IV

Koivukoskella noustiin varhain aamuisin. Lämpimänä vuodenaikana

Elisabet ja Hannes Borg joivat aamukahvinsa vuoroin kummankin talon

kuistikolla. Sitten he tavallisesti joko yhdessä tai kumpikin

erikseen läksivät aamukävelylle.

Kuultuaan edellisenä iltana, että mökin Vappu vielä oli sairas, oli

Hannes Borg ehdoittanut, että he menisivät viemään hänelle ruokaa ja

lääkkeitä.

Vappu asui metsän laidassa olevassa vanhassa saunassa, joka oli ylen

rappeutunut, ja jonka vuokrana hänen taloon täytyi tehdä päiviä.

Ovi oli sisältä suljettu. Hannes Borg kolkutti, kuulematta mökistä

mitään liikettä. Viimein kysyi kiukkuinen naisääni:

-- Kuka siellä kolkuttaa?

-- Täällä on vaan aikaisia vieraita Koivukoskelta.

Hetken kuluttua aukeni ovi.

Vappu oli pukenut ylleen vahvasti vaatetta, ja paksu villahuivi

peitti hänen päätään, niin että vaan silmät ja nenä pilkistivät esiin.

Tervehtimättä tulijoita Vappu kysyi epäluuloisena:

-- Mitä herrasväellä on asiaa?

Elisabet ja Hannes Borg astuivat eteiseen. Ummehtunut, lialta

löyhkäävä ilma tunki heitä vastaan sisähuoneesta.

-- Kuulin eilisiltana Junulta, että Vappu vielä on sairas, vastasi

Hannes Borg. -- Tulimme tuomaan Vapulle ruokaa ja lääkkeitä.

Tyytyväisyyden välkähdys näkyi Vapun nyrpeillä kasvoilla, hänen

katsellessaan miten Elisabet latoi pöydälle tuomiansa ruokatavaroita.

-- Onko täällä lähellä ketään ihmistä, joka teitä hoitaa ja

tarvittaessa auttaa? kysyi Elisabet.

-- Käyhän se liikkaava Saara täällä joskus. Mutta vaivanenhan se on,

niin ettei siitä ole paljoa apua.

-- Onhan teillä Junu täällä kotona, huomautti Hannes Borg. Vapun

kasvot muuttuivat jäykiksi.

-- Junu lähti tänä aamuna varhain naapuripitäjään työtä hakemaan.

Se puhui jotain tukkitöistä. Mutta en minä oikein tiedä sen pojan

meiningeistä...

Hän vaikeni hetken ja jatkoi sitten:

-- Se voi viipyä kauankin sillä matkalla, ja jos herrasväki pitää

sille vihaa niiden muutamien marjojen vuoksi, jotka se ohimennessään

noukki siitä puutarhasta ja jos aiotte siitä nostaa kanteen, niin

ei se asia sellaista ankaruutta ansaitse... Meillä ei ole mitään.

Tuskin on leipäpalaa pistää suuhun, ja kun se poikakin on ruvennut

ryyppäämään... ei se itse luonnostaan ole sellainen, mutta kun ne

kylän pojat sitä houkuttelevat...

-- Vappu erehtyy täydellisesti, sanoi Hannes Borg, jos luulee että

minä enää muistelen Junun eilistä käyntiä mansikkamaassani. Minähän

vaan hänelle selitin, että on sopimatonta mennä ilman lupaa toisen

puutarhaan marjoja syömään. Ja sillä koko asia oli sovittu. Eikö

Vappu käsitä, että me tahdomme Vapun parasta, ja että olemme vallan

vapaaehtoisesti tulleet tänne Vappua auttamaan. Meitä suuresti

pahoittaa, että Vappu käsittää tulomme väärin ja on noin katkera.

-- Katkeraksi tässä käy väkisinkin, kun on sairas ja köyhä, ja kun

rikkaat elävät ylellisyydessä ja sortavat meitä...

-- Me emme ole rikkaita, emmekä ole koskaan Vappua sortaneet, selitti

Elisabet.

Vappu vaikeni. Elisabet otti esille lääkkeet ja neuvoi niiden

käyttämisen. Vappu katsahti niihin epäluuloisesti ja kysyi:

-- Eihän niistä vaan tule vahinkoa, jos niitä syö?

