XXVI

Pari päivää Hannes Borg oli turhaan odottanut Väinön paluuta. Mökin

Vapulta ja useilta muilta henkilöiltä hän oli tiedustellut Junun

olinpaikkaa, olettaen, että hänen poikansa yhä oli hänen seurassaan.

Hänelle kerrottiin, että Junu ja Heti ja heidän seurassaan eräs nuori

mies olivat yhdessä poistuneet kirkonkylästä, eikä heitä sen koommin

oltu nähty. Junu oli ilmeisesti pelästynyt tohtori Borgin uhkauksesta

ja oli päättänyt lähteä pois paikkakunnalta.

Väinön poistuminen koski kipeästi hänen isäänsä. Hän ajatteli

katkerana, että kulkurielämä ehkä jo oli painanut poikaan niin syvät

jäljet, etteivät ne enää olleet poistettavissa.

Olivatko hänen nuoruutensa intohimoinen kiintymys ja sen seuraukset

niin suuri rikos, että hänen koko elämänsä yksinäisyydellä täytyi

niitä sovittaa?

Hän vaipui usean päivän ajaksi vaiteliaaseen synkkämielisyyteen.

Sitten hän alkoi totuttaa itseään siihen ajatukseen, että hänen oli

alistuminen kohtaloonsa, että hänen poikansa voittopuolisesti tuli

äitiinsä, että hän perinnäisominaisuuksien ja aikaisemman elämänsä

vaikutuksesta kenties oli tavallaan onnellisempi siinä maailmassa,

johon oli tottunut, ja että ehkä on tehotonta koettaa muuttaa toisen

ihmisen luontoa. Jos ei Väinö vapaaehtoisesti palaisi ja elleivät

hänen elintapansa olleet muutettavissa, oli kai parasta, niin

surullista kuin se olikin, että isä ja poika elivät erossa, kumpikin

omassa maailmassaan.

Hannes Borgin mieleen muistui, että tammikuun viidenteentoista

päivään tuskin oli viikkoa jäljellä, ja taas leimahti hänen

intohimoinen kiintymyksensä Aino Vanajaan ilmiliekkiin. Ja tuntui

siltä, kuin hän jälleen hillittömästi antautumalla tämän tunteen

valtaan olisi hakenut viihdytystä poikansa suhteen kokemastaan

pettymyksestä. Hän päätti kohdatessaan Aino Vanajan käyttää kaiken

vaikutusvaltansa ja vakuuttavasti ja lämpimästi tulkita tunteensa,

kehoittaa häntä, jos mahdollista, jättämään taiteilijauran ja

tulemaan hänen vaimokseen.

Aino Vanajan vastaanoton hän aikoi tehdä juhlalliseksi, viettää

sitä Helsingissä tai Koivukoskella. Huomatessaan pukunsa jo

vanhanpuoleiseksi hän päätti lähteä Helsinkiin tilaamaan uuden puvun

ja samalla tekemään ostoksia.

Ennen lähtöään hän teroitti Henrikan mieleen, että hän kohtelisi

Väinöä hyvin, jos tämä sillä aikaa palaisi Koivukoskelle, ja

älykkäälle renkipojalle hän antoi toimeksi kirkonkylästä puhelimitse

heti ilmoittaa Helsinkiin matkustajakotiin, jos Väinö tulisi.

Itsekseen hän ajatteli sitä vaikeutta, joka syntyisi, jos Väinö

palaisi juuri samaan aikaan kuin Aino Vanaja -- siitähän aiheutuisi

pitkiä selittelyjä, jotka häiritsisivät Aino Vanajan vastaanottoa.

Helsinkiin tultuaan hän poikkesi rauhalliseen matkustajakotiin,

jossa ennenkin oli asunut. Vapaussodan jälkeen hän vaan pari kertaa

pikimmiltään oli käynyt pääkaupungissa. Uudet olot, muutamien

hyvien tuttavien tapaaminen ja jonkun tunnin työskentely Yliopiston

kirjastossa tuottivat hänelle virkistystä niistä levottomista

ajatuksista ja polttavista tunteista, jotka hänen sisällään

temmelsivät.

