Lähtiessään seuraavana päivänä kirkonkylään, Hannes Borg ei käynyt
Elisabetin luona. Hän tahtoi välttää enempää tehotonta ja kiusallista
keskustelua.
Majatalon eteisessä Aino Vanaja tuli häntä vastaanottamaan ja pyysi
häntä käymään pieneen huoneeseen, johon ovi johti suoraan porstuasta.
Sisällä hän kehotti vierastaan istumaan, mutta Hannes Borg ei
mielenliikutukseltaan huomannut hänen kehotustaan. Ja molemmat
seisoivat matkan päässä toisistaan.
Aino Vanajan kauniisiin kasvoihin oli suru painanut varjonsa ja hänen
silmissään oli ihmeellinen hohde.
Hannes Borgin sydän oli niin täysi, hän olisi tahtonut sanoa niin
paljon, mutta hän ei löytänyt ainoatakaan sanaa alottaakseen
puhettaan. Hänellä oli se vaistomainen tietoisuus, ettei tuo nainen
ollut häpeän ja ylenkatseen ruhjoma, vaan että raskas kohtalonisku
oli häntä kohdannut. Ja kun hän seisoi siinä suorana ja solakkana,
keltainen tukka kiiltäen kullanhohteisena ja ruiskukansiniset
silmät kirkkaina ja syventyneinä, hän näytti Hannes Borgista
surevalta ruhtinattarelta, suruunsa ylpeänä sulkeutuneelta ja
saavuttamattomalta. Viimein soperteli Hannes Borg:
-- Olen ajatellut... että teillä yksinäisenä naisena näiden
asianhaarojen vallitessa voisi olla vaikeuksia... tarkoitan
käytännöllisiä tehtäviä, joissa ehkä kaivattaisiin mieshenkilöä.
Jos minä voin teitä jollakin tavoin hyödyttää, olen valmis teitä
palvelemaan.
-- Olen syvästi kiitollinen ystävällisestä tarjouksestanne. Mutta
olen jo saanut kaikki asiani järjestetyiksi. Eilen kävi täti Forsgrén
minua tapaamassa ja postissa sain äidiltäni kirjeen, jossa hän pyytää
minua tulemaan luokseen. Vielä tänään iltapäivällä lähden matkalle.
Hannes Borgilta oli mennyt melkein kaikki rohkeus jatkaa. Mitä
hänellä oikeastaan enää oli täällä tekemistä? Houkkio hän oli ollut,
kun oli tahtonut esiintyä lohduttajana ja kohottajana. Ylpeänä ja
itsetietoisena, joskin surun painamana, tuo nainen seisoi hänen
edessään. Hannes Borg aikoi heittää hyvästit ja poistua, mutta sitten
hänen mieleensä johtui, että hänellä nyt oli ainoa mahdollisuus saada
täysi selvyys kohtalostaan.
Hän noudatti Aino Vanajan toistunutta kehotusta istuutua ja sanoi:
-- Näen teidät ehkä viimeisen kerran. Sallitteko minun ennen eroamme
tehdä teille muutamia kysymyksiä?
-- Hyvin kernaasti. Olenhan kauan tahtonut puhua tohtorin kanssa.
-- Ettekö ajatellut silloin kohdatessamme Helsingissä, että olitte
julma, että syöksitte minut epätoivoon, hylätessänne minut ja
poistuessanne kapteeni Eversenin kanssa?
-- Olisin ollut vielä julmempi, jos olisin teeskennellyt tunteita...
Hän keskeytti puheensa, huomatessaan Hannes Borgin kärsivän ilmeen.
-- Ettekö epäröinyt seuratessanne Everseniä hänen maatilalleen?
Tiedän, että olette sovinnaisuuksista vapaa, mutta onhan nuoren
naisen kunnia ja maine sentään suuriarvoinen.
-- Julius Eversen oli minulle ritarillinen. Hän oli luvannut
minulle täydellistä hienotunteisuutta ja kunnioitusta. Ja hän piti
lupauksensa.
-- Ja te... lähdittekö sinne sentähden, että Eversen oli luvannut
kustantaa opintonne?
-- Suuri maailma oli minut huumannut, kunnianhimon ääni kaikui
ylinnä sisälläni. Tunsin kipeästi köyhyyteni, tahdoin päästä
riippumattomaksi. Näyttämöura olisi ollut pitkä ja vaivaloinen. Se
ei olisi vienyt minua nopeasti perille. Tanssijattaren ala, jolla
minulle oli ennustettu menestystä, kangasti edessäni. Tämä oli syynä
siihen, että uhmasin ihmisten puheita ja noudatin kapteeni Eversenin
kutsua. Mutta kun näin, miten hän vähitellen muuttui, kuinka hän
jätti entiset elintapansa ja joskus oli nöyrä kuin lapsi... silloin
tunteemme sointuivat yhteen... kihlauduimme muutama päivä ennen hänen
surullista loppuaan...