Elisabet rauhoitti häntä ja sanoi:

-- Ne ovat hyviä lääkkeitä, kun on vilustunut. Hän kehoitti Vappua

parannuttuaan käymään hänen luonaan saamassa vaatteita.

He poistuivat mökistä toivottaen Vapulle pikaista parantumista ja

huoahtivat helpoituksesta päästyään tästä ummehtuneesta ilmasta

jälleen aamunraikkaaseen luontoon.

Hannes Borg sanoi heidän kääntyessään kotipolulle:

-- Paatuneita ja sydämettömiä kiihoittajia ei voi parantaa. Ainoa,

minkä voi tehdä, on että turvaa heiltä yhteiskuntaa. He ovat

myrkyttäneet suuren osan tätä kansaa. Mutta nämä heidän onnettomat

uhrinsa, nämä poloiset sairaat ovat parannettavat, ja meidän

velvollisuutemme on koettaa heitä aineellisesti ja henkisesti nostaa.

-- Mutta se ei ole helppoa, huokasi Elisabet.

-- Järkisyyt ja vakuutukset eivät yksin riitä. Heitä täytyy parantaa

enemmän teoin kuin sanoin.

* * * * *

Myöhemmin aamupäivällä ajoi kapteeni Julius Eversenin auto Elisabetin

portaiden eteen. Hän oli sotilasunivormussa, tähtiä rinnassa, ja

hänellä oli kädessä iso vihko tummanpunaisia ruusuja, jotka hän

sisään astuessaan siron kohteliaasti, kuin entinen hovimies ainakin,

ojensi Elisabetille.

Elisabetille tämä käynti ja nämä kukkaset olivat suuri yllätys.

Eversen näytti huomaavan sen ja selitti, että hänen ulkomailta erästä

tuttavaa myöten tilaamansa herkut ja juomatavarat tuon tuttavan

viipymisen vuoksi olivat myöhästyneet, ja että se juhla, jonka hän

oli aikonut toimeenpanna maatilallaan saman viikon lauantaina, oli

siirrettävä. Tästä oli Eversen tullut ilmoittamaan. Samalla hän pyysi

Elisabetia maalaamaan hänen muotokuvansa. Häntä ei oltu maalattu

suomalaisessa upseeripuvussa, jota hän eron otettuaan oli oikeutettu

kantamaan.

Hän perusteli pyyntöään:

-- Työhuoneeni on vallan uudestaan sisustettu. Siinä on erään sohvan

yläpuolella tyhjä seinä, ja sen tahtoisin täyttää soturikuvallani.

Hän lisäsi:

-- Voinko saada kunnian tulla teidän siveltimenne ikuistamaksi?

Ennenkuin Elisabet vastasi tähän kysymykseen, hän pyysi vierastaan

istumaan.

Julius Eversen loi katseen ympärilleen. Hän näytti hiukan

ihmettelevän tämän ulkoapäin vaatimattoman talon melkein upeata

sisustusta. Elisabetin entinen mies oli heidän avioeronsa jälkeen

lähettänyt hänelle hänen kauniit huonekalunsa ja taide-esineensä,

ja Elisabet oli osannut järjestää kaikki aistikkaasti tähän uuteen

kotiinsa. Hallitsevana huonekaluna hänen salongissaan oli iso

Steinway-flyygeli, yksi hänen arvokkaimmista häälahjoistaan.

Heidän istuuduttuaan Elisabet vastasi:

-- Kapteeni kunnioittaa minua suuresti luottamuksellaan, ja kernaasti

olen valmis muotokuvanne maalaamaan. Mutta en mielelläni tee

kahta työtä yhtaikaa. Suunnittelen paraikaa luonnoksia kirkkomme

alttaritaulua varten, joka on minulta tilattu. Mutta jos herra

kapteeni malttaa hiukan odottaa, olen jonkun ajan kuluttua valmis

ryhtymään työhön.

Tyytymättömyyden varjo ilmestyi Julius Eversenin kasvoille. Hän

oli jo lapsuudestaan hemmoiteltu ja tottunut tyydyttämään kaikki

mielijohteensa ja oikulliset pyyteensä.

Hän huudahti kärsimättömänä:

-- Sepä kovin ikävää. Nyt olisi minulla juuri pari viikkoa vallan

joutilasta aikaa. Sitten tulee juhlani ja huoleni paperitehtaalla. Ja

sitten on syksy vähitellen käsissä...