Neiti Vanaja oli viime kirjeessään maininnut olevansa Helsingissä

tammikuun 15. päivänä. Siihen oli vielä aikaa kolme päivää, mutta

Hannes Borg odotti jälleennäkemishetkeä yhtä kärsimättömänä ja

kuumeisena, kuin olisi se tapahtuva jo sinä päivänä.

Tammikuun aikainen iltapäivähämärä laskeutui yli kaupungin. Hannes

Borgilla oli asiaa asemalle. Hän oli unhoittanut antaa Samuli

Auralle eräitä määräyksiä ja vei kirjeen asematalon postilaatikkoon.

Palatessaan asemalta hän poikkesi kulkemaan Kaivokatua. Vähää

ennenkuin hän saapui Seurahuoneen ovelle, näki hän siitä tulevan ulos

kookkaan upseerin ja naishenkilön. Hannes Borg ei ensin kiinnittänyt

heihin erityistä huomiota. He astuivat hitaasti, ja tultuaan

lähemmäksi Hannes Borg tunsi, että tuo upseeri oli kapteeni Eversen.

Hänen vieressään kävelevä nainen oli hienosti puettu, hänellä

oli yllään upea kärpännahkakauluksinen sametti-kappa ja päässä

leveälaitainen hattu, jota koristi tuuhea valkoinen sulka.

-- Joku näyttelijätär tai ulkomaalainen primadonna, hän ajatteli.

Mutta katseltuaan tuota naista tarkemmin, hän huomasi, että se oli

Aino Vanaja. Mutta oliko se mahdollista? Noin ruhtinaallisen upeasti

puettuna ja jo kotimaassa aikaisemmin kuin oli ilmoittanut.

Tämä sai Hannes Borgin tyrmistyksen ja äärimäisen levottomuuden

valtaan. Kiireissään hän ajatteli, mitä nyt oli tehtävä. Mennäkö

muitta mutkitta heitä tervehtimään ja pyytää neiti Vanajalta

selitystä, miksi hän oli saapunut aikaisemmin? Mutta miten eroittaa

nuo molemmat toisistaan? Se, että Aino Vanaja ja Eversen tulivat

Seurahuoneelta ja yhdessä läksivät kaupungille, viittasi siihen, että

he aikaisemmin olivat sopineet kohtaamisesta. Eikö siis ollut turhaa

tunkeutua heidän välilleen? Eikö ollut parasta, että Hannes Borg oli

heitä puhuttelematta ja ainaiseksi käänsi selkänsä heille molemmille?

Niin hän ensin katkeruutensa yllyttämänä aikoikin tehdä. Mutta

seuraavassa tuokiossa ääni hänen sisällään vaatimalla vaati häntä

puhuttelemaan Aino Vanajaa ja saamaan varmuutta. Mutta oliko se

saavutettavissa? Ehkä he jo kauankin, ehkä jo ulkomailla olivat

olleet suhteissa, ja sen he kyllä osaisivat peittää. Vaistomaisesti

hän kuitenkin seurasi heitä ja aikoi sopivassa kadunkulmassa

tervehtiä heitä, jos ei muun vuoksi, niin todistaakseen neiti

Vanajalle, että oli nähnyt hänet Eversenin seurassa.

He eivät olleet häntä huomanneet, vaan kulkivat edelleen, ja

tultuaan Heikin puistoon he alkoivat astua keskikaupungille päin. He

kääntyivät Etelä-Esplanaadikadulle vilkkaasti keskustellen.

Hannes Borg seurasi heitä yhä, tietoisena siitä, että tämä menettely

oli jotain nöyryyttävää ja alentavaa. Mutta hänen sisällään kaiveleva

katkeruus ja hurja mustasukkaisuus saivat hänet hylkäämään kaikki

sovinnaisuuden vaatimukset, ja hän seurasi heitä hellittämättä kuin

salaurkkija.

