XXIII

Viikon päivät oli kulunut Veikko Aavikon käynnistä Koivukoskella.

Silloin Hannes Borg varhain eräänä lauantai-aamuna läksi matkalle

naapuripitäjään häntä tervehtimään. Ajajana hänellä oli Koivukosken

iäkäs renki, Samuli Aura. Tie oli Hannes Borgille tuttu. Olihan

hän kuluneena kevättalvena kulkenut sitä, kun häntä kapinan aikana

vangittuna oli viety naapuripitäjään, missä hänet jo oli tuomittu

ammuttavaksikin.

Miten toisenlaisin tuntein hän nyt siinä ajoi samaa tietä pitkin,

toisenlaisin, mutta ei silti iloisin. Polttihan hänen sisällään tuo

uusi voimakas tunne, tuo hivuttava intohimon liekki.

Kun he saavuttuaan naapuripitäjän kirkonkylään ajoivat hautausmaan

ohi, muistui Hannes Borgin mieleen, että hän siinä oli ensi kerran

nähnyt Yrjö Vahteran, tuon kauniin ja uljaan miehen, joka tuntui

ylenkatsovan ja uhmailevan koko maailmaa, mutta joka kuitenkin oli

osoittanut ritarillisuutta pelastamalla Elisabetin ja hänet punaisten

käsistä. Ja hän saattoi hyvin ymmärtää Elisabetin kiintymyksen.

Heidän luonteidensa vastakohtaisuus epäilemättä oli tuon kiintymyksen

perustus: Elisabet pehmeä, herkkä ja syvä luonne -- Vahtera

miehekkään luja ja häikäilemätön...

Hannes Borgin miettiessä tätä, katkaisi Aura hiljaisuuden:

-- Se Aavikko oli merkillinen mies. Pahasti kapina oli häntä

masentanut. Mutta paljon lohdutusta se sanoi saaneensa tohtorilta.

-- Kärsivä voi saada kevennystä, jos uskoo surunsa toiselle, joka sen

ymmärtää ja joka siihen ottaa osaa.

-- Sitä mieltä olen minäkin. Ja kun nyt olen näin kahdenkesken

tohtorin kanssa, tekisi minunkin mieleni puhua tohtorin kanssa niistä

nuoruuteni asioista.

Hän keskeytti puheensa epäröiden.

Hannes Borg tunsi hänen tarinansa ja muisti, että Aura, joka nuorena

oli ollut kihloissa, eräässä huvitilaisuudessa sai kuulla, että

hänen morsiamensa oli ollut hänelle uskoton. Silloin tämä tulinen

pohjalainen oli puukolla surmannut viettelijän.

-- Arvaan mitä asiaa Samuli tarkoittaa. Se teko, joka Samulin

omaatuntoa painaa, on sellaisenaan suuri rikos ja inhimillisyyden

tunnetta syvästi loukkaava. Mutta Samulin teossa oli paljon

lieventävää. Tuo nainen oli kipeästi loukannut Samulia, ja tuo mies

esiintyi julkisesti röyhkeänä, kerskaten teostaan. Samulin teko ei

ollut harkittu, vaan se aiheutui hetken katkeruudesta ja kuuman

veren kiehahduksesta. Ja monivuotista vankeutta Samuli sai kärsiä

rangaistuksena. Eikö omatunto jo ala rauhoittua?

-- Toisinaan se on koko rauhallinen. Toisinaan sitä kaivelee

kipeästi. Ja lisäksi näen ihmisissä ylenkatsetta.

-- Järkevät ja kunnialliset ihmiset eivät osota ylenkatsetta. Sitä

saa kokea ainoastaan häijyiltä ja parjaushaluisilta.

-- Tiedän, ettei kukaan Koivukoskella minua halveksi. Katkeralta vaan

tuntuu ajatella, että elämäni on mennyt piloille naisen tähden...

