöh, öhöh, öhöh —
puhuu meille — öhöh, öhöh, öhöh, j.n.e.» loppumattomiin kunnes se
vähitellen alkoi väsyttää ja tuudittaa sanankuulijoita syvään uneen,
niin että kovaa kuorsausta kuului joka penkistä.
Nähdessään tämän, närkästyi kirkkoherra Hoikkanen silmittömästi
ja alkoi saarnassaan käyttämään enemmän tai vähemmän miellyttäviä
voimasanoja, saadakseen lampaansa heräämään, niinkuin hän itse tapasi
sanoa: »saastaisesta synnin unesta”.
Luonteeltaan hän oli ruti vanhoillinen ja suvaitsematon. Kaikki
uudistustyö, nuorten pyrinnöt, nuorisoseura, urheiluseura,
raittiusseura y.m. olivat hänen mielestään »pelkkää mätää” ja kirkon
oppia vastaan sotivia. Paikkakuntalaiset ja niitten joukossa myöskin
Epo eivät ensinkään pitäneet hänestä, vaan väittivät että hän oli aivan
erehdyksestä tullut pyydetyksi ja valituksi tänne, paikkakunnan oman
pojan »maisteri Kryypqwistin» jääden tykkänään pois. Tämä kirkkoherran
vaalitaistelu oli ollut kiivain mitä koskaan on käyty ja tunnettu
Moromäen historiassa. Siitä käräjöitiin vielä pitkät ajat jälkeenpäin
Seraatissa ja Tuomiokapitulissa. Siitä on myöskin eräs kirkkoherra
Hoikkasen virkaveli kyhännyt kirjasen otsakkeella: »Kuinka kirkkoherraa
Kettuniemelle valittiin».
Seurakunnan rukoushuone oli punaiseksi maalattu ja sijaitsi
korkeanpuolisen tuulimyllymäen töyrällä, missä vuosittain, keväisin
ja syksyisin pidettiin rippikoulua. Täällä oli Epokin rippikoulunsa
käynyt silloisen, jo aikoja sitten manalle mennein, vanhan jykevän
rovastin Halleniuksen aikana, jonka rintakuva vieläkin koristaa kirkon
sakariston seinää. Täälläkin joutui Epo kehnon taitonsa, kummallisen
käytöksensä ja puhetapansa takia muitten oppilaitten kujeitten ja
pilkan esineeksi. Erään kerran oli rovasti tehnyt Epolle seuraavan
kysymyksen: »noh, tietääkö Lehtinen millä tavalla Vapahtajamme
kuoli?» Epo tuijotti tyhmän näköisenä vuoroin rovastia, vuoroin
muita oppilaita, kunnes eräs hänen vieressään istuva velhonnäköinen
poikaviikari yhtäkkiä kuiskasi Epon korvaan: »sano vaan että se hirtti
itsensä.” Silloin Epon silmät kirkastuivat ja samalla oli myöskin
vastaus valmis. Hän nousi istuimeltaan ja lausui aivan vakavalla
äänellä: »kyllä minä luulen että se hiltti itsensä.» Tämä odottamaton
vastaus saattoi sekä rovastin että kaikki muut oppilaat nauramaan ja
samalla myöskin surkuttelemaan Epon tietämättömyyttä. Tämän yhteydessä
tahdon tässä mainita että täällä oli myöskin silloisella lukkarilla
tapana omaksi huvikseen tehdä tyttölapsille seuraavva kiusallinen
kysymys: »noh, mikäs on sitten se panna eli pannaan paneminen josta
pyhässä kirjassa puhutaan?” astuen samalla kysyttävän tytön varpaille
ja mulkoillen veitikkamaisesti ruskeanharmaita silmiään. Tästä
kysymyksestä kaikki tytöt tulivat hämilleen, eivätkä osanneet siihen
mitään vastata.
Muista virkamiehistä mainittakoon silloinen paljon pidetty ja suosittu
kunnanlääkäri Moromäki, joka erinomaisella taidollaan paranteli ja
paikkaili sairaita. Hänen luonaan oli Epokin erään kerran käynyt
valittamassa pahanpäiväistä, hivuttavaa hinkuyskäänsä.
»Noh, mitenkä teidän »tarpeenne» laita on» kysyi lääkäri Epolta
»Voi, voi sentään, minulla vasta kaikenlaisia tarpeita on, kun ei edes
vaatteistakaan ole mitään tietoa. Eiköhän hella tohtoli voisi antaa
minulle vanhan käytetyn puvun», tokasi Epo.
»Ei, ei, minä ainoastaan tarkoitin 'ulostustanne'».
«Jassoo, jassoo, mutta minulta ei ole moneen päivään tullut muuta kuin
vaahtoa», vastasi Epo.
Tämän keskustelun jälkeen kirjoitti lääkäri Epolle reseptin, jonka hän
heti vei herttaisen rohtolan ruhtinaan Pyöriäisen putiikkiin, missä
lääke valmistettiin vajassa puolessa tunnissa.
Epo tunnettiin täällä jo entuudestaan, kun hän erään kerran keskiyön
aikana oli ollut soittamassa apteekin ovikelloa ja vaatimassa
sisäänpääsyä.
»Noh, mikäs helkkarin hätä teillä nyt on näin yöaikana, onko henki
vaarassa» tiedusteli apteekkari Epolta.
«Kyllä totisesti tässä on monenkin henki vaarassa”, vastasi Epo aivan
tyyneesti. »En ole hitustakaan saanut unta silmiini, kun nuo peevelin
lutikat sängyssäni pulevat ja polttavat minua, pyätäisin saada teiltä
oikein extla pliima lutikan pulvelia, joka varmasti tappaa nuo itikat».
»Vai niin, vai niin», sanoi hyväntahtoinen apteekkari, purskahtaen
samalla kovaan nauruun Epon kekseliäiyydestä, mutta antoi sentään
muitta mutkitta hänelle pyydetyn pulverin, jonka Epo lupasi
kunniasanallaan käydä seuraavana päivänä maksamassa”.