Elisabet eli kokonaan taiteestaan ja varsinkin muotokuvatilauksista,

joita hänelle tehtiin kaukaisistakin pitäjistä, jopa pääkaupungista

käsin. Hän ei sentähden kernaasti hylännyt tilausta. Hän sanoi siis

sovitellen:

-- Jos kapteenilla on kiire, voisin ehkä tällä kertaa tehdä

poikkeuksen. Ja oikeastaan on alttaritaulutyöhöni tullut pysähdys.

Sen aihe on: Kristus Getsemanessa. Varomattomasti kyllä käytin kolmen

opetuslapsen malleina paikkakunnan henkilöitä. Kunnan asettama

arvostelijalautakunta, jolle näytin luonnokseni, paheksui sitä,

että maalauksessa esiintyi tavallisten ihmisten kasvoja. Varsinkin

kauppias Herhilä vaatimalla vaati uutta luonnosta.

-- Entä Kristuksen kasvot, hyväksyivätkö he ne?

-- Kristuksen olin hahmoitellut Parisissa opintoaikana piirtämieni

luonnoksien mukaan. Minulla oli siellä mallina eräs surumielinen

italialainen, jonka kasvoista kuvastui kaiken maailman kärsimys.

Minä tosin puolestani olin vähimmin tyytyväinen noihin kasvoihin, ne

kun vivahtivat sovinnaiseen Kristus-tyyppiin. Mutta lautakunnalla ei

ollut niitä kasvoja vastaan mitään muistuttamista.

-- Sovinnaisuushan viehättää moukkia. Minussa yhä enemmän vahvistuu

se vakaumus, että kaikki tässä maailmassa käy niin hullusti

suureksi osaksi sentähden, että tyhmillä ihmisillä on päätösvalta.

Valistunut despotia on mielestäni ainoa, mikä voi ylläpitää

yhteiskuntajärjestystä ja edistää kehitystä.

-- Voittepa osaksi olla oikeassa. Kaikki riippuu kuitenkin siitä,

mitä katsoo sisältyvän käsitteeseen valistunut. Jos siitä puuttuu

sydämen hyvät voimat, en minä allekirjoita väitettänne.

-- Suostuitteko tekemään uudet luonnokset?

-- Suostuin, vaikka se kyllä loukkasi taiteellista itserakkauttani.

-- Siinä teitte väärin. Tuollaiset "asiantuntijat" pitää perinpohjin

nolata.

-- Minä asetuin sille kannalle, että maalaan tuon alttaritaulun

pitäjäläisiä, enkä itseäni varten. Noudatan periaatetta, ettei pidä

aikaansaada pahennusta yksinkertaisissa sieluissa.

-- Siis tämä keskeytys ehkä tuottaa minulle tilaisuuden saada olla

mallinanne.

-- Jos niin haluatte.

Jotta Elisabetin ei tarvinnut vaivautua kuljettamaan

maalausvehkeitään Louhivaaraan, he sopivat siitä, että maalaaminen

tapahtuisi Elisabetin luona. Kapteeni Eversen lupasi autollaan

saapua sinä päivän hetkenä, joka Elisabetille olisi sopivin. Ja jo

seuraavana päivänä he päättivät alkaa.

V

Hannes Borg sanoi viikon loppupuolella Elisabetille:

-- Minun täytyy nyt vihdoinkin lähteä Kuuselaan metsänhoitaja

Forsgrénia tervehtimään. Hän saattaa jo pitää epäkohteliaisuutena,

että en vielä ole vastannut hänen käyntiinsä.

Syötyään päivällisen kello neljän ajoissa hän käski valjastaa Toverin

kääsiensä eteen ja lähti matkaan.

Niittytiellä hän kohtasi kapteeni Eversenin autoineen. Eversen oli

matkalla Elisabetin luo. Hän käski pysäyttää ajoneuvonsa, ja molemmat

herrat tervehtivät toisiaan kylmän kohteliaasti. Eversen kertoi, että

hän jo neljä kertaa oli käynyt Elisabetin atelieessa mallina, ja että

muotokuva oli hyvin lupaava.

Hannes Borg toivotti työlle menestystä, ja kumpikin jatkoi matkaansa.