He olivat saapuneet keltaisen talon kohdalle, jota kirkonkylässä

oli mainittu Ahtialan taloksi. Sen edustalta haarautui teitä eri

tahoille. He eivät tietäneet, mikä niistä johti Lehtolaan, Veikko

Aavikon taloon, ja Samuli Aura läksi keltaisesta talosta kysymään

sitä.

Hänen mentyään tuli metsäpolun päästä näkyviin joukko miehiä, jotka

palasivat metsätöistä kirveineen ja sanoineen. Hannes Borgin mieleen

johtui, että oli lauantai-päivä ja että väki palasi aikaisemmin

työstä. Ohikulkijoista kiinnitti eräs nuori mies hänen huomiotaan.

Hän oli hiukan paremmin puettu kuin muut, punaposkinen ja astui

suoraryhtisenä. Lähemmin katsoessaan Hannes Borg ei voinut olla

epätietoinen siitä, että tuo nuori mies oli hänen poikansa. Hän kulki

viimeisten joukossa, ja kun hän oli tullut ajoneuvojen kohdalle,

sanoi Hannes Borg:

-- Päivää, Väinö!

Nuori mies katsoi hämmästyneenä kääseissä istujaan. Hetkisen kuluttua

hän tunsi isänsä, nosti lakkiaan ja virkkoi hiljaa:

-- Päivää.

Muiden miesten poistuttua Hannes Borg jatkoi:

-- Olen kauan turhaan tiedustellut olinpaikkaasi, Väinö, ja olen

hyvin iloinen, että sattumalta viimeinkin sinut tapasin. Minulla on

paljo puhuttavaa kanssasi.

Väinö katsoi poistuvien toveriensa jälkeen ja sanoi ääni epävarmana:

-- Minulla on vähän kiire... on tilipäivä ja... tuolla talossa

maksetaan palkkoja.

-- Käy siis ensin saamassa tilisi ja palaa tänne, minä odotan, ja

saamme sitten puhua enemmän.

-- Asun tässä naapuritalossa ja siellä odottavat minua ruualle, sanoi

Väinö vältellen.

-- Sen asian voimme järjestää. Tahtoisin, että tulisit minun kanssani

Koivukoskelle ja jäisit sinne asumaan.

-- Olen vielä kiinni näissä metsätöissä.

-- Voimme kai saada sopimuksesi peruutetuksi. Väinö vaikeni hetken.

Sitten hän virkkoi:

-- Minua kohdeltiin siellä Koivukoskella tylysti, kun viime kerralla

siellä kävin.

Hannes Borg muisti, että Väinö kerran, ollessaan rappiolla ja

juopuneena, oli tullut Koivukoskelle ja tahtonut tavata isäänsä,

mutta että metsänhoitaja Forsgrén kovakätisesti oli ajanut hänet

pois. Hän selitti:

-- Se ei tapahtunut minun tahdostani. Minä pahoittelin sitä ja

lupaan, ettei sellaista enää tapahdu.

-- Ette ehkä tiedä, huomautti Väinö, että jouduin kapinaan punaisten

puolelle.

-- Sen olen kuullut. Mutta minulle kerrottiin, että sinut siihen

pakoitettiin, se ei ollut sinun syysi.

Syntyi lyhyt vaitiolo, ja Hannes Borg huomasi mielipahakseen, ettei

hänen poikansa ollut halukas tulemaan Koivukoskelle. Mutta hän tunsi

myös, että hänen sinä hetkenä oli saatava aikaan ratkaisu. Hänellä

oli voimakas tarve voittaa itselleen tämä eksynyt lapsi. Hänen

äänensä kävi helläksi ja vakuuttavaksi:

-- Jos kysyt omaltatunnoltasi, täytynee sinun myöntää, että minä

aina olen tahtonut parastasi, ja että mikäli minusta on riippunut,

sinun ei koskaan olisi tarvinnut lähteä luotani ja hylätä kotiasi.

Mutta levoton luontosi veti sinua maailmalle. Tahtoisin turvata

tulevaisuutesi. Saisit, jos haluat, käydä maanviljelyskoulua ja

sitten ottaa hoitoosi Koivukosken viljelykset. Ja kun minä kerran

muutan manalle, jäisi Koivukoski sinulle perinnöksi.

