_Yrjö Vahtera_.'
Moneen kertaan oli Elisabetin täytynyt keskeyttää kirjeen lukeminen
ja pyyhkiä kyyneleitään. Ja kun hän oli päässyt loppuun, peitti hän
kasvonsa, antoi surunsa hillittömänä purkautua esiin ja puhkesi
rajuihin nyyhkytyksiin.
Veikko Aavikko istui vastapäätä häntä neuvottomana katsellen hänen
suruaan.
Saatuaan kyyneleistään hiukan huojennusta, Elisabet kysyi:
-- Oliko hänen kuolemansa helppo, kuoliko hän heti, kitumatta?
Veikko Aavikko vaikeni hetken, epätietoisena, rohkenisiko lisätä
hänen suruaan. Mutta Elisabet rohkaisi häntä:
-- Voitte kertoa minulle kaiken, täytyyhän minun saada tietää koko
hänen kohtalonsa.
-- Olenhan todella velvollinen tekemään sen vainajankin tähden,
virkkoi Aavikko. No niin, minä poloinen olin joutunut punaisten
puolelle ja Yrjö Vahteran vartijaksi. Niin masentunut olin, kun
saapuneiden lisävartijoiden kanssa saatoin hänet ampumapaikalle, että
jalkani tuskin kannattivat minua pystyssä. Mutta minulle uskottu
kirje rohkaisi mieltäni, sillä tahdoin täyttää kuolemaan tuomitun
viimeisen tahdon.
Kun hänet jo oli asetettu seinää vastaan ammuttavaksi, tuli Simo
Myyrä paikalle ja käski, että Yrjö Vahtera pakkasesta huolimatta oli
riisuttava alasti. Sitten hänet sidottiin puuhun, ja ensimäisenä Simo
Myyrä rääkkäsi häntä pistimellään ja käski sotilaidensa tehdä samoin.
Yrjö Vahtera kesti tämän kidutuksen kuin sankari, valittamatta,
armoa anomatta. Vasta kun eräs ilkeä nainen, Kerttu Huhta, oli häntä
rivosti silponut puukolla ja raiskannut hänen miehuutensa, nousi
hänen povestaan hirvittävä korina ja hän kuoli verenvuotoonsa. Kerttu
Huhta huusi:
-- Mene nyt rakastelemaan lahtarin naisia, petturi!
He jättivät ruumiin siihen. Sain illalla lomaa pistäytyäkseni
läheiseen kotitalooni, otin pimeän tultua ruumiin kelkassa mukaani ja
hautasin sen talomme maalle lähelle omaa punaisten ampumaa veljeäni.
--
Elisabet oli tästä Aavikon kertomuksesta kuin kivettynyt, eikä hän
enää saanut kyyneliltä hoivaa, vaan tuijotti mielettömin katsein
eteensä. Mutta vähitellen alkoi hänen silmistään loistaa sisäinen
valo, Yrjö Vahteran kirkastunut kuva kohosi hänen eteensä, ja hän
riensi ottamaan esille piilosta ison maalauksensa, "Atenalaisten
laulun", jonka huomattavin nuorukaishahmo kantoi Yrjö Vahteran
miehekkään kauniita piirteitä. Hän asetti sen jalustalle ja leikkasi
sisäkasveistaan oksia, joilla koristi sen kehyksen.
Kun Hannes Borg palasi kotia kirkonkylän majatalosta ja meni
Elisabetille ilmoittamaan käyntinsä tulosta, ja kun hän näki siellä
Veikko Aavikon ja kukilla koristetun maalauksen, hän aavisti
Elisabetin saaneen tietoja Yrjö Vahterasta. Luettuaan Yrjö Vahteran
kirjeen, hän virkkoi:
-- Hän pelasti meidät ja sai omalla hengellään maksaa kauniin
tekonsa. Hän sortui veljesvihan marttyyrina, jättäen meille
elinajaksi nöyräksi tekevän muiston.