Oli jo tultu maaliskuun loppupäiviin. Väinö oli parantunut
saamastaan vammasta ja oli ehtinyt kotiutua Koivukoskella. Lääkäri
oli tosin kehottanut häntä olemaan varovainen, mutta silti hän jo
ajanvietteekseen hiukan askarteli pienen talouden hoidossa.
Hän oli ottanut Toverin erityisesti hoitaakseen, ja selvästi huomasi,
miten kiiltäväksi ja pirteäksi talon ainoa hevonen oli lyhyessä
ajassa käynyt.
Hannes Borgilla oli asiaa kirkonkylän postikonttoriin, ja Väinö,
joka aina kernaasti häntä kyyditsi, oli nytkin hänen ajajanaan.
Postikonttorin edustalla he kohtasivat lääkärin, joka onnitteli
Väinöä hänen terveestä näöstään. Sitten hän kävi vakavaksi ja sanoi:
-- On kai tohtori Borg kuullut kerrottavan eilispäivän tapahtumasta?
-- En ole kuullut, vastasi Hannes Borg, elämmehän niin syrjässä.
-- Kapteeni Eversen ampui itsensä revolverilla eilisiltana. Minut
kutsuttiin heti paikalle, mutta en voinut muuta kuin todeta, että
henki oli lähtenyt.
Tämä lääkärin lyhyesti kertoma uutinen teki Hannes Borgiin
tyrmistyttävän vaikutuksen. Hiukan toinnuttuaan hän aikoi kysyä miten
oli neiti Vanajan laita, mutta älysi, ettei se sentään käynyt päinsä.
Lääkäri jatkoi:
-- Kapteeni Eversenin raha-asiat olivat käyneet kovin huonoiksi,
niinkuin tohtori kai tietää. Ja viimein hänen velkojansa panivat
hänet kovalle. Kiukkuisin oli kauppias Herhilä, jolla oli verrattain
pieni saatava, parisenkymmentä tuhatta. Hän oli päättänyt hakea
kapteenin konkurssiin. Toiset velkojat, joilla oli monta vertaa
suuremmat saatavat, olisivat suostuneet jatkamaan tehdasliikettä,
mutta holhouksensa, eli niinkuin lakitieteellinen nimitys kuuluu,
administration, alaisena. Toiset taas vaativat Louhivaaran tilan
myymistä. Kaikki tämä oli liian suuri nöyryytys tuolle ylpeälle
luonteelle. Hän teki itsestään lopun.
Hannes Borg ei ollut kostonhimoinen eikä vahingoniloinen, mutta
kapteeni Eversenin kohtalo ei myöskään itsessään häntä järkyttänyt.
Hänen ajatuksensa kiintyivät etupäässä kysymykseen, miten tukea neiti
Vanajaa siinä tukalassa tilassa, johon hän epäilemättä oli joutunut.
Erottuaan lääkäristä Hannes Borg ja hänen poikansa kävivät
postikonttorissa. Siellä oli kirje Veikko Aavikolta. Hän valitti,
ettei pitkään aikaan ollut saanut tietoja tohtori Borgilta.
Hannes Borg pahoitteli itsekseen, että noina vaiherikkaina viime
kuukausina oli kokonaan laiminlyönyt Veikko Aavikon ja hän kirjoitti
hänelle heti kirjeen, jossa pyysi häntä käymään Koivukoskella.
Hänen mieleensä muistui samalla, että Aavikolla oli ollut asiaa
Elisabetille, ja hän mainitsi kirjeessään, että sisarentyttärensä jo
oli palannut ulkomailta. Elisabetille hän aikoi viittaillen mainita
Veikko Aavikon käynnistä Koivukoskella.
* * * * *
Eversenin hautajaiset olivat hänen komeaan elämäänsä verrattuina
olleet hiljaiset ja yksinkertaiset. Useat pitäjäläisistä olivat
jääneet niistä pois. Helsingistäkään ei ollut tullut kuin
muutama hautajaisvieras, vainajan lähimpiä ystäviä, niiden
joukossa raihnainen paroni von Stackelbom. Kantajina olivat eräät
paperitehtaan työmiehet, jotka olivat palvelleet talossa jo kapteenin
isän aikana ja jotka ajan ristiriidoista huolimatta olivat olleet
kiintyneet isäntäänsä.
Hannes Borg oli kauan ollut kahdenvaiheilla, lähtisikö hautajaisiin
vai jäisikö pois. Mutta vaikka hän ei kantanutkaan kaunaa vainajan
muistolle, oli lähtö maahanpanijaisiin hänen tunteidensa vastainen.
Hän ja hänen sisarentyttärensä lähettivät haudalle yhteisen seppeleen.