Hannes Borg ei ollut ottanut renkipoikaa mukaansa ja istui itse

ohjaksissa. Toveri, hänen ripeä hevosensa, oli sekin saanut kokea

kapinan tuottamia kärsimyksiä. Punaiset olivat vieneet sen, ja vasta

pitkän etsinnän jälkeen vapaussodan päätyttyä se oli löydetty ylen

kurjana. Jo kaukaa se oli isännälleen hirnunut, kun se tuotiin kotia.

Tyytyväisyydestä ja hyvästä hoidosta se oli taas ruvennut lihomaan ja

saamaan kiiltoa karvaansa.

Parisen kilometriä ajettuaan Hannes Borg saapui Forsgrénin

mäntymetsään. Täällä pisti heti silmään, miten erinomaisesti se oli

hoidettu. Jokaista puuta oli sopivalla tavalla oksittu ja yleensä

vaalittu kuin elävää olentoa. Puut olivatkin metsänhoitaja Forsgrénin

ystäviä. Ken niitä laiminlöi tai vahingoitti, sai hänet raivoihinsa.

Ja täynnä paheksumista hän joskus puhui siitä, kuinka monet

maanviljelijät meillä haaskaavat metsiään, näitä maamme kauneimpia

koristuksia ja suuriarvoisinta kansallisomaisuuttamme.

-- Se on suorastaan anteeksiantamatonta laiminlyöntiä -- näin muisti

Hannes Borg Forsgrénin kerran huudahtaneen -- ettei pidetä mitään

huolta uuden kasvun hankkimisesta hakatun sijalle!

Kun he kerran yhdessä olivat kulkeneet tuollaisen umpimähkään

haaskatun metsäalueen ohi, oli Forsgrén virkahtanut:

-- Tämä on hirvittävää raakuutta ja luonnon rumentamista. Ainoastaan

meillä kyetään sellaiseen!

Erottuaan toimestaan valtion metsänhoitajana ja vetäydyttyään syrjään

maatilalleen, oli Forsgrén entistä suuremmalla lämmöllä antautunut

hoitamaan metsiään, puutarhaansa ja mehiläisiään.

Hannes Borg saapui nyt Forsgrénin vihannes- ja hedelmäpuutarhan

kohdalle. Se oli mallikelpoisessa kunnossa, ja hän muisteli

kiitollisena, että hän metsänhoitaja Forsgrénilta oli saanut ensi

virikkeen perustamaan Koivukoskelle vihannes- ja hedelmäpuutarhan,

joka vähän myöhemmin oli menestynyt niin hyvin, että hän saattoi

myydä lähistölle, jopa kaupunkiinkin, puutarhatuotteitaan, siten

saaden sievät lisätulot.

Tultuaan perille Hannes Borg ajoi kääsinsä vajan eteen ja jätti

hevosen rengin huostaan. Tapaamatta ketään hän kulki pihan

poikki kuistikolle. Forsgrénin asuinrakennus oli vanha, isohko,

yksikerroksinen puutalo, jonka suippokaariset ikkunat ja ylhäältä

typistetty näköalatorni loivat siihen jonkummoista goottilaista

tyyliä. Köynnöskasvit kiemurtelivat kuistikon pylväitä ylös ja

peittivät melkein kokonaan rakennuksen pitkänpuolen seinän.

Sisältä kuului pianon säestämä kirkas sopraanoääni. Hannes Borg ei

tahtonut häiritä ja istuutui kuistikolle odottamaan. Hetken kuluttua

ilmestyi sisään johtavalle ovelle rouva Fredrika Forsgrén, hiljainen,

herttainen ihminen, jonka vaaleansiniset silmät säteilivät lempeyttä

ja hyvyyttä.

Hän kätteli vierasta sydämellisesti ja virkkoi:

-- Mieheni on odottanut tohtoria joka päivä. Hän häärii paraikaa

mehiläistensä parissa. Lähden häntä hakemaan, hän tulee varmaankin

hyvin iloiseksi.

-- Häntä ei pidä työssään häiritä, vastusti Hannes Borg. -- Ja

sitäpaitsi tahtoisin kernaasti nähdä hänet keskellä noita ahkeria

pikkuolentojaan. Lähden kohta itse sinne hänet yllättämään. Älkää

siis vaivautuko, rouva Forsgrén.

-- Niinkuin suvaitsette. Ja jos ette pane pahaksi, lähden asettamaan

kahvipannun tulelle.