Nuoren miehen kauniissa silmissä välkähti nyt myöntyvämpi ilme, ja

hän sanoi aikoessaan mennä:

-- Kun saan nämä metsätyöt tehdyksi, niin ehkä sitten...

Hannes Borg kehoitti lämpimästi:

-- Älä anna minun kauan odottaa. Tunnet tien Koivukoskelle.

Hän huomasi, ettei hän kauempaa voinut poikaansa pidättää. Eikä hän

voinut eikä tahtonut häntä pakoittaa. Hän ojensi hänelle kätensä ja

sanoi:

-- Terve tuloa siis pian Koivukoskelle.

Väinö nosti lakkiaan ja riensi taloon.

Kun Samuli Aura oli palannut tietä tiedustelemasta, he jatkoivat

matkaansa.

Heidän kotvan aikaa ajettuaan tie johti heidät mäen rinteelle,

josta aukeni näköala somalle järvelle. Poikansa kohtaaminen oli

syvästi vaikuttanut Hannes Borgin herkkään mieleen, ja nuorukaisen

silmät olivat palauttaneet hänen eteensä sen naisen kuvan, joka

hänen nuoruudessaan oli hänet huumannut, mutta sitten riistänyt

häneltä kaiken ilon ja rauhan. Näin kiihoittuneena hän ei tahtonut

saapua Aavikon luo. Hän käski Auran pysähdyttää hevosen ja läksi

rauhoittuakseen kävelemään metsämäen rinnettä alas rannalle päin.

Alempana metsä harveni ja päättyi aukioon. Rinteen keskikohdalla oli

pengermä. Siinä kohosi yksinkertainen puuristi, ja syrjemmässä toinen

pienempi.

-- Varmaankin kapinan uhreja, hän ajatteli. Hän meni rantaan asti

ja viipyi siellä kauan, katsellen harmaata, syyskylmän hyydyttämää

vettä. Oliko hän tehnyt väärin, kun ei vielä hartaammin ollut

koettanut taivuttaa poikaansa tulemaan mukaansa? -- Mutta nythän hän

tiesi hänen olinpaikkansa. Olihan jo ensi läheneminen tapahtunut.

Hän palasi ajoneuvoihin, ja ennen pitkää he saapuivat Lehtolaan. Talo

oli ulkoapäin päättäen varakkaanlainen ja piha siisti.

Auran asettaessa heiniä hevosen eteen Hannes Borg riensi sisälle

tupaan. Lähellä liettä askaroitsi nuorehko naishenkilö, arvatenkin

talon emäntä. Pöydän ääressä istui kaksi poikaa aterioiden, He

herkesivät hetkeksi syömästä, jääden katselemaan odottamatonta

vierasta. Tervehdittyään kysyi Hannes Borg:

-- Onko isäntä, Veikko Aavikko, kotona?

-- Kotona on, vastasi emäntä, luoden epäluuloisen katseen tulijaan.

Hän on karjapihalla työssä.

-- Olen tohtori Borg. Te olette kaiketi Aavikon vaimo. Tunnen

miehenne ja tahtoisin puhua hänen kanssaan.

Aavikon vaimo oli kuullut miehensä puhuvan tohtori Borgista ja

oletti, ettei hän ollut tullut vihamielisissä aikeissa.

Hän yltyi valittamaan:

-- Se on nyt taas viime päivinä ollut sillä alakuloisella päällään,

eikä sen työstä tahdo olla suurta hyötyä... haaveilee vaan itsekseen

ja suree... ja kyllä on syytäkin surra, kun on vetänyt sellaisen

häpeän koko talon yli... vaikka minä sitä kyllä varoitin, ettei se

lähtisi siihen leikkiin. Ja monta kertaa olen sille jälestäpäin

sanonut, että jos se olisi kuullut minun neuvoani, niin ei olisi

syössyt itseään tähän häpeään. Ja ei tahdo kehdata katsoa ihmisiä

silmiin, kun se on istunut linnassa, vaikkakin vaan lyhyen ajan...