Lääkäriltä, jolle Hannes Borg hautajaisten jälkeisenä päivänä kävi
maksamassa Väinön hoidon, Hannes Borg kuuli, että neiti Vanaja oli
ollut mukana kirkkomaalla, ja etteivät tilaisuudessa saapuvilla
olleet pitäjäläiset olleet häntä tervehtineet. Herhilä oli lisäksi
esiintynyt julkeasti ja oli tahallisesti lausunut niin kovaan,
että neiti Vanaja sen kuulisi, loukkaavia sanoja hänen suhteestaan
vainajaan, jopa oli viitannut siihen, että hänet olisi pantava
syytteeseen kapteeni Eversenin oikeastaan hänen velkojilleen
kuuluvien rahojen tuhlaamisesta. Neiti Vanaja oli näyttänyt hyvin
alakuloiselta ja masentuneelta. Hautajaisten jälkeen hän oli
muuttanut asumaan kirkonkylän majataloon.
Tuntui siltä, kuin lääkäri olisi tuntenut jotain neiti Vanajan ja
Hannes Borgin välisistä asioista, kun hän näin itsestään antoi nämä
tiedot.
Ne tekivät Hannes Borgiin mitä syvimmän vaikutuksen, ja jo keskeltä
kotimatkaa hän aikoi palata kirkonkylään tapaamaan neiti Vanajaa.
Hän ajatteli: -- Hän tarvitsee minua, hän on kaikkien hylkäämä.
-- Kestetty haikea suru, kaikki katkerat pettymykset täytyi nyt
unhoittaa, täytyi voittaa itsensä ja rientää hänen luokseen.
Mutta hänen mielenliikutuksensa oli liian suuri, jotta hän olisi
katsonut voivansa esiintyä hillitysti. Sitäpaitsi alkoi jo hämärtää,
ja tämä päivän hetki ei hänestä tuntunut sopivalta.
Tultuaan kotiin hän sulkeutui huoneeseensa ja koetti löytää oikean
aiheen ja tavan kohdatakseen Aino Vanajan seuraavana päivänä. Mutta
hänen ajatuksensa olivat raskaat.
-- Miten olikaan Aino Vanaja vastaanottava hänet? Ehkä Hannes Borgin
tulo olisi hänestä kiusallinen!
Tuntiessaan mielensä kiihoittuneeksi Hannes Borgin oli tapana
tyynnyttää itseään koneellisella työllä. Hän ryhtyi nyt
järjestelemään papereitaan ja kirjeitään. Näiden joukosta osui
hänen käteensä kellastunut italiankielinen kirjanen, jonka hän oli
ostanut vanhalta kuljeskelevalta kirjakauppiaalta odottaessaan
junaa eräällä italialaisen pikkukaupungin asemalla. Sen nimi oli:
_Amore del paria_ -- Paarian rakkaus. Hän rupesi sitä selailemaan,
lukien sieltä täältä sivun. Hän muisti nyt sen sisällyksen: --
Nuori paaria -- ulkopuolella yhteiskuntaa, lakia ja oikeutta oleva
hindulainen -- oli kerran nähnyt kuninkaan tyttären, ja hänessä
oli herännyt mieletön rakkaus tähän naiseen, joka oli kaunis kuin
unelma: _bella come un sogno_. Ja ajattelematta seurauksia hän
oli heittänyt punaisen ruusun prinsessan kantotuoliin, sitä ohi
kuljetettaessa. Tästä rikoksesta, että hän, näin alhainen olento, oli
rohjennut ilmaista ihailuaan kuninkaan tyttärelle, hänet ruoskittiin
ja teljettiin pieneen synkkään vankikomeroon, jossa hän sai kitua
useita vuosia. Hallitsijan palatessa voitokkaana sotaretkeltä ja
julistettua laajan armahduksen, hänet viimein vapautettiin. Linnaansa
tultuaan kuningas tahtoi suudella tytärtään, mutta kun hän poisti
hänen harsonsa, tuli näkyviin prinsessan suun kohdalla inhoittava
syöpä. Ilkeät kadehtijain kielet kuiskasivat hänen korvaansa,
että prinsessa hänen poissaollessaan oli uhrannut neitsyytensä
saastaiselle hovimiehelle, ja että jumalat olivat lähettäneet hänelle
tämän hirvittävän rangaistuksen. Hallitsija uskoi heidän puheensa ja
hylkäsi tyttärensä, joka rupesi harhailemaan kaduilla, anoen almuja.
Useimmat kääntyivät kammoksuen hänestä pois, mutta armeliaat ihmiset
antoivat hänelle hengenpitimiksi ruokaa, sanoen:
-- Hän on tuo onneton kuninkaantytär.
Eräänä päivänä kohtasi hänet vapauteen päästetty paaria, ja hän
rakasti häntä vieläkin, huolimatta hänen hirvittävästä taudistaan.