Laulu oli äkkiä tauonnut sisällä, ja kuistikolle astui

parinkymmenvuotias neitonen.

-- Serkkuni tytär, Aino Vanaja, esitti rouva Forsgrén.

Hän lisäsi:

-- Ainolla on rohkeita tuumia pyytää tohtorilta hiukan neuvoja niissä

teatteriasioissa.

Hän poistui sisälle.

Hannes Borg pani merkille neiti Vanajan solakan varren, hänen

ihmeen kauniit ruiskukansiniset silmänsä ja hänen keltaisen,

kullanvivahteisen tukkansa, joka oli luonnostaan kihartunut otsalle,

muodostaen kutritöyhdön oikealle ohimolle.

Heidän istuutuessaan sanoi Aino Vanaja:

-- Täti vaivaa heti herra tohtoria minun teatteriharrastuksillani. Te

luultavasti pidätte minua ylen vaativaisena ja itserakkaana, kun näin

vasta-alkajana rohkenen kääntyä niin etevän asiantuntijan puoleen.

-- Enpä tahdo kerskata asiantuntemuksellani. Olenhan ollut muutaman

vuoden teatteriarvostelijana ja seuraan vieläkin koti- ja ulkomaan

näyttämötaidetta -- tietysti teoreettisesti ja mikäli näin syrjään

vetäytyneenä siihen saa tilaisuutta. Mutta ehkä voin teitä jollakin

tavoin hyödyttää. Kaikkein ensimäinen tehtäväni on negatiivista

laatua. Peloitan teitä antautumasta näyttämöalalle.

-- Luulen, että se on tarpeetonta. Olen punninnut kaikkia

näyttämöuran varjopuolia, joita esiintyy varsinkin meidän pienissä

oloissamme. Mutta ei mikään voi pidättää minua yrittämästä. Enhän

edes tiedä, kelpaanko näyttelijäksi, mutta se vaan on minulle

ehdottoman selvää, että koettaa minun pitää.

Hänen kauniit ruiskukkasilmänsä saivat omituisen syvältä sisästä

heijastuvan loisteen, ja noihin muuten levollisiin, vielä hiukan

lapsellisiin kasvoihin levisi tarmoa ja lujaa päättäväisyyttä

kuvastava ilme. Hannes Borgin huomio kiintyi näiden kasvojen

ilmehikkäisyyteen, ja hän ajatteli, että se oli hyvä enne tulevaan

näyttelijäuraan nähden. Hetken kuluttua hän huomautti:

-- Sittenhän asia on paljon yksinkertaisempi. Mutta tiedättekö,

ettei tuollainen kokeilu ole suoritettu kädenkäänteessä? Täytyy

ensin vakavasti valmistautua näyttelijäksi, täytyy tehdä ahkerasti

työtä. Useat nuoret neitoset antautuvat tälle alalle muotioikusta,

esiintymishalusta...

Aino Vanajan silmistä näki, että hän oli loukkaantunut. Niiden

kauneus tuntui taas esiintyvän eri puolelta.

Kotvan vaiettuaan hän virkkoi:

-- Minussa ainakaan ei tämä päätös johdu mistään hetken oikusta.

Minulle se on elinkysymys. Olen yhden ainoan kerran nähnyt Ida

Aalbergin näyttämöllä. Olin silloin vielä hyvin nuori, mutta

sittenkin se ilta oli suuri elämys. Haltioidun vielä, kun ajattelen,

kuinka täydellisesti hän tempasi katsojat mukaansa. Ja ajattelen,

että varmaankin oli suuri tyydytys ja nautinto tuolle tulisielulle

tuntea, mikä taikamahti hänellä oli vallassaan noin innostaa ja

kohottaa muita kuolevaisia. Siitä hetkestä en ole saanut rauhaa.

Näyttämö vetää minua vastustamatta puoleensa. Tunnen, että vasta

siellä koko olemukseni pääsee kehittämään voimiaan... vahvasti

vaikuttamaan muihin...

-- Huomaan nyt, ettei päätöksenne johdu hetken oikusta, vaan että

sen juuret piilevät syvemmällä. -- Miten siis luulette minun voivan

aikeitanne hyödyttää?

-- Minulla olisi niin paljo kysyttävää, ja niin paljo opittavaa.