Hän oli vallan hengästynyt sanatulvastaan, ja kun hän vaikeni,

puuttui tohtori Borg puheeseen:

-- Tiedän tuon kaiken. Se oli hyvin valitettava seikka, että miehenne

joutui mukaan kapinaan, mutta hänet houkuteltiin siihen ja hänen

vakaumuksensa oli, että hän teki oikein. Mutta kun hänen silmänsä

aukenivat, hän syvästi katui tekoaan ja on saanut sen raskaasti

sovittaa. Te, hänen vaimonsa, teette hyvin väärin, että häntä

tuomitsette ja yhä soimaatte. Teidän tulee päinvastoin antaa hänelle

anteeksi ja lohduttaa häntä, niin että hänen sairas mielensä paranee.

Kun hän kävi minun luonani, ja kun olimme tyynesti keskustelleet

asiasta, hän rauhoittui ja oli vallan kuin toinen ihminen.

Vaimo oli jo melkoisesti lauhtunut, vaikka hän ei vielä oikein

jaksanut ymmärtää anteeksiantavaisuuden ja lempeyden tärkeyttä.

Hetken kuluttua hän veti padan syrjään tulelta ja pyysi vierasta

peremmälle istumaan, sanoen:

-- Se on kyllä totta, että Veikko sieltä herran luota tultuaan oli

vallan toisenlainen ja kykeni paremmin työhön. Mutta emmehän me

yksinkertaiset ihmiset osaa niin puhua kuin herrasväki ja oppineet.

-- Teidän ei tarvitsekaan niin paljoa puhua. Ystävällinen kohtelu on

pääasia.

Veikko Aavikon vaimo läksi nyt miestään kutsumaan. Hänen

poissaollessaan Hannes Borg keskusteli poikien, Vilhon ja Aleksin,

kanssa. Vanhempi heistä kävi kansakoulua, sinä päivänä hänellä

oli lupa. Pojat vastasivat pirteästi ja älykkäästi Hannes Borgin

kysymyksiin. Heidänkin nuoriin mieliinsä hän teroitti, että heidän

tuli olla ystävällisiä ja nöyriä isälleen, että tämä taas tulisi

iloiseksi.

Kun Veikko Aavikko vaimonsa seurassa astui tupaan, loisti

tyytyväisyys hänen kalpeista kasvoistaan.

Hän kätteli vierastaan sydämellisesti ja sanoi vaimolleen:

-- Helena, laita nyt vieraalle ruokaa ja pane kahvipannu tulelle.

Herra tohtori on tehnyt halvalle talollemme liian suuren kunnian.

* * * * *

Vasta illan suussa Hannes Borg teki lähtöä. Sitä ennen hän oli

kauan puhunut kahdenkesken Helenan kanssa, kehoittaen tätä

sovinnollisuuteen sekä vaikuttamaan naapureihin, että hekin

inhimillisesti kohtelisivat Veikkoa. Niinikään Veikon kanssa hän

keskusteli pitkään heidän kävellessään katselemassa hänen karjaansa,

hevosiaan ja lähimpiä viljelysmaita. Aavikko valitti, että hänen

maanviljelyksensä kapinan jälkeen oli jäänyt takapajulle, hän kun

itse oli ollut huonoissa voimissa ja hänen kelpo renkinsä oli

kaatunut vapaussodassa. Hannes Borg tuli silloin ajatelleeksi, että

hän ehkä myöhemmin saisi Veikko Aavikon innostumaan osaviljelykseen.

Veikko Aavikko tuli heitä vähän matkaa saattamaan. Kun he saapuivat

sille aukealle mäenrinteelle, johon Hannes Borg tulomatkalla

oli pysähtynyt, saattoi selvästi huomata, että Aavikko joutui

mielenliikutuksen valtaan. Ja hän osoitti pengermällä olevia ristejä

sanoen:

-- Tuohon hautasin veljeni, jonka punaiset ampuivat ja... ja tuohon

erään toisen kapinassa surkeasti surmansa saaneen...