Hannes Borg huokasi syvään. Hän tiesi nyt kaiken. Hän aikoi vielä
kysyä, mitkä olivat Aino Vanajan aikeet tulevaisuuteensa nähden.
Mutta hän muisti jo liiaksi kysyneensä ja vaikeni.
Luodessaan katseen tähän pieneen majatalon huoneeseen, missä mitä
köyhimmän kalustuksen lisänä olivat Aino Vanajan matkalaukut, hän
muisti tämän nuoren naisen rauenneet loistavat tulevaisuudentoiveet
ja sen huomaamattoman syrjäisen elämän, joka ainakin lähinnä häntä
odotti, ja ahdistus valtasi hänen mielensä.
Hannes Borg painoi jäähyväisiksi hänen kättään ja sanoi:
-- Kiitän teitä suoruudestanne. Toivon, että elämä auttaa teitä
kantamaan suruanne.
Aino Vanajan silmissä oli myötätuntoon vivahtava ilme. Hannes Borg
käänsi pois katseensa ja läksi.
* * * * *
Sillä aikaa kuin Hannes Borg oli kirkonkylän majatalossa, saapui
Veikko Aavikko Koivukoskelle. Hän kysyi tohtori Borgia, ja
kuultuaan, että tämä oli käymässä kirkonkylässä, hän jäi odottamaan.
Odottaessaan hän muisti, että tohtori kirjeessään oli maininnut
rouva Elisabet Borgin palanneen ulkomailta. Ja saatuaan Henrikalta
tietää hänen asuntonsa, Aavikko lähti hänen puheilleen. Hänen tulonsa
oli Elisabetille yllätys, siksi vähän oli Hannes Borg hänestä
kertonut, jotta ei Elisabet odottaessaan hänen tuloaan olisi käynyt
levottomaksi.
Veikko Aavikko istuutui Elisabetin pyynnöstä. Ja kun tuo hänen kauan
odottamansa hetki viimein oli tullut, oli hänen kiire täyttää hänelle
uskottu tehtävä. Hän kaivoi esille lompakostaan kirjeen, jonka
kuori oli likainen ja rypistynyt, ojensi sen Elisabetille ja sanoi
juhlallisesti:
-- Tuntuu kuin raskas kivi lankeaisi hartioiltani, kun saan antaa
rouvan omiin käsiin tämän kirjeen. Vannoin toimittavani sen perille,
jos jäisin eloon ja löytäisin asuinpaikkanne.
Elisabet repi kuoren auki ja luki:
'Rakas Elisabet!
Kun kirjoitan tätä, ei minulla ole muuta kuin tunnin verran
elonaikaa. Sen kuluttua on minut määrätty ammuttavaksi.
Vartijani, Veikko Aavikko, on luotettava mies, ja hän on luvannut
tuoda tämän kirjeen perille.
Vihamieheni, Simo Myyrä, oli seurannut minua matkan päässä
silloin, kun autoin Sinut ja enosi pakenemaan. Hän ilmiantoi
minut tästä, hankki lisäksi vääriä todistajia, että minä muka
olin kavaltanut punakaartin varoja, antanut tietoja valkoisille,
y.m. Hän kadehti johtavaa asemaani ja tiesi, että hän
syrjäyttämällä minut pääsisi sijalleni. Olin joskus kiivaudessani
tullut häntä loukanneeksi, niin että hän kantoi minulle vanhaa
kaunaa. Mainitsen tämän sentähden, että tietäisit kuolemani syyn.
En pelkää kuolemaa, olenhan monta kertaa katsonut sitä suoraan
silmiin. Mutta kadun katkerasti, että olen joutunut ajamaan
kansan asiaa väärällä tavalla. Tässä vankikopissani tehdessäni
elämäni lopputiliä, olen oivaltanut, ettei maailmaa paranneta
lietsomalla vihaa ihmisveljien välille, vaan että siihen on
pyrittävä sovinnon ja edistyksen tietä.
Sinun rakkautesi muisteleminen luo kirkkaan valon synkeän elämäni
viimeisiin hetkiin, ja kun ajattelen, että olisin voinut sen
omistaa, ellen olisi antanut luontoni pahoille voimille valtaa,
tunnen suurta surua ja ahdistusta. Jospa voisin jäädä elämään,
antaakseni Sinulle todisteen mielenmuutoksestani, ihailustani
ja uskollisuudestani! Olenhan loukannut Sinua niin raskaasti,
kuin ihminen voi toista loukata. Ja tämä rikokseni jää minulta
sovittamatta. Mutta rohkenen näinä elämäni viimeisinä hetkinä
sentään toivoa, että jalo sydämesi antaa minulle anteeksi,
silloin kun lepään maan povessa.
Jää hyvästi, rakkaani. Seuratkoon elämän siunaus askeleitasi.