Oli jo auringonlaskun aika, eikä Hannes Borgia vielä kuulunut kotiin
Kuuselasta.
Elisabetin hermot olivat kiihoittuneet, hän oli alkanut soittaa
pianoa tyyntyäkseen, mutta sulki jälleen soittokoneen yhden kappaleen
soitettuaan. Hän päätti nyt lähteä kävelemään raittiiseen iltailmaan.
Poiketessaan metsäpolulle hän muisti, ettei moneen päivään ollut
saanut tietoa Vapun tilasta. Hän palasi sentähden kotia ja otti
mukaansa muutaman vanhan vaatekappaleen, viedäkseen ne Vapulle.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Elisabet saapui kävelynsä päämäärään,
Vapun kurjalle mökille. Vappu istui portailla kuorien perunoita.
Hän kuivasi esiliinallaan märät kätensä, tarttuakseen Elisabetin
ojennettuun käteen. Mutta Elisabet huomasi, että hän teki sen
vastenmielisesti, epäluuloisena.
-- Tulin katsomaan, miten Vappu voi, sanoi Elisabet niin
ystävällisesti kuin suinkin.
-- Niin se vanha elää, kuin märkä palaa, vastasi Vappu äreästi. --
Olenhan tässä jo pari päivää laahustellut kotiaskareissa. Kukapa
sitä köyhää hoitaisi, jos ei itse hoida itseään, saa nähdä nälkää ja
kuolla kuin koira.
-- Näkeehän Vapun terveydentilassa sentään edistystä, huomautti
Elisabet. -- Ilmatkin ovat käyneet lämpimämmiksi. Kenties Vappu pian
kokonaan paranee, ja silloin tämä maailma ehkä Vapunkin mielestä
näyttää vähän valoisammalta.
-- Mikäpä tätä minun elämääni tekisi valoisammaksi. Kun se Junukin on
lähtenyt kiertämään maita mantereita. Eikä siitä täällä kotonakaan
olisi ollut suurta apua, se kun on ruvennut ryyppäämään. Se oli
toista maata se nuorempi poikani Risto. Mutta sen herrat ampuivat
kapinan aikana.
-- Vappu tekee väärin, kun aina vetää köyhälistön kärsimykset
sivistyneen säädyn syyksi. Kapina vaati suuret uhrinsa niin hyvin
valkoisilta kuin punaisiltakin. Eivätkä herrat olleet punakapinan
alkuunpanijoita, vaan sydämettömät yllyttäjät ja kansan pettäjät. --
Mutta en ole tullut tänne väittelemään Vapun kanssa asioista, joita
Vappu ei ymmärrä, vaan tuomaan Vapulle vähän vaatteita.
Hän ojensi Vapulle tuomansa vaatekappaleet, hameen, villapuseron ja
huivin.
Vappu loi niihin tutkivan katseen, sieppasi ne käsiinsä ja sanoi:
-- Tässä alkaakin tämä vaatteen puoli olla hyvin huonoa.
Ja Elisabetin äskeisestä huomautuksesta huolimatta hän jatkoi:
-- Täällä kävi eilen eräs pitäjän mies, Taavi Keto, ja hän kertoi,
että nyt herrat aikovat laskea meidän köyhien niskoille mahdottomat
verotaakat, että me saamme maksaa koko sen sodan kulut. Ja se Taavi
kehoitti vaan tekemään vastarintaa ja olemaan maksamatta, sillä
olemme jo muutenkin liiaksi saaneet kärsiä.
-- Se oli ilmeisesti noita ilkeämielisiä kiihoittajia, jotka pettävät
kansaa. Vapun ei pidä niitä kuunnella. Veroja tietysti korotetaan,
mutta kaikille, ei vaan köyhille. Ja tämä korotus tapahtuu jokaisen
varojen mukaan. Siltä, jolla ei mitään ole, ei voida mitään ottaa.
Muuten on ikävää, että Vappu aina on näin katkera. Eikö Vappu käsitä,
että esimerkiksi minäkin elän työlläni. Minä vaan teen toisenlaista
työtä, taidetyötä. Paraikaa minulla on tekeillä alttaritaulu pitäjän
kirkkoon.
-- Se sama Taavi Keto sanoi, ettei pitäisi ollenkaan olla kirkkoja,
eikä pappeja. Ja se sanoi, että ei tarvitse uskoa taivaaseen eikä
helvettiin.
-- Jos emme usko, että ulkopuolella meitä on taivas ja helvetti,
tulee meidän kuitenkin uskoa siihen taivaaseen ja helvettiin, joka
on omassa sydämessämme. Tarkoitan hyvään ja pahaan, joka on jokaisen
sydämessä.
Vappu tuijotti tylsänä eteensä, ja Elisabet huomasi, ettei hän
kyennyt käsittämään tällaista puhetta, ja hän sanoi lähtiessään:
-- Kun Vappu täydelleen paranee, olisi meillä työtä
vihannespuutarhassa. Ja sitten Vappu tulee ruualle ja kahville meidän
keittiöömme...
Palatessaan Koivukosken pihalle tapasi Elisabet pojan polkupyörineen.
Hän oli tuomassa kirjettä Louhivaaran hovista Everseniltä. Poika
sanoi siihen odotettavan vastausta.
Elisabet vetäytyi kuistikolle kirjettä lukemaan. Eversen kirjoitti:
'Kunnioitettava Rouva Borg!
Riennän ilmoittamaan suuren pahoitteluni tämänpäiväisen
menettelyni johdosta. En tahdo sitä puolustaa, vaan koetan sitä
selittää. Sain muutamia hyviä tovereita luokseni kaupungista.
Heillä oli mukanaan juomatavaroita, ja näihin aikoihin, joina
väkijuomien saanti on vaikeaa, tulin maistaneeksi liiaksi. Siitä
johtui, etten tänään voinut hillitä tulista luontoani. En rohkene
pyytää Teiltä anteeksi, sillä pelkään että paheksumisenne on
siksi suuri. En myöskään oleta, että olisitte halukas jatkamaan
muotokuvani maalaamista. Mutta olen jo tullut Teitä melkoisesti
vaivanneeksi ja kysyn sentähden, millä saan korvata vaivanne ja
ajanhukkanne. Uskokaa, että kaiken käytökseni alkusyynä on ollut
ihailu Teitä kohtaan, vaikka se valitettavasti kehittyi väärään
suuntaan.
Pyydän vastausta.
Syvästi valittaen ja kunnioittavimmin:
_Julius Eversen_.'
Elisabet istuutui kirjoituspöydän ääreen ja vastasi kapteeni
Eversenille:
'Kiittäen kirjeestänne saan sen johdosta mainita, että se työ,
jonka ehdin omistaa muotokuvanne maalaamiseen, oli niin vähäinen,
etten katso voivani vastaanottaa siitä mitään korvausta.
Puolestani valitan sitä tapaa, jolla hädissäni vastasin
menettelyynne.
Kunnioittaen
_E.B_.'
Hän sulki kirjeen kuoreen ja antoi sen polkupyöräilijälle.