Tahtoisin tutustua valaiseviin kirjoihin. Tahtoisin saada

ohjeita roolianalysiin... Ymmärrän niin hyvin, että minun tulee

tietopuolisesti valmistautua tulevaan tehtävääni. Ja niin pian kuin

minulle on selvinnyt mitä kaikkea minun tulee oppia, täytyy minun

millä keinoilla tahansa päästä ulkomaille... vaikkapa kerjäämällä...

käyttääkseni suuren runoilijan sanoja.

Hannes Borgissa, joka alussa oli suhtautunut pidättyvästi asiaan,

oli tämän keskustelun kuluessa herännyt harrastusta siihen. Hänen

täytyi itsekseen myöntää, että tässä nuoressa naisessa oli jotain

omintakeista, jotain mielenkiintoista, mikä suuresti erosi niiden

monien taidealokkaiden ominaisuuksista, jotka aikaisemmin olivat

käyneet häneltä neuvoja pyytämässä.

Hän ehdotti siis:

-- Olette tervetullut Koivukoskelle, neiti Vanaja. Voimmehan siellä

lähemmin keskustella asiasta. Ehkä kirjastostani löydämme teille

hyödyllisiä teoksia.

Aino Vanajan silmissä oli kiitollinen ilme ja hän sanoi:

-- Olen hirveän iloinen, herra tohtori. En vaan tiedä, kuinka

rohkenen teitä näin vaivata. Uskallanko suorastaan pyytää teiltä

vähän opetusta tuntien muodossa.

-- Teillä ei tarvitse olla mitään arveluja tässä suhteessa. Olemmehan

hyviä ystäviä sukulaisenne, metsänhoitaja Forsgrénin kanssa. Hän

on sitäpaitsi tehnyt minulle suuren palveluksen. Minulle on varsin

mieluisaa edes tässä vähäisessä muodossa osoittaa tälle perheelle

kiitollisuuttani...

Heidän keskustelunsa keskeytyi siitä, että metsänhoitaja Forsgrén

puutarhan puolelta palasi mehiläistensä luota. Hannes Borgin tulo

Kuuselaan oli hänelle ilmeisesti iloinen yllätys. Hänen kasvonsa

kirkastuivat, kun hän matkan päästä tunsi vieraansa, ja hän joudutti

askeleitaan. Samassa tuli rouva Forsgrén kuistikolle kutsumaan

kahvipöytään, joka oli katettu puutarhaan.

Siirryttiin sinne. Forsgrén uhkui innostusta mehiläisiinsä.

Hän huudahti:

-- Ne ovat ihmeellisiä yhteiskuntaolentoja, nuo mehiläiset! Kaiken ne

uhraavat yhteiskuntansa hyväksi. Yksilö sinänsä ei niille ole mitään,

yhteiskunta on kaikki kaikessa.

-- Mutta onko se nyt sedän mielestä ihannetila? kysyi Aino Vanaja. --

Minä puolestani harrastan ja kannatan yksilön oikeuksia.

-- Niinkuin ne muka muuten jäisivät kannatusta vaille! ilkkui

metsänhoitaja. Sinulla, esimerkiksi, pikku ystävä, on sitä

yksilöllistä itsetietoisuutta vallan riittämiin.

-- Sitä tarvitsee henkilö, joka aikoo ryhtyä valloittamaan itselleen

sijaa näyttämöllä, huomautti hymyillen Hannes Borg.

-- Onko tohtori ollut ystävällinen ja luvannut antaa Ainolle neuvoja?

kysyi epäröiden rouva Forsgrén.

-- Tohtori on ollut kerrassaan suuremmoisen ystävällinen. Saan käydä

Koivukoskella ja tohtori on luvannut suositella minulle kirjoja.

-- Toivon, että vielä saat tämän lapsukaisen käännetyksi pois

turhuuden tieltä, hymähti metsänhoitaja.

-- Mieheni ei ymmärrä eikä rakasta taidetta niinkuin Aino ja minä,

selitti Fredrika rouva.

-- On hyvää taidetta ja huonoa taidetta, virkkoi Hannes Borg. Sen,

joka ei kykene hyvää taidetta luomaan, on luonnollisesti parasta

pysytellä loitolla taiteesta.

Aino Vanaja innostui:

-- Minä puolestani asetan itselleni vaatimuksen: joko jotain

huomattavaa ja suurta, tai ei mitään...