Aino Vanaja oli muuttanut asumaan Koivukoskelle, Elisabetin
ullakkohuoneeseen, ja viihtyi siellä hyvin. Hän ei ollut suostunut
jäämään Kuuselaan, vaikka Hannes Borg oli tarjoutunut välittäjäksi.
Eikä tohtori Borg ollut erityisen innokkaasti häntä siihen
kehoittanutkaan, sillä olihan hänelle mitä mieluisinta saada tämä
rakastettu olento asumaan läheisyyteensä. Metsänhoitaja Forsgrénille
oli hän kirjoittanut ja perinpohjin selittänyt toimenpiteensä aiheen.
Ja hyväluontoinen Forsgrén, joka ensin oli ollut nyrpeä ja murissut
jotain hullutuksista ja hemmoittelusta, oli sitten lauhtunut ja
virkkanut: -- Tehkää, miten haluatte. Eihän se asia oikeastaan
liikuta minua.
Aino Vanaja ei ollut epäröimättä vastaanottanut Hannes Borgin
tarjoamaa vieraanvaraisuutta. Mutta hän oli suostunut, sillä Hannes
Borg oli osannut tehdä tarjouksensa niin luontevasti ja oli muun
muassa viitannut siihen, että hän katsoi sisarentyttärensä kaipaavan
naisseuraa. Ja lisäksi -- näin oli Hannes Borg huomauttanut --
neiti Vanajan äkillinen lähtö ja siirtyminen etäiselle seudulle
keskeyttäisi hänen opintonsa...
Vasta jälestäpäin Hannes Borg tuli ajatelleeksi: -- Minkähän neiti
Vanaja katsoo tämän ehdotukseni päävaikuttimeksi? Luontainen ujous
ja onnettoman nuoruudenelämyksen muisto estivät häntä sitä selvästi
sanoin tulkitsemasta.
Kaikesta levottomuudestaan huolimatta hän tunsi suurta tyydytystä
siitä, että hänen näin oli onnistunut -- ainakin toistaiseksi --
turvata Aino Vanaja, että sai seurustella tämän olennon kanssa, joka
päivä päivältä kävi hänelle rakkaammaksi.
Heidän draamalliset tuntinsa jatkuivat entiseen tapaan, ja
Elisabet alkoi maalata Aino Vanajan muotokuvaa. Hannes Borg ei
yleensä tahtonut häiritä heitä maalaustilaisuuksissa. Mutta joskus
Elisabet lähetti häntä kutsumaan "paussikahville". Ja kerran Hannes
Borgin hiukan viipyessä siellä, Aino Vanaja virkkoi katsellessaan
keskeneräistä muotokuvaansa:
-- Kun näen, että te, Elisabet rouva, liikutte valmiina taiteilijana,
varmana tarkoituksistanne ja keinoistanne, tunnen itseni levottomaksi
ja ajattelen, että vasta olen ihan alussa ja voinkohan koskaan
saavuttaa varmaa jalansijaa taiteen alalla.
Tähän huomautti Hannes Borg:
-- Taide vaatii ennenkaikkea lahjoja, ja niitä teillä on. Mutta se
vaatii myös uupumatonta työtä.
Ja Elisabet lisäsi puolestaan:
-- Se vaatii rakkautta, paljon epäitsekästä rakkautta, se yksin voi
voittaa kaikki vastukset. Sanoitte minua valmiiksi taiteilijaksi.
Ei kukaan vakava taiteilija kuitenkaan voi väittää olevansa
aivan "valmis". Taiteessa ei ole olemassa lopullista saavutettua
mestaruutta, sehän tietäisi paikallaanpysymistä. Paikallaanpysyminen
taas on tavallaan taantumista. Taiteilijan työn elinehto on
eteenpäinpyrkiminen, taidenäköalojen avartaminen ja tekniikan yhä
jatkuva kehittäminen. Jos otatte huomioon tämän, ei teidän tarvitse
lamautua. Toinen taiteilija on taipaleella ehtinyt kauemmaksi, toinen
on vasta alkutaipaleella, siinä ero...
Palvelijatar toi sisälle kahvia ja ilmoitti, että köyhä
mäkitupalainen, Vappu, oli keittiössä ja tahtoi puhua rouvan kanssa.
-- Pyytäkää hänet tänne sisälle, sanoi Elisabet.
