Kauan Elisabet istui makuuhuoneensa sopessa sekalaisten tunteiden
raatelemana. -- Oliko hänen mahdoton saada rauhaa entisyydeltään?
Oliko siis hänen elämänsä salaisuus levinnyt tännekin, tultiinko
siis hänen tyyssijaansa muistuttamaan, että tuo salaisuus ei enää
ollutkaan mikään salaisuus.
Ja ilmielävinä kohosi hänen eteensä kuvia ja muistoja.
Hänen suuren, ainoan rakkautensa esine oli ollut Yrjö Vahtera. Kuinka
rajattomasti hän oli tuota voimakasta ja kaunista miestä ihaillut.
Mutta lyhyt kesäinen unelma oli päättynyt räikeään todellisuuteen.
Kuinka olikaan mahdollista, että tuo hänen jumaloimansa mies oli
joutunut rappiolle, niin että hän lopulta alentui kiristäjäksi?
Kuinka hän, Elisabet, oli voinut kestää kaikkea siitä johtunutta
katkeruutta, avioerosta aiheutunutta ihmisten uteliaisuutta ja
parjausta! -- Epäilemättä vaan sentähden, että hän oli voinut
vetäytyä tänne enonsa turviin, missä pitkät ajat oli elänyt vallan
erillään muista ihmisistä.
Ja sitten oli tullut punakapina, joka oli karkoittanut kaiken
rauhan. Punaiset olivat yllättäneet ja vanginneet Hannes Borgin ja
Elisabetin. Molempia he olivat pitäneet rikollisina ja vaarallisina,
Hannes Borgia pitäjän suojeluskunnan johtajana ja Elisabetia hänen
läheisenä sukulaisenaan ja valkoisten sairaanhoitajattarena.
Kun heidät vartiojoukon saattamana vietiin naapuripitäjän
kirkonkylään, kulki heidän rekensä kirkkomaan ohi. Sen kiviaidan
edessä oli järjestyneenä punakaartilaisjoukkue. Etumaisena seisoi
komea, solakka, vaaleatukkainen mies, heidän johtajansa, joka
paraikaa jakoi määräyksiään. Elisabet tunsi tuon miehen Yrjö
Vahteraksi. Hänkin tunsi Elisabetin, vaikka vaan vilahdukselta
näki hänet ohi kiitävässä reessä. Yrjö Vahtera käski ajajan
pysäyttää reen ja kysyi vartijoilta, minne vankeja vietiin. --
Kunnantalolle tutkittavaksi ja tuomittavaksi, kuului vastaus. Yrjö
Vahtera nousi hevosen selkään ja seurasi rekeä kunnantalolle.
Hannes Borgia tutkittiin kauan ja vaadittiin ilmaisemaan valkoisten
sotasalaisuuksia. Kun hän oli selittänyt, ettei hän paljoa niistä
tietänyt ja kun hän ehdottomasti oli kieltäytynyt ilmaisemasta
sitä, minkä tiesi, tuomittiin hänet heti ammuttavaksi. Yrjö Vahtera
piti koko ajan silmällä Elisabetia, huomasi hänen epätoivoisen
ilmeensä ja vastusti tuomion pikaista täytäntöönpanoa. Hän sanoi
tahtovansa yksityisesti kuulustella vankeja ja kyllä löytävänsä
keinoja pakottaakseen heidät puhumaan. Kun Yrjö Vahteralla oli ylin
sotilaallinen johto paikkakunnalla, ja "tuomioistuin" oli tilapäinen,
ei rohjettu vastustaa hänen vaatimustaan. Vankeja vietäessä pois
tuomiosalista, iski Yrjö Vahtera merkitsevästi silmää Elisabetille.
Vangit majoitettiin vajantapaiseen kylmään rakennukseen, mutta
siirrettiin sitten Yrjö Vahteran toimesta kunnantalolle. Myöhemmin
illalla Yrjö Vahtera kävi Elisabetia tervehtimässä ja lupasi tehdä
kaiken pelastaakseen hänet ja hänen enonsa. Unhoittumaton oli se
keskustelu, joka heillä siinä pienessä kunnantalon huoneessa oli
ollut. Elisabet oli rukoillut Yrjö Vahteraa luopumaan kantamasta
aseita isänmaataan vastaan ja pakenemaan heidän kanssaan valkoiselle
puolelle. Mutta Vahtera oli vastannut, että hän tahtoi olla mukana
vapauttamassa Suomea, järjestämässä täällä uusia parempia oloja,
poistamassa sortoa, hankkimassa leipää ja elämän mukavuutta kaikille.