Ja hän otti hänet asumaan majaansa, elätti häntä ja ihaili hänen
silmiään. Mutta öisin, kun entinen prinsessa nukahti, paaria valvoi
ja itki verikyyneleitä. Ja kun paarian poloinen lemmitty viimein
armottoman tautinsa murtamana kuoli, hän peitti hänet niin runsaasti
veripunaisilla ruusuilla, että vainaja vallan hautautui niihin. Ja
paaria itse tunkeutui näiden ruusujen peittoon, tukehtuen niiden
voimakkaaseen tuoksuun --.
Tämä naiivin yksinkertaisesti kerrottu satu liikutti Hannes Borgia.
Ja hän ajatteli, että hän itse oli lemmenonnesta osattomaksi jäänyt
paaria. Mutta hänen lemmittynsä ei ollut auttamattoman alennuksen
saastuttama. Ei ainakaan Hannes Borg tahtonut nousta hänen
tuomitsijakseen. Eihän hänen oma nuoruutensa ollut nuhteeton. Ja
salainen ääni hänen sisällään kuiskasi, että hän tuota naista kohtaan
vielä tunsi hellyyttä. Mutta tämä tunne oli vapaa intohimoisista
pyyteistä, siihen yhtyi jalostunut myötätunto ja tarve auttaa ja
kohottaa. Niin, hän aikoi nostaa hänen arvoansa ihmisten silmissä,
hän aikoi pyytää hänen kättään.
Tämä hänen päätöksensä oli luja, ja sen tehtyään hänestä tuntui, kuin
olisi koko hänen olemuksensa rauhoittunut, kuin olisi hän ratkaissut
häntä kauan kiusanneen pulmallisen ongelman.
Hän lähetti renkipojan viemään kirkonkylän majataloon neiti Vanajalle
kirjeen, jossa pyysi saada seuraavana päivänä tulla häntä tapaamaan.
Sitten hän läksi Elisabetin luo ja ilmoitti hänelle päätöksensä.
Elisabet pelästyi sen kuullessaan. Hetken kuluttua hän tointui
senverran, että sai sanotuksi:
-- Eikö hyvä sydämesi houkuttele sinua liian suureen uhraukseen, etkö
voisi siirtää päätöksesi täyttämistä?
-- Päätökseni on järkähtämätön, vastasi Hannes Borg.
-- Mutta oletko ajatellut askeleesi seurauksia? Viihtyisikö tuo
nainen tässä syrjäisessä sopukassa, kun hän juuri on huumautunut
rikkaudesta ja suuren maailman humusta.
-- Onnettomuus on toivottavasti syventänyt häntä ja tehnyt hänet
nöyräksi.
-- Hänen sydämensä on kylmä, en luule, että elämä sitä muuttaa.
-- Siinä tapauksessa hän on onnettomista onnettomin, ja minun
velvollisuuteni on olla hänen omanatuntonaan.
-- Entä poikasi, joka on parantunut, jonka taas omistat -- etkö
pelkää, että äitipuolen kylmyys voisi vaikuttaa hänessä pahaa, voisi
taas vieroittaa hänet kodista?
Elisabet, joka katsoi enonsa aikeen täytäntöönpanoa suureksi
onnettomuudeksi, oli turvautunut tähän viimeiseen keinoon. Ja se oli
osunut arkaan paikkaan. Hannes Borgia raateli lyhyt ristiriitainen
sisäinen taistelu. Hän voitti sen ja virkkoi:
-- Jos poikani todella on parantunut, hän ymmärtää isänsä päätöksen.
Jos hän ei sitä ymmärrä ja sentähden vielä lähtee luotani, vaatii kai
hänen kohtalonsa häneltä vielä suurempaa elämänkärsimystä.
-- Olen epätoivoinen ajatellessani, miten onnettomaksi sinä tulet ja
jaksatko enää kestää niitä kärsimyksiä, jotka tuon naisen tulo tänne
sinulle epäilemättä tuottaa, sillä hän on arvoton vastaanottamaan
sinulta niin suurta anteeksiantamusta.
-- Unhoitat, että sinä itse olet antanut anteeksi henkilölle, joka on
sinua vielä paljoa raskaammin loukannut.
Elisabet painoi päänsä alas ja vaikeni.
Hannes Borg poistui omalle puolelleen. Hän tunsi sisällään rauhaa,
joka kevensi ja kirkasti mieltä. Illemmalla toi renkipoika hänelle
kirjeen:
'Kunnioitettava herra Tohtori!
Olen liikutettu siitä, että vielä muistatte minua, joka tunnen
itseni koko maailman hylkäämäksi. Otan kiitollisena vastaan
ehdotuksenne tulla minua tapaamaan, arvaten, että tahdotte
lohduttaa minua masennuksessani. Viivyn täällä vielä huomisen
päivän.
Kunnioittaen:
_Aino Vanaja_.'