He poikkesivat oikealle kulkemaan Fabianinkatua, ja Hannes Borg

päätti heidän tultua syrjemmälle toteuttaa aikeensa. Mutta joka

kerta kun hän joudutti askeleitaan, tuntui salainen voima häntä

pidättävän. He olivat saapuneet Kasarmintorin kulmaan ja poikkesivat

kulkemaan sen vasenta laitaa pitkin Tähtitorninmäelle päin. Heidän

kääntyessään kadunkulmassa Hannes Borg luuli huomaavansa, että

Eversen vilahdukselta hänet näki, mutta hän ei ollut siitä varma. He

olivat nyt alkaneet astua nopeammin.

Heidän saavuttuaan lähelle Fabianinkadun päätä Hannes Borg, joka oli

pysytellyt toisella puolen katua, joudutti askeleitaan, kulki kadun

poikki, meni heidän luokseen, tervehti ja sanoi:

-- Anteeksi, että häiritsen. Neiti Vanaja on siis saapunut kotimaahan

aikaisemmin kuin mitä minulle ilmoititte viime kirjeessänne.

Hänen äkillinen ilmestymisensä ja huomautuksensa saattoi neiti

Vanajan niin ymmälle, ettei hän muutamaan silmänräpäykseen osannut

sanoa mitään. Mutta pian hän tointui ja virkkoi:

-- Tärkeä sähkösanoma kutsui minut kotia muutamia päiviä aikaisemmin

kuin aikomukseni alun pitäen oli ollut. On kyseessä kiireiset

neuvottelut opintojeni jatkamisesta.

-- Olen sattumalta käymässä Helsingissä, huomautti Hannes Borg.

Palaan huomenna Koivukoskelle, mutta minulla olisi ylen tärkeää

puhuttavaa kanssanne, neiti Vanaja. Saanko tavata teidät mitä

pikimmin?

Eversen, joka tämän keskustelun aikana oli näyttänyt kärsimättömältä

ja odottanut sopivaa tilaisuutta keskeyttääkseen sen, sanoi:

-- Neiti Vanaja on lupautunut syömään päivällistä minun kanssani

tänään. Pidän ehdottomasti kiinni tästä lupauksesta.

-- Luulen, että osottamani harrastus neiti Vanajan ulkomaanmatkaan ja

opintoihin antaisi minulle etusijan... mutisi Hannes Borg.

Ennenkuin Aino Vanaja ehti vastata, ehätti Eversen huomauttamaan:

-- Neiti Vanaja on muuttanut taidealaa. Minulla on kunnia kuulua

niihin, jotka järjestävät hänen tulevien opintojensa taloudellisen

puolen.

Ottamatta huomioon tätä keskeytystä Hannes Borg virkkoi:

-- Minun täytyy välttämättömästi saada puhua kanssanne, neiti Vanaja,

jo tänään ja niin pian kuin suinkin.

Aino Vanajan kasvot kävivät jäykiksi ja hän sanoi:

-- Huomenna olen valmis keskustelemaan kanssanne, herra tohtori, ja

tekemään tiliä kaikesta.

-- Kieltäydyttekö siis myöntämästä minulle kohtaamista tänä

iltapäivänä, vaikka vakuutan, että siitä riippuu kohtaloni ratkaisu.

-- En voi tänään, sanoi Aino Vanaja lyhyesti. Hannes Borgin sisällä

alkoi kiehua sanomaton katkeruus noita molempia kohtaan, jotka

raatelivat hänen sisimpäänsä, ja jotka seisoivat niin kylminä ja

armottoman taipumattomina hänen edessään. Hän ei voinut hillitä

itseään, vaan huudahti:

-- En siis tahdo tästälähin häiriten tunkeutua elämäänne, neiti

Vanaja, ja kadun, että olen uhrannut harrastusta niin kylmälle ja

kiittämättömälle henkilölle kuin te.

-- Saan huomauttaa, virkkoi neiti Vanaja, etten ole pyytänyt teidän

harrastustanne enkä suoraan sanoen taloudellista avustustanne. Voin

vakuuttaa, että niin pian kuin suinkin maksan teille velkani takaisin.