Turhaan Elisabet kyynelsilmin oli vakuuttanut, ettei tämä ollut Yrjö
Vahteran valitsemalla tiellä toteutettavissa. Yrjö Vahtera huudahti,
että nyt viimeinkin oli koittanut uusi aika, mutta että kaikki eivät
sitä vielä käsittäneet. Ja hän lisäsi:
-- Sinutkin, Elisabet, kohotan loistaviin oloihin, hyvitän kaiken,
mitä olen sinua vastaan rikkonut, sillä rakastan sinua vielä... en
koskaan ole ketään muuta rakastanutkaan...
Ja hän oli koettanut intohimoisena lähestyä Elisabetia, joka
pelästyneenä oli paennut häntä huoneen soppeen. Silloin oli Yrjö
Vahteran raju veri kuohahtanut ja hän oli uhaten huomauttanut, että
heidän molempien henki oli hänen käsissään. Siihen vastasi Elisabet,
että hän, Yrjö Vahtera, jo oli tuhonnut hänen elämänsä, että hän
nyt saattoi antaa sille kuoliniskun. Kiivaana syöksyi Yrjö Vahtera
pois. Mutta myöhemmin yöllä hän karkasi sisään ja kertoi kiireissään,
että täytyi viipymättä paeta, sillä ylivoimaiset valkoiset joukot
lähestyivät kirkonkylää, ja hän aikoi auttaa Elisabetin ja Hannes
Borgin turvaan. Omaan rekeensä hän otti heidät ja jätti heidät
erääseen mäntymetsään, jossa he sitten kohtasivat valkoiset.
Erotessaan oli Yrjö Vahtera sanonut Elisabetille:
-- Toivon, että vielä tapaamme toisemme rauhallisemmissa oloissa.
Mutta jos emme enää näe toisiamme, elä onnellisena, jää hyvästi,
äläkä muistele minua katkeruudella...
Nämä jäähyväissanat olivat kuin tulikirjaimin kaiverrettuina
painuneet Elisabetin sydämeen. Olivatko ne vilpittömät? Oliko
Yrjö Vahtera vakaumuksesta liittynyt kapinallisiin, uskoiko
hän asiansa oikeuteen? Vai oliko hän vaan seikkailunhalusta,
katkeruudesta väärään suuntaan suistuneen elämänsä tähden liittynyt
maankavaltajiin? Turhia kysymyksiä, jotka jäivät vastausta vaille.
Mutta yksi seikka oli Elisabetille varma: hänessä oli taas
leimahtanut ilmiliekkiin rakkaus tuohon voimakkaaseen ja kauniiseen
mieheen, joka uhmaili kaikkea. Mutta tämä rakkaus oli katkera, sillä
olihan Yrjö Vahtera sillä puolella, jonka teot Elisabetin täytyi
tuomita, se oli epätoivoinen, sillä hän ei ollut Yrjö Vahterasta
kapinan jälkeen kuullut mitään. Oliko hän kaatunut taistelussa, oliko
hän joutunut vangiksi ja ammuttu, vai oliko hän paennut Venäjälle?...
Kirvelevä haava oli taas auennut hänen rinnassaan. Joskus sen kipu
vaimeni. Iltapäivän kohtaus Eversenin ja hänen välillään oli taas
ollut uusi veitsenväännös arpeutumattomassa haavassa...
Missä viipyi Hannes Borg? Aurinko kallistui jo laskuunsa, eikä
häntä vielä kuulunut. Elisabet oli kahdenvaiheilla, pitikö hänen
kertoa Hannes Borgille mitä hänen atelieessaan oli tapahtunut vai
ei. Se varmaankin suuresti olisi pahoittanut hänen enoaan, niin
hän ajatteli. Ja mitä oikeastaan hyödytti tuon ikävän tapauksen
mainitseminen? Luultavaa oli, ettei Eversen sitä itse kertoisi.
Olihan hänen osansa siinä ollut siksi epäedullinen. Mutta tokko tämä
tapaus saattoi pysyä salassa? Eikö maalaamisen keskeytys vaatinut
selitystä?
Elisabet ei jaksanut sillä hetkellä ajatella sen pitemmälle.