Aino Vanaja näytti ihmettelevän tätä. Elisabet huomasi sen ja selitti:
-- Tuo nainen on yksi niitä poloisia, jotka punaisten kiihoittajat
ovat opeillaan myrkyttäneet. Hänen katkeruudestaan huolimatta olemme
tohtori Borg ja minä koettaneet kohdella häntä lempeästi, toivoen,
että hän lopulta muuttuisi sovinnolliseksi.
Hetken kuluttua Vappu palvelijattaren opastamana tuli sisälle. Hän
jäi seisomaan oven pieleen, niiasi ja katsoi epäröivänä ympärilleen,
tietämättä, miten tämä kunnia tuli hänen osakseen ja mitä sanoa.
Elisabet meni hänen luokseen, tervehti häntä kädestä ja sanoi:
-- Mitä Vapulle kuuluu? Joko Vapun terveys on parempi?
Vappu vastasi, äänessä lempeämpi sävy kuin mihin Elisabet oli
aikaisemmin tottunut:
-- Alkaahan se menetellä, kun jo jaksaa kävellä vähän pitemmälle. Ja
kun rouva silloin puhui työstä, niin tulin sitä tiedustelemaan.
-- Täällä Koivukoskella on kyllä Vapulle työtä, ja puhumme siitä
sitten. Vappu tulee nyt ensin juomaan kahvia.
-- Enhän minä toki näin hienossa paikassa... kelpaahan se minulle
kyökkikin...
-- Vappu tulee nyt vaan tänne istumaan. Elisabet vei hänet
kahvipöydän ääreen, sai hänet kursailun jälkeen istumaan ja kaatoi
hänelle kahvia. Vappu joi halukkaasti höyryävää lempijuomaansa ja
söi vahvasti vehnäleipää. Sen ohella hän loi ihmettelevän katseen
ympärilleen ja virkkoi hetken kuluttua:
-- Mutta onpa sillä rouvalla täällä nättiä. Juotuaan muutaman kupin
kahvia Vappu kävi avomielisen puheliaaksi:
-- Enhän muuten olisi tullut työtä kysymään, mutta kun olen ollut
huono ja se poikani Junu nyt on poissa kotoa. Sanovat, että se
ansaitsee hyvin tukkitöissä ja että sillä on lisätulojakin. Se Tuomas
kertoi, että se on ruvennut pirtutrokariksi...
Vappu pelästyi, että oli tullut kertomainnossaan omasta pojastaan
maininneeksi sellaista, mikä saattoi käydä hänelle vaaralliseksi ja
ehätti lieventämään:
-- En kuitenkaan usko, että se pirtua myy, sillä onhan se kiellettyä
ja vaarallista työtä. Ihmiset puhuvat niin paljon, eivätkä ajattele,
että puheillaan vahingoittavat toista. Paljon se Tuomas kuitenkin
sanoi Junun liikuttelevan rahoja, mutta ei siltä kuitenkaan näy
liikenevän minulle lähettää, kun en vielä ole saanut penniäkään ja
olen elänyt puutteessa...
Elisabet käytti tilaisuutta kääntääkseen tämän Vapun ikävän
kokemuksen hänelle opetukseksi:
-- Vappu huomaa nyt, että se, mitä Vappu sanoo sortamiseksi, ei tule
herrojen puolelta. Oma poikanne ei teitä auta, vaikka tietää, että
olette sairas ja kärsitte puutetta. Kaikki riippuu siitä millaiset
ihmiset ovat, eikä siitä mihin säätyluokkaan he kuuluvat. Toinen
tahtoo auttaa lähimäistään, toinen ei.
Hannes Borg huomasi, että Aino Vanaja Vapun ja Elisabetin puhuessa
näytti välinpitämättömältä. Hän selaili hajamielisesti korukantista
kirjaa. Oli ilmeistä, että Vapun läsnäolo hänestä oli vastenmielinen.
Kun Vappu oli poistunut keittiön puolelle, sanoi Aino Vanaja:
-- En voi sille mitään, että tunnen inhoa, kun joudun kosketuksiin
punikkien kanssa. Kapinan aikana toimin sairaanhoitajattarena ja
tulin nähneeksi kuinka petomaisesti he olivat kiduttaneet kuoliaaksi
vankejaan.
Hannes Borg huomautti:
-- Samallainen inho on meilläkin näitä kiduttajia ja murhaajia
kohtaan. Mutta punaisissakin on harhaan vietyjä, sydämettömän
kiihoituksen myrkyttämiä. Ja näitä katsomme velvollisuudeksemme
parantaa ja auttaa.