Tähän Eversen lisäsi loukkaava sävy äänessä:

-- Huomispäivänä lähetän teille shekin, herra tohtori. Neiti

Vanajalta toivon saavani tietää suorittamanne rahamäärän suuruuden.

-- Minä en ole halukkaampi kuin sisarentyttärenikään vastaanottamaan

_teiltä_, herra kapteeni, rahallista korvausta tai maksumääräyksiä.

Näin sanottuaan Hannes Borg nosti lakkiaan ja poistui heidän luotaan.

He olivat tämän kiihkeän keskustelun kuluessa saapuneet

Tähtitorninmäen huipulla olevalle pyöreälle leikkikentälle. Ennenkuin

Hannes Borg alkoi laskeutua sen laidassa olevia kiviportaita alas

palatakseen kaupungille hän katsahti taakseen ja näki heidän astuvan

Kaivopuistoon vievää tietä. Hän muisti kuulleensa, että Eversenillä

Kaivopuistossa oli vuokrattuna huoneusto, jossa hän tiheillä

käynneillään pääkaupungissa asui ja jossa toimeenpani herkullisia

aterioita ja hurjia juominkeja.

-- Menkööt, ajatteli Hannes Borg. Tuo nainen on säälimättä iskenyt

veitsen sydämeeni. Menköön siis vihamieheni luo.

Hän riensi kaupunkia kohti, aikoi käydä matkustajakodissa, maksaa

laskunsa ja heti palata maalle. Mutta tultuaan matkustajakotiin,

hän oli niin väsynyt ja lamautunut, että päätti siirtää matkansa.

Hän heittäytyi rentona sohvalle, tuntien sisällään epätoivoista

ahdistusta. Mikäli veren kuohunta tyyntyi, hän alkoi täysin tajuta

häntä kohdanneen iskun vakavuutta. Miksi hän olikaan kiihoittanut

tuon itsenäisen ja ylpeän naisen uhmaa, miksi hän oli antanut tuon

tuskallisen kohtauksen kärjistyä huippuunsa? Eikö vielä ollut

mahdollista aikaansaada sovintoa? Hän olisi nyt ollut valmis uuteen

ja suurempaankin nöyryytykseen, jos vielä olisi saanut tavata

Aino Vanajan ja pyytää anteeksi äskeistä tungettelevaisuuttaan ja

kiihkeyttään. Mutta hän huomasi, että oli myöhäistä korjata, mitä

äsken tapahtui. Olihan melkein mahdotonta ainakaan sinä päivänä

päästä Aino Vanajan yhteyteen. Eversen osasi kyllä häntä vankasti

vartioida.

Ja tyynnyttääkseen itseään hän ajatteli Eversenin töykeätä

esiintymistä ja Aino Vanajan välinpitämättömyyttä. Mutta kaikki vaan

turhaan. Intohimo oli syöpynyt liian syvälle sydän juuriin.

Kipeästi hän nyt kaipasi ihmistä, jolle olisi uskonut surunsa. Mutta

ajatellessaan niin sanottuja ystäviään ei hän muistanut ainoatakaan,

jolle olisi tahtonut täydesti avata sydämensä. Hänellä oli se

kokemus, että ani harvat osottavat toisen kipeälle kärsimykselle

sellaista ymmärtämystä, joka lohduttaisi. Useimmiten, näin hän

ajatteli, saa kuulla yleisiä lauseita, sellaisia kuin: "aika parantaa

kaikki haavat" ja "kunhan ehdit tyyntyä, näet kaikki toisessa

valossa", tai "se henkilö ei varmaankaan ansaitse, että hänen

tähtensä noin suret".

Hänen muististaan sukelsi kuitenkin esille yhden tuttavan nimi,

jonka seura olisi häntä viihdyttänyt. Se oli Reino Ahti, eräs

"originaali", konttoristi ammatiltaan ja huomaamaton syrjässä

eläjä, mutta sivistynyt, aikaansa seuraava ja hienotunteinen

mies. Hannes Borg haki hänen puhelinnumeroaan luettelosta. Hän ei

sitä löytänyt ja muisti nyt, ettei Ahti koskaan ollut kodissaan

kärsinyt puhelinta. Vieläkö hän asui samassa paikassa, siellä

Hermannissa? -- Katua Hannes Borg ei muistanut. Hän aikoi soittaa

poliisilaitoksen osoteosastoon, mutta hylkäsi tämän aikeen, tuntien

sinä hetkenä olevansa vailla kaikkea toimintatarmoa. Mutta kolkkoon

matkustajakodin huoneeseen hän ei voinut jäädä. Ilma siellä

tuntui tukahuttavalta. Hänen täytyi päästä ulos, lähteä pitkälle

kävelylle. Se vähän rauhoittaisi. Kaupungin katuja hän karttoi. Nuo

välinpitämättömät tai turhanpäiväisestä naureskelevat ohikulkijat

häntä häiritsivät. Hän suuntasi kulkunsa Kaisaniemeen ja sieltä

Eläintarhaan. Rautatien yli vievälle sillalle hän pysähtyi. Etäällä

kiilsivät saapuvan junan veturilyhdyt. Huumaus nousi hänen päähänsä.

Jos hän heittäytyisi alas sillalta ja antaisi eteenpäin kiitävän

junan pyörien murskata itsensä! Silloin kaikki olisi lopussa.

Mutta hän oli kuin jähmettynyt paikalleen, kuin horrokseen vaipunut,

nojatessaan sillan kaiteisiin, ja vasta kun veturin höyry alhaalta

syöksyi hänen kasvoihinsa, hän heräsi ja alkoi astua eteenpäin,

Alppilaa kohti. Kauempana hän tunsi outoa raukeutta jäsenissään ja

laskeutui istumaan tien laidassa olevalle penkille. -- Miksi hän ei

vapaussodassa saanut kuolla, kun kuolema jo katsoi häntä suoraan

silmiin? Silloin häneltä olisi säästynyt tämä raateleva tuska.

Hän oli istunut siinä puolisen tuntia vaipuneena horrostilaan.

Kaksi sotilasta kulki ohi lemmittyineen. He olivat iloisia,

tupakoivat ja naurattivat naisiaan. Hannes Borg heräsi horroksesta

ja tunsi viiltävän kylmiä väreitä ruumiissaan. Hän nousi ja alkoi

palata kaupunkiin. Lyhdyn kohdalla hän katsoi kelloaan: vielä noin

puolitoista tuntia viimeisen junan lähtöön. Jos hän kiiruhti, ehti

hän käydä majatalossa, järjestää laskunsa ja joutua junaan. Hän

takertui tähän ajatukseen kuin hukkuva oljenkorteen. Pois hänen

täytyi päästä kaupungista, sieltä, missä hänen onnensa sinä yönä

murskattiin, pois omaan pieneen kotiinsa, joka sentään viihdytti ja

jossa hän saattoi puhua hyväätarkoittavien ihmisten kanssa. Ja hän

alkoi joutuin astua takaisin kaupunkiin.

* * * * *

Myöhään illalla hän kyytihevosella pieneltä asemalta saapui

Koivukoskelle. Hän oli jo senverran rauhoittunut, että päätti olla

Henrikaa ja Samuli Auraa herättämättä. Renkituvasta ja talosta ei

näkynyt valoa. Hän asetti matkalaukkunsa pihanpuolisille portaille.

Silloin hän kuuli Rob Royn, uskollisen talonvahdin, haukunnan

sisältä eteisestä, avasi oven ja tervehti iloa uhkuvaa koiraansa.

Vaistomaisesti tajuten herransa alakuloisuuden viisas eläin hiljensi

intoansa ja nuoleskeli hellästi hänen kättänsä.

Oli tähtikirkas kuutamoyö. Hannes Borg tiesi, ettei hän sinä

yönä saisi unta, ja kun ei ketään talon väestä näkynyt, hän

päätti lähteä kävelemään jäälle ja vastakkaisen rannan kalliolle,

jonka huipulta hän usein oli katsellut tähtiä. Hän oli lukenut

yleistajuisia tähtitieteellisiä teoksia ja tunsi tärkeimmät tähdet ja

tähtisikermät. Rob Roy seurasi häntä, hiipien hänen vieressään.

Pakkanen oli kiihtynyt ja lumi narskahteli jalkojen alla. Taivaalla

kiiti harvoja läpikuultavia valkoisia untuvapilviä ja jäinen tuuli

lakaisi kuivaa löysää lunta, joka kahisten solui jäätä pitkin,

jopa se väliin pyyhkäisi sitä niin korkealle, että se hiveli hänen

kasvojaan. Silloin hän tunsi, kuinka hänen ohimonsa polttivat ja

kuinka virkistävä tuo kylmä hyväily oli.

Tie vei avannon ohi. Sen ääressä oli varrellinen sanko. Avannosta oli

ilmeisesti äskettäin otettu vettä, sitä peitti vaan ohut jääkuori.

Hannes Borg puhkaisi sen sangon varrella, täytti sangon vedellä ja

alkoi himokkaasti juoda jääkylmää vettä. Kuinka se jäähdytti hänen

verensä hivuttavaa hehkua. Jospa hän olisi saanut yhtä tehoisan

sammutuksen sielunsa poltolle!

Hän joi sitä ylenmäärin, kunnes taas tunsi väristystä ruumiissaan,

laski sangon avannon reunalle ja jatkoi kävelyään.

Ylhäällä kalliolla avautui hänen eteensä kuutamoyön säteilevä

kirkkaus. Hän näki kaukana Kuuselan kartanon tornin. Hän muisti

kuinka hän tuona kesäisenä auringonnousun hetkenä oli katsellut samaa

tornia ja tuntenut sisässään autuaallista riemua.

Hänen katseensa siirtyi siitä vaistomaisesti vasemmalle, metsästä

esiin pistävään kirkontorniin. Sen risti kiilsi kuutamossa. Siellä

syrjässä, kirkkomaan kiviaidan kulmassa, hän nyt olisi tahtonut

levätä syvän kinoksen peittämänä...

Vihuri kiidätti tiheän lumiräiskeen hänen ylitsensä. Kalliohongat

humisivat surumielisesti. Hän käänsi silmänsä tähtilakeen. Siellä

ne kulkivat ainaisia ratojaan, nuo loistavat taivaankappaleet.

Järkähtämättä kiertotähdet kehäliikkeineen palvoivat aurinkojaan,

valonsa, lämpönsä, elämänsä lähteitä. Ja koko tämä meidän

aurinkokuntamme kiiti jotain salattua päämäärää kohti, sinnepäin,

missä pohjoisen taivaan kirkas tähti Vega säteilee Lyran sikermässä.

Mikä on kaiken tämän taukoamattoman kiertokulun ja liikkeen

tarkoitus? -- Mitä onkaan se salaperäinen tunne, joka kiinnittää

toisen olennon toiseen, mikä voima saa tuon ihaillun olennon

vastarakkauden ja omistamisen kangastamaan ylimpänä onnena, ja miksi

samaisen olennon saavuttamattomuus syöksee tyhjyyteen ja epätoivoon!

Hän ajatteli itsekseen:

-- Onkohan kaikkeudessa itsetietoisia yleviä voimia ja kuulevatkohan

he ihmisen, tuon maan matosen, tuskanhuokauksen? Vai onko tämä

huokauskin vaan heikko väre, jota selittämätön kaikkeus tarvitsee

mitättömänä lisävoimana äärettömiin kiertoliikkeisiinsä? Onko se

vaan kupla, joka halkeaa ja haihtuu, onko se heikko kuiske, joka

ahdistuneesta ihmisrinnasta noustuaan haihtuu jäljettömiin? -- --

* * * * *

Hän heräsi näistä haaveista Rob Royn lyhyestä haukkumisesta. Hän

katsahti jäälle ja näki siellä astuvan kalliolle päin mieshenkilön,

jota kumaraisesta asennosta päättäen luuli Samuli Auraksi. Hän

laskeutui alas jäälle ja kohtasi siellä palvelijansa.

Samuli Aura tervehti isäntäänsä ja sanoi hieman häpeissään:

-- Se Henrika ei jättänyt minua rauhaan -- ne naishenkilöt ovat aina

niin levottomia -- se kun koiran haukuntaan heräsi ja näki tohtorin

menevän jäälle. Ja kun pyry alkoi kiihtyä ja tohtori viipyi, se

pelkäsi, että jos oli jotain tapahtunut. Tiesinhän minä, että tohtori

on mies, joka itsensä hoitaa ilman meidän huolenpitoamme, mutta

tahdoin tehdä sille mieliksi ja lähteä katsomaan.

-- Sain asiani kaupungissa pikemmin toimitetuksi, selitti tohtori

Borg, niin että palasin jo tänä iltana. On niin kirkas yö, ja läksin

kävelemään.

Auran tarkka silmä oli huomannut, että Hannes Borgin kasvot olivat

kärsivät ja kuumeiset, ja hän virkkoi:

-- Kovin sairaaltapa tohtori näyttää. Tohtorin pitäisi joutua tästä

pakkasesta lämpimään vuoteeseen.

-- Välistä sielun sairaus on ankarampi ruumiin kipua. Silloin ei auta

vuode eikä uni.

Aura vaikeni hetken. Sitten hän koetti lohduttaa murheellista

isäntäänsä:

-- Se on totta se. Minähän olen vaan yksinkertainen kansanmies,

enkä kykene lieventämään sellaisen miehen surua kuin tohtorin.

Mutta olen omassa halvassa elämässäni tullut huomaamaan, että suru

on kestettävä. Sitten vasta sydän rauhoittuu tai puutuu ja tuska

hellittää raadellun ihmisrinnan.

-- Samuli on oikeassa. Ja alussa suru on haikein kestää. Kun siihen

tottuu, sitä on helpompi kantaa.

Hänen uskollisen palvelijansa osanotto teki hänelle hyvää.

Saavuttuaan sisälle ja riisuttuaan päällystakkinsa, Hannes Borg

tunsi itsensä niin heikoksi, että hänen viipymättä täytyi paneutua

vuoteeseen. Hänellä oli kova kuume, ja hän pyysi Henrikalta usein

kylmää vettä juodakseen. Aamuyöstä hän alkoi hourailla. Hänellä oli

näky, joka sai hänet levottomasti kääntymään vuoteessaan. Hän oli

vielä seisovinaan jäällä. Mutta se oli paljoa avarampi, se ulottui

silmänkantamattomiin. Tähdet säteilivät entistään kirkkaammin. Hänen

eteensä tälle jäälakeudelle ilmestyi paljasjalkainen nainen, joka oli

pukeutunut ohueeseen jalokivillä siroitettuun harsohameeseen. Hänen

sirot jäsenensä ja solakka vartalonsa kuulsivat sen läpi. Hänellä oli

kullanhohteinen tukka ja ruiskukansiniset silmät. Kiihoittava soitto

alkoi kaikua etäällä. Se läheni vihurin mukana. Siinä lauloivat

tuhannet viulut vienosti, siinä pauhasi välistä ukkosen jylinä.

Ja nainen alkoi tanssia kiehtovin liikkein. Lunta pyrytteli hänen

ympärillään, mutta hänen ihania paljaita jalkojaan ei palellut. Hän

lähestyi tanssijatarta ja aikoi poimia yhden jalokiven hänen hameensa

helmasta, mutta kun hän tarttui siihen, se poltti hänen käteensä

syvän haavan.

Hannes Borg päästi voihkinan ja heräsi.

Henrika, joka valvoi viereisessä huoneessa, meni herättämään

renkipojan ja käski hänen lähteä kirkonkylään lääkäriä